Elämme täysin poikkeuksellisia aikoja. Koronavirus on käytännössä pysäyttänyt koko maailman ja sulkenut ihmiset sisätiloihin. Suomessa kaduilla saa vielä toistaiseksi hallitusti ja varoen liikkua, mutta todennäköisesti pandemia tuo täyden ulkonaliikkumiskiellon tänne meillekin pian, kuten on tehnyt jo esimerkiksi Ranskaan, Espanjaan ja Italiaan. Italiassa kuolee ihmisiä nyt 500:n ihmisen päivätahdilla.

Syy, miksi nyt päätin kirjoittaa, on se, että havahduin viime viikonloppuna pitkästä aikaa siihen ajatukseen, että nyt kyllä vetäisin kännit, jos voisin. En tietenkään voi, olen ollut pian kahdeksan vuotta raittiina, eikä yksi virus sitä muuta, mutta jo tuon ajatuksen pulpahtaminen mieleen pysäytti. Minulla on kaikki ihan ok, mutta tajusin, että jos minulle tulee moinen asia mieleen, niin tulee varmaan aika monelle muullekin. Joillekin, jotka ovat minä, joillekin, jotka ovat vasta raittiustaipaleensa alussa ja joillekin, joita ei raitistelu voisi vähempää kiinnostaa. Kaikille heille minulla on sama viesti: Älä helvetti sentään ala ryyppäämään!

Älä ryyppää, jos ahdistaa. Siitä ei ole mitään hyötyä, todennäköisesti ahdistus vain kasvaa ja johtaa lisää juomiseen. Hirveä jurri on loppujen lopuksi aika huono pakopaikka. Ryyppäämisesi todennäköisesti ahdistaisi myös muita, eikä kukaan juuri nyt tarvitse yhtään enempää mielensä päälle.

Älä ryyppää, jos himassa on lapsia. Nyt on hyvä aika touhuta jotain yhdessä, pelata vaikka sitä Aliasta, jonka joskus ostitte mutta joka on jäänyt käyttämättä. Lapset, iästä riippumatta, eivät pysty täysin ymmärtämään maailman tämänhetkistä tilannetta ja tarvitsevat järkevää aikuista viereen. Känninen vanhempi ahdistaa lasta aika paljon.

Älä ryyppää yksinäisyyteen. Nyt ollaan kaikki samassa veneessä, emmekä ole ihmiskuntana olleet näin tasa-arvoisia varmaan koskaan. Tilanne koskettaa tavalla tai toisella ihan jokaista, joten et ole yksin.

Ylipäänsä älä ryyppää paskaan fiilikseen, oli se mikä tahansa, koska – kuten minut pelastanut tekstiviesti aikanaan sanoi: Asiat ei koskaan ole niin päin helvettiä, etteikö niitä saisi ryyppäämällä vielä pahemmaksi.

Älä myöskään ryyppää, koska kännissä tekee kaikkea tyhmää, mikä aiheuttaa päänvaivaa muille. Saattaa vaikka heitellä kiviä kebabravintoloiden ikkunoihin, vetäistä jotain kaveria nenille tai liukastua ja murtaa nilkkansa. Meidän terveydenhuoltomme on juuri nyt valjastettu vähän tärkeämpiin asioihin ja niillä on kiire. Sinun kännisähläyksesi seurauksia ei just nyt kauheesti jaksettais hoitaa.

Sit sellainen vielä, että koronavirus leviää aika hyvin tuolla yökerhoissa. Ne varmaan kannattais kiertää.

Ota ihmeessä vaikka puolison kanssa lasi viiniä illalla, kun kotipetuspäivän päätteeksi muksut on saatu nukkumaan! Säästäkää kuitenkin siitä pullosta ensi viikollekin, koska Alkothan voi näissä poikkeusoloissa mennä kiinni koska tahansa pidemmäksikin aikaa. Tai vedä ihmeessä pari pulloa olutta virtuaalisesti kavereiden kanssa jossain Hangoutsissa, sehän on oikeastaan aika hauskaa. Et salettiin ole ennen kokeillut! Ystäväni järjestivät eilen viskimaistiaiset neljän maan välillä konferenssipuhelimella.

Jossain vaiheessa tämä kaikki on taas ohi ja silloin on aika täyttää terassit ja festarit, käydä keikoilla, tukea kantakuppilaa ja nauttia vapaudesta täysin siemauksin. Siihen asti, nyt olisi ihan hyvä sauma ottaa vähän iisimmin sen brenkun kanssa. Järkevästi, muut huomioiden, jooko?

Siinäpä se. Minulle kuuluu ihan hyvää. Kävin kymmenen kilsan lenkillä tänään ja soittelin pitkästä aikaa kitaraa. Ensi viikolla pidämme teinin kanssa skeittileirin mökin navetan vintillä. Kyllä tästä selvitään.

Tänä vuonna tulee kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun aloin kirjoittamaan. Blogi alkoi lauseella ”minä en ole alkoholisti”, kirjoitin sen nettiin 17. syyskuuta 2012. No perkele, olinhan minä, siinä vain kesti hetken, että asian hyväksyin. Kirjoittaminen auttoi sen ymmärtämisessä. Kirjoittaminen auttoi myös läpi jokaisen romahduksen, notkahduksen ja vastoinkäymisen, joita etenkin soberismini alkuaikoina tuli vähän joka nurkan takaa.

Hiljalleen elämä muuttui, asettui ja löysi uusia uomia ja myös niiden käsittelyssä kirjoittaminen oli apuna. Se oli jopa melkein pakollista, yksi olennainen osa eteenpäin pääsyssä. Virallisesti julistin itseni terveeksi masennuksesta 30. heinäkuuta 2014 seistessäni Elbrusin huipulla, mutta jatkoin blogia silti.

Viime aikoina olen kuitenkin huomannut, että tämän blogin päivittäminen ei ole ollut enää luontevaa. Olen ikään kuin joutunut keksimään aiheita, joista kirjoittaa, joskin ne keksittyäni teksti on kyllä edelleen tullut syvältä sydämestä. Mutta silti hieman pakotettuna. Niinpä tahti on hiipunut, koska mieluummin olen hiljaa kuin sanon väkisin jotain. Vähän kuin biisintekijöillä, kannattaa mieluummin jättää ne huonot riffit treenikselle kuin julkaista tusinakamaa. Bändien kannattaa myös lopettaa ajoissa, mikä on usein harvinainen taito.

Tämä koskee kuitenkin vain Soberismia-blogia. Koska kyllä minä kirjoittamista rakastan edelleen ja tunnen sen olevan minulle luontevin tapa jäsennellä asioita. Haluan kirjoittaa usein ja paljon, mutta tähän blogiin ne tekstit eivät enää niinkään päädy. Haluan kirjoittaa siitä mitä rakastan ja mitä teen, kuvata niitä tapahtumia ja tunteita mitä ne herättävät mutta niiden paikka on mielestäni toisaalla. Osittain olen siis blogini otsikon vanki, koen, että olen itse rajannut aihepiirin sellaiseksi, että sen alle ei nykyiset tekstini sovi.

Aloitin reilu vuosi sitten Luontoilmiö-blogin, joka viime viikolla muutti nimensä Teemu ihan pihalla -blogiksi. Sen tarkoitus oli alunperin antaa minulle vapaus kirjoitella reissuistani ja rakkaudestani ulkoiluun ilman, että niitä tarvitsisi täällä vatvoa, Soberismia kun oli proifiloitunut muuhun. Kävi kuitenkin niin, että tuosta Ihan pihalla -blogista tuli se, jonka tänään tunnen kotoisammaksi ja johon haluan panostaa. Se löytyy osoitteesta https://teemuihanpihalla.blogspot.fi. Siellä on kivoja kuvia.

Tuntuu melkein mahdottomalta lopettaa Soberismia-blogi. Tämä on ollut minulle vuosien saatossa melkoinen henkireikä ja toisekseen, tälle blogille olen melkein kaiken velkaa. Se on ollut kantamassa minua eteenpäin ja tekemässä minusta terveen. Purin täällä masennukseni jokaisen sopukan ja niistä ylös pääsemisen, jokaisen laakson ja kukkulan matkan varrella. Soberismia kääntyi kirjaksi, jonka painos on käytännössä loppuunmyyty. Se nostettiin Hesarin toimesta Suomen kymmenen parhaan blogin joukkoon, se vei minut niin iltapäivä- kuin naistenlehtienkin sivuille, kaksi kertaa Ylen Aamu-tv:hen, kouluihin ja tapahtumiin luennoimaan ja Tavastialle joogaamaan. Ja kaikista eniten: Tämä blogi sai minut löytämään iselleni oikean ilmaisumuodon ja teki minusta kirjoittajan. Kirjoittajan, jonka tekstejä on luettu netissä tänään liki 1,5 miljoonaa kertaa.

Olen tämän blogin ansiosta tavannut valtavan määrän ihmisiä ja saanut satoja viestejä tuntemattomilta, jotka ovat kiittäneet. Olen niistä jokaiseen pyrkinyt vastaamaan ja jokaisen olen säilyttänyt, ne ovat olleet valtava voimavara. Osan ihmisistä olen tavannutkin ja joistain on tullut jopa läheisiä ystäviä. Kiitos joka ikiselle, joka on minulle palautetta lähettänyt, myös teille, joiden palaute oli negatiivista. Teitä oli viidessä vuodessa kolme.

Eihän Soberismia mihinkään häviä. Sen lisäksi, että sen löytää jo varmaan kaiken maailman alelaareista kirjana, se säilyy täällä netissä ikuisesti. Haluaisin ajatella, että blogi on ajaton. Ehkä joku löytää sen juuri silloin, kun sitä eniten tarvitsee.

Minun pitäisi tietää millaista on luopua jostain, siitähän tämä koko blogi oikeastaan alunperin kertoo. Tiedän myös miten paljon luopuminen voi antaa ja siksi teen nyt ratkaisun.

Se on sellainen The Scorpions -tyyppinen ratkaisu, että nyt minä lopetan, mutta älkää suuttuko, jos tulenkin takaisin. Eihän sitä koskaan tiedä millaisia asioita tässä eteen tulee ja voihan olla, että tarvitsen tätä henkireikää taas joku päivä. Se voi olla kahden viikon tai kahden vuoden päästä tai ei ehkä ikinä, mutta jätän nyt kuitenkin sen takaportin auki. Ihan kuin tein silloin, kun tälle blogille nimeä annoin. En halunnut kutsua sitä Absolutismiksi, joten kutsuin sitä Soberismiksi, se jätti vielä pienen mahdollisuuden perääntyä.

Onneksi en käyttänyt sitä koskaan.

Tutustuin Teroon keväällä 1994. Tiesin hänet kyllä jo ennestään, koska hän oli toisen kaverini luokalla Norssin yläasteella, mutta tapasimme vasta, kun hän tuli riparille isosekseni. Terolla oli pitkä tukka ja maihinnousutakki. Ei pilotti, vaan sellainen vihreä vähän pidempi kangastakki. Hän kuunteli Sepulturaa ja löysimme nopeasti yhteisen sävelen molempien todetessa Troops Of Doomin suosikiksemme. Riparin jälkeen notkuimme samassa kaveriporukassa läpi koko kesän lähinnä juoden kaljaa ja skeitaten Koffin puistossa ja sen kesän aikana ystävystyimme. Siitä on nyt 23 vuotta. Ihan uskomatonta.

Tuli syksy ja talvi, hengailimme paljon Teron luona Ruoholahdessa, koska Teron äiti antoi meidän polttaa röökiä parvekkeella. Ei tarvinnut nyhjätä jossain nurkan takana piilossa. Löysimme myös Primulan kahvilan Viiskulmassa, missä saatoimme istua tuntitolkulla korttia pelaten ja maailmaa teini-ikäisten silmien läpi ihmetellen. Kesällä palasimme taas Koffariin, missä tuttu kaava jatkui. Pyörimme pitkin purkutuomion saanutta Sinebrychoffin tehdasta, rullailimme pitkin Punavuoren katuja ja pelasimme korista Ruoholahden kentällä.

Jossain vaiheessa kaveriporukkamme alkoi hajoilla pienemmiksi yksiköiksi, kun osalla kalja muuttui enemmän ensin pilven poltteluksi ja eteni siitä ties mihin happoon ja essoihin. Meitä kiinnosti edelleen enemmän se kalja ja ajoittainen Troops Of Doomin kuuntelu, joten aloimme notkua enemmän omassaa pienessä ryhmässämme Teron, Heikin, Ponden ja Einon kanssa. Skedehommia harrastettiin enenevässä määrin ja Terokin keksi miten olla mukana: Hän alkoi valokuvaamaan. Koitin viime viikolla kaivaa hänestä vanhoja kuvia mutta löysin vain muutaman. Kaikki loput kuvat olivat Teron ottamia.

Päällimmäisin muistoni sijoittuu kesään ’96. Teron vanhemmat viettivät suurimman osan ajasta mökillään ja me valtasimme Teron kämpän. Käänsimme olohuoneen television niin, että sitä pystyi katsomaan parvekkeelta, missä istuimme päivät pitkät polttelemassa röökiä ja katsoen Frendejä. Muistan sen kesäfiiliksen kuin eilisen, olimme huolettomia, olimme nuoria ja maailma oli meille auki. Ja me käytimme kaiken aikamme Frendejen katsomiseen siinä parvekkeella. Osaan edelleen ensimmäisten tuotantokausien jokaisen repliikin ulkoa ja uskon, että niin osasi Terokin kuolinvuoteelleen asti. Kun suljen silmäni, näen meidät edelleen siinä parvekkeella istumassa ja nauramassa hysteerisesti naamat punaisina.

Vuodet ja kesät vierivät nuorena jotenkin paljon hitaammin kuin nykyään. Tuntuu, että silloin oli aikaa kaikkeen kun nykyään päivät hujahtavat silmissä. Jossain vaiheessa saatiin ajokortit ja päästiin baariin. Oli omat kämpät ja kaikki. Yhtäkkiä meistä tuli aikuisia. Tai siltä se silloin ainakin tuntui. Pidimme edelleen yhtä ja aktiviteetit olivat melko samoja vielä parikymppisinäkin. Ainakin kaikkena sinä vapaa-aikana, mitä töiltä ehdimme. Tero, kuten en minäkään, ei lähtenyt opiskelemaan vaan siirtyi suoraan työelämään. Hän oli yksi älykkäimpiä ihmisiä, jonka tiedän, mutta ei mikään koulunkävijä. Lukion sentään runnoi loppuun asti, mutta siihen se jäi. Muistan joskus miettineeni miten hukkaan hänen älykkyytensä menee duunarihommissa, kun miehen kuuluisi selkeästi tehdä jotain merkittävämpää. Luulen, että Tero ei vain löytänyt missään vaiheessa sitä oikeaa koulua itselleen, sellaista missä olisi päässyt intohimojaan toteuttamaan, joten oli parempi olla menemättä mihinkään. Sellainen Tero oli, jääräpää. Asioita pystyi tekemään vain täysillä tai sitten jättää ne tekemättä.

Tero oli perfektionisti. Kaikkeen mihin hän ryhtyi, hän ryhtyi palo silmissä. Jos hän jostain innostui, hän otti sen totaalisen haltuun, luki kaiken mitä käsiinsä sai ja rakensi siitä täydellisen kuvan mielessään. Tämän takia Teron kanssa väittely oli maailman ärsyttävintä. Sen lisäksi, että hän ei perääntynyt vaikka olisi aseella uhannut, hän tiesi asioista niin paljon, ettei omalla vajavaisella sivistykselläni auttanut yrittää väittää vastaan. Hän ihan oikeasti tiesi aina mistä puhui.

Kaiken sen lukemisen varjopuolena oli Teron innostuminen salaliittoteorioista, koska niihin hän uskoi melko surutta. Mutta koska hän perusteli näkemyksensä aina niin äärettömän tarkasti ja loppuun asti, häntä oli pakko arvostaa. Hänellä oli peruste uskoa asioihin, joita itse pidin usein huuhaana. Ne keskustelut olivat aina mielenkiintoisia.

Ehkä isoin oppi ja arvo, jonka Terolta sain, oli juuri se usko itseen ja omiin tekemisiin, ihan sama mitä kukaan muu sanoo. Teroa ei kiinnostanut ulkopuolisten mielipiteet. Hän kyllä arvosti niitä, keskusteli niistä mielellään, mutta ne eivät koskaan saaneet häntä horjumaan omassa suunnitelmassaan. Se oli kunnioitettavaa ja omassa epävarmassa nuoruudessani katsoin häntä aina hieman ihaillen. Tero uskalsi olla juuri sitä mitä oli. Ei yhtään enempää muttei taatusti yhtään vähempää.

Kahdeksan vuotta sitten Tero tapasi elämänsä naisen, Karelin. Karel oli kiertämässä Eurooppaa kun hän tuli Suomeen toisen kaverimme Filipin kanssa. Hän iski kuin salama Teroon ja kauaa ei siinä nokka tuhissut, kun Tero jo pakkasi kamansa, jätti Suomen loskasäät taakseen ja muutti Phoenixiin, Arizonaan. Naureskelimme yhdessä, että siellä pitää sitten kuunnella sitä vanhaa Sepulturaa kahta kovempaa, koska Phoenixissa Max Cavalerakin asuu. Luulen, että Jenkkeihin lähtö oli Terolle jonkinlainen vapautus kaikesta. Arizonassa hän saisi tavallaan aloittaa tyhjästä ilman paineita tai odotuksia. Sellaisia, joita Suomessakaan ei oikeasti ollut mutta joiden alla hän silti perfektionismissaan täällä eli. Nyt hän oli oikeasti vapaa tekemään mitä vain.

Tapasimme Amerikkaan lähdön jälkeen säännöllisen epäsäännöllisesti. Aluksi kului useampi vuosi, ennen kuin Tero tuli Suomessa käymään, ajattelin että hän tarvitsee sen etäisyyden. Näimme muutaman kerran New Yorkissa ja kun hän viimein palasi kotiin vierailulle, jatkoimme täällä. Hän vieraili Suomessa aina kesäisin ja jetlägeissään soitti aina joskus kuudelta aamulla, että lähdetäänkö ulos, kun tiesi, että minä olen kuitenkin siihen aikaan jo hereillä. Viimeksi joimme kahvit Caruselin terassilla puolitoista vuotta sitten. Se oli viimeinen kerta kun tapasimme.

Tero kuoli kotonaan jouluaattona perheensä ympäröivänä. Vatsasyöpä oli todettu jo viime talvena, mutta en ollut siitä tietoinen, vain perhe ja lähimmät ystävät olivat. Tero oli 38-vuotias.

Ei hänen älykkyytensä oikeasti koskaan mennyt hukkaan silloin nuorempana, niin kuin ajattelin. Se meni vasta nyt jouluaattona. Nyt se lähti aivan liian aikaisin, koska maailmassa oli vielä monta salaliittoteoriaa, joita Tero ei ehtinyt selvittää. Monta mielipidettä, joita hän ei ehtinyt kumota ja monta ihmistä, joiden elämään hän ei ehtinyt tehdä suurta vaikutusta. Onneksi minä en ole yksi heistä. Minä sain kunnian tuntea Teron koko nuoruuteni ja oppia häneltä etenkin mitä on vilpitön, rehellinen ystävyys.

Kiitos kaikesta Tero ja hyvää matkaa, olit yksi parhaista. Soikoon Troops Of Doom ikuisesti siellä, minne menet.

Toisella viikolla iski jonkinlainen post-adventure -masennus. Olin viime viikon tosi allapäin, tuntui kuin kaikki olisi todella vaikeaa ja huonosti ja suretti ja oli huono olla. Se kotiinpaluun riemu vaihtui sisäiseen tyhjyyteen, kun tajusi, että nyt se yli vuoden valmisteilla ollut reissu on tehty ja sen voi paketoida nättiin muistojen laatikkoon. Todellisuus iski kasvoille, että täällä sitä taas ollaan, kotona, Suomessa, Helsingissä ja tässä samalla sohvalla. Alkoi ahdistaa iltaisin ihan todella paljon, kun aloin muistaa, että millaista tässä pitkin syksyä oli.

Syksyllä minulla oli post-Eerikkilä -masennus. Tuntui oudolta palata kotioloihin vuoden koulun jälkeen, kun piti aloittaa uusi elämä täällä. Eikä pelkästään uusi elämä Eerikkilän jälkeen vaan myös verrattuna aikaan ennen sitä. Oli uusi koti, uusi työ, uudenlaiset ajatukset ja uudet suunnitelmat. Syksyn fiilis oli jonkinlainen välitila Eerikkilästä luopuessa ja joulun reissua odotellessa. Selittelin itselleni ja läheisille, että tämä on nyt vain tällainen välivaihe ja että kunhan saan reissun tuosta pakettiin, niin sitten kaikki on taas tosi hyvin. Nyt huomaan käyttäneeni reissua vain tekosyynä.

Ei se mikään väliaikainen olo ollut. Se on ihan vakio. Eikä johtunut joulun reissusta, sen odottelu enemmänkin helpotti oloa.

Tässä sohvalla maatessani olen levoton. Olo on samanaikaisesti turhautunut ja hyödytön. Pysyn järjissäni ainoastaan tietäen, että pääsen taas kohta pois. Jotenkin on sellainen olo, että ainoa tarkoitus tälle Helsingille ja kodille on poikani, joka on täällä puolet ajasta. Kun hänen kanssaan olen tällä sohvalla, olo on ihan jees. Tuntuu rauhalliselta, levottomuus on poissa. Olen kotona, koska hän on kotona, joten täällä on aika hyvä olla. Mutta annas olla kun hän menee äidilleen, minä alan mennä pitkin seiniä.

Tänään aamulla päätin, että jos näin kerran on, niin hyvä on sitten! Aion hyväksyä, että tällaista minun elämäni on. Reissaan mahdollisimman paljon ja Helsinki on lähinnä tukikohta, minne pysähdyn huolehtimaan lapsestani, moikkaamaan kavereita ja perhettä ja lepäämään. Ehkä tyytyessä tähän kohtaloon ahdistus sohvalla ollessa katoaa, kun ajattelen tätä enemmänkin lomakohteena kuin kotina. Että tänne tullessa olen reissujen välisellä tauolla, saan nauttia poikani ja ystävien seurasta, hengähtää hieman, syödä epäterveellisesti ja sitten mennään taas!

Lupasin syksyllä, että kunhan joulun reissu on ohi, minä vähän pysähdyn. Lupasin sen ystäville ja itselleni, ajattelin, että olisi aika rauhoittua vähän. Nyt perun lupaukseni.

En minä osaa tänne pysähtyä, ainakaan juuri nyt. Jos yritän, se ei tunnu hyvältä. Siksipä pysyn mieluummin liikkeessä.

Helmikuussa lähden ensin Lappiin ja sen jälkeen Itävallan Innsbruckiin laskemaan. Maaliskuussa on luvassa pari viikonloppuretkeä Helvetinjärvellä sekä viiden päivän vaellus Oulangassa. Huhtikuussa on pääsiäinen, en ole vielä päättänyt mitä teen. Ehkä suuntaan vielä talven viimeisen reissun Lappiin. Tai miksen Norjaan? Toukokuussa parin viikonloppuvaelluksen jälkeen lähden Nizzaan ja Ranskan Alpeille kiipeämään, kesä- ja heinäkuussa luvassa on kaksi vaellusta Kebnekaiselle ja elokuussa kaksi vaellusta Islannissa. Syyskuussa kutsuu Ruotsin Sarek ja lokakuu meneekin melkein kokonaan Nepalissa vaeltaen ja Lobuchelle kiiveten.

Eiköhän näillä pärjää nyt alkuun. Näillä ja Mikkelin Jurassic Rockilla, missä soittaa Bad Religion!

Kattellaan sitä rauhoittumista sitten ensi vuonna.

Puhuisinko ensimmäisestä aamustani Afrikassa, kun katselin parvekkeelta joulukuisia palmupuita ja mietin, että ei hitto miten upea maa? Vai siitä absoluuttisesta köyhyydestä, joka hetken päästä iski silmille Machamen kylässä Kilimanjaron juurella lähtiessämme ylös kohti huippua? Niistä 18:sta kantajasta, jotka Tansanian laki määräsi mukaamme vaikka olisimme voineet itsekin varusteemme kantaa? White man’s guilt oli vahvasti läsnä katsoessani heitä alkeellisissa varusteissaan roudaamassa omia tuhansien eurojen arvoisia retkeilykamojani ylös vuoren rinnettä. Pääsin ajatuksesta yli ainoastaan ajattelemalla, että palkka, jonka heille maksan, mahdollistaa heidän perheidensä ruokkimisen. Että ehkä tarjoan jonkun lapsille mahdollisuuden mennä kouluun.

Kertoisinko uskomattomimmasta auringonnoususta, jonka olen elämässäni kokenut Shira Caven leirissä, kun aurinko ja täysikuu valaisivat yhdessä edessäni seisovan Mount Meran? Vai ehkä siitä järkyttävän huonosta olosta, joka iski tuhat metriä ylempänä Lava Towerilla tehdessämme akklimatisaationousuamme kolmantena kiipeilypäivänä? Siitä toivuin ainoastaan kokkimme tarjoamien popkornien avulla palatessamme leiriin. Niitä popkorneja oli tarjolla joka iltapäivä. Entä se upea aamun kajo 5000:ssa metrissä viimeisenä nousupäivänämme, kun Kilimanjaron huippu alkoi olla lähellä, kertoisinko siitä? Vai siitä hetkestä, kun viimein pääsin Afrikan huipulle – kolmannelle 7 Summits -vuorelleni – mutten muista siitä oikein mitään, koska olin niin poikki? Alas tullessa koin ensimmäisen ruumiistairtautumiskokemukseni, kun aivan selvästi seurasin sivusta omaa laskeutumistani ja keskusteluani oppaani Albertin kanssa. Ihmettelin miksi isäni lähettää minulle tekstiviestiä, koska en muistanut, että olin kolme minuuttia aiemmin lähettänyt itse hänelle viestin onnistuneesta huiputuksesta.

Siitä 40-tuntisesta lentohelvetistä voisin myös kertoa. Siitä kuinka matka Tansaniasta Argentiinaan meni yllättävänkin helposti, koska Santiagon kentällä oli Johnny Rockets -hampurilaisbaari. Ja siitä, kuinka onnellinen olin, kun näin matkalaukkuni valuvan matkatavarahihnalla määränpäässäni Mendozassa kuuden lennon jälkeen. Olin aivan varma, että se olisi jääneyt matkalle.

Ehkä kertoisin siitä uskomattomasta fiiliksestä, jonka koin, kun vaeltaessamme 20-kilometristä taivaltamme kohti Aconcaguan perusleiriä kuuntelin Pink Floydin Dark Side Of The Moonia keskellä Andien läpi kulkevaa kuivunutta joenuomaa. Tai siitä lumimyrskystä, joka iski kaksi minuuttia myöhemmin käytännössä siniseltä taivaalta ja siitä onnesta, kun viimein pääsimme basecampiin ja teltan pohjalle makuupussiin lämmittelemään. Voisin myös kertoa kaikista niistä onnistumisista matkan varrella, kun kiipeilypäivä toisensa perään tuntui onnistuvan edetessämme hitaasti kohti Aconcaguan huippua, sekä niistä neljästä päivästä myrskyssä kakkosleirissä, kun emme päässeet edes teltoista nousemaan. Ehkä kertoisin ne lohduttomat koti-ikävän tunteet ja huolen läheisistä, koska tiesin heidän olevan huolissaan minusta, mutten saanut viestiä lähetettyä kertoakseni, että kaikki on hyvin, koska yhteyksiä ei ollut. Voisin mainita kauneimmat koskaan näkemäni auringonlaskut ja sen yhden nousun, jonka aikana jouduin kääntymään takaisin 6300 metrissä Aconcagualla ja hylkäämään huiputusyritykseni.

Kertoisinko siitä pettymyksen tunteesta, jonka koin huipun jäätyä odottamaan vaiko siitä helpotuksesta, kun tajusin olevani kunnossa samalla, kun katsoin toisen kiipeilijän ruumista kannettavan alas kolmosleiristä 6000:n metrin korkeudessa? Vai ehkä siitä, kuinka pitkältä matkalta 25 kilometriä basecampista takaisin reittimme alkupisteeseen tuntui 19:n päivän päätteeksi. Ajattelin, etten pääse kotiin ikinä, kunnes yhtäkkiä olin Mendozassa ja pääsin ensimmäistä kertaa suihkuun kolmeen viikkoon. Luulen, että noin puolet hiuksistani jäi hotellin suihkukaivoon.

Voisin lausua tuhansia sanoja niistä ihmisistä, joita matkallani tapasin. Chad, Steffy, Helen, Alexis, Albert, Bruno, Mr. Pole Pole, Piotr, Harris, Turco, Rojer aka. Chuck Norris, Santi, Mickey ja tietenkin Marko. Kaikki sydämessäni tästä eteenpäin aina. Marko tosin oli jo.

Voisin kertoa niin paljon, mutten tiedä mistä aloittaa.

Tässä menee varmasti vielä hetkensä jäsennellessä tätä kaikkea. Ryhdyn siihen, kunhan kerkeän. Sitä ennen vietän poikani kanssa käytännössä jokaisen mahdollisen hetken toistaiseksi. Matkan yksi voimattomimpia fiiliksiä oli, kun äitinsä lähetti viestin kertoen, että poika kuuntelee iltaisin Frank Turnerin Glory Hallelujahia sängyllään ja itkee ikävää. Minun teki mieli keskeyttää koko reissu siihen.

Sen kuitenkin jo tiedän, että yhtä paljon kuin tässä reissussa oli kyse noista kahdesta huipusta, joista toinen jäi saavuttamatta, tässä oli kyse siitä, että lähdin. Että uskalsin lähteä. Kuten ennen matkaani usein sanoin, se, miten kaikki menee, selviää ainoastaan yrittämällä. Ei miettimällä, vaan tekemällä.

Nyt se tiedetään. Olen ehjänä takaisin kotona. Kaikki meni siis hyvin.

Kaikki mitä voi tehdä on nyt tehty, joten jäljellä on enää lähteminen.

Soberismia-blogi on nyt radiohiljaisuudessa todennäköisesti tammikuulle asti, joten on aika toivottaa kaikille rauhallista loppuvuotta. Syökää kinkkua, nauttikaa hiljaisuudesta älkääkä jooko dokatko lasten nähden? Kiitos kuluneesta vuodesta lukijoilleni, teitä on paljon, te olette aktiivisia ja teille on ilo kirjoittaa. Jatketaan samalla kuviolla myös vuonna 2017!

Nyt: seikkailu odottaa and I must go!

Minulla on lepoviikko meneillään. Ensi maanantaina irtoaa lento Helsinki-Vantaalta ensin kohti Tansaniaa ja Kilimanjaron kenttää, mistä viikkoa myöhemmin matka jatkuu hillittömän lentohelvetin jälkeen Argentiinaan ja siellä edelleen kohti Aconcaguan huippua. 99-vuotiaaseen Suomeen palaan vasta tammikuun 10. päivä.

Treenikausi on nyt saatu pakettiin ja viimeiset Malminkartanon portaat noustu viime viikonloppuna, joten tämä viikko menee voimia ja hiilareita kerätessä. Keittiössäni on pullapitko ja sen vieressä Nutellapurkki ja joka kerta kun sinne menen, syön kaksi siivua Nutellalla valeltua pullaa. Muilta osin ruokavalio koostuu lähinnä pastasta, riisistä, croissanteista, ranskalaisista perunoista, sipseistä ja Start-myslistä. Minun pitäisi ennen lähtö koittaa kerätä massaa ainakin pari kiloa, jotka saa sitten Kilimanjaron nousun aikana kuluttaa. Tavallaan tämä on ihan luksusta, mutta samalla vähän ällöttää.

Viime viikolla hain viimeiset tarpeelliset rokotteet ja hammaslääkäri pisti paikat kuntoon. Kaveri leikkasi hiuksistani kymmenisen senttiä pois. Viimeiset varustehankinnnat tein eilen ja nyt on edessä enää pakkaaminen. Torstaina on vielä isoisäni hautajaiset ja sitten voikin sinkoilla pitkin seiniä hermorauniona ja samalla esittää rauhallista pojan kanssa ollessa. Kävin moikkailemassa ystävätkin jo viime viikonloppuna ja toivottelemassa hyvät joulut.

Niin kuin olettaa saattaa, olen samanaikaisesti innoissani ja aivan kauhuissani. Henkinen valmistautuminen on tällä hetkellä melkoinen sekamelsta epäuskoa, uskoa, itseluottamusta, epävarmuutta, pelkoa ja tahtoa. Kilimanjaron ja Aconcaguan yhdistäminen on isoin ponnistukseni tähän mennessä ja sen edessä olen aika nöyrää poikaa. Jo se, että edessä on kaksi korkeinta vuortani tuntuu haasteelta, mutta etenkin niiden yhdistäminen yhteen reissun ja peräkkäin tuntuu vähän väliä tyhmimmältä idealta ikinä. Mutta samalla parhaalta.

Olen hionut pääni sisällä taktiikkaa, tutustunut reitteihin, katsonut niiltä videoita toisensa perään, seurannut säätiedotuksia (Aconcaguan huipulla eilen ainoastaan 42 pakkasta!) ja lukenut muiden kirjoituksia samoilta vuorilta. Kilimanjaro on kaikkien määritelmien mukaan ”helppo”, sen 5895-metriselle huipulle käytännössä kävellään viidessä päivässä. Kuulostaa leppoisalta muttei sitä ole. Noissa korkeuksissa edes kengännauhojen sitominen ei ole leppoisaa. Aconcagua puolestaan on maailman korkein vuori Himalajan ulkopuolella. Sen 6962-metrisellä huipulla ei ole happea, siellä on kylmä, siellä tuulee ja sinne pääseminen on melkoisen puristuksen takana. Sekä fyysisesti että etenkin henkisesti. 2,5 viikkoa telttaelämää yli neljässä tuhannessa metrissä, pussiruokaa, ei suihkua ja pakkasta, pakkasta ja pakkasta. Ja aika helvetin monta metriä noustavana. Mutta jos huipulle pääsen, olen sillä hetkellä korkein ihminen maapallolla, koska Himalajalla ei talvinousuja tehdä.

Joka toinen päivä minut valtaa epäusko, että eihän minulla nyt ole mitään mahiksia tässä pelissä. Joka toinen taas huudan kotona kädet nyrkissä että perkele, totta kai minä sinne kiipeän! Olen yli kuukauden ajan sanonut itselleni joka ilta nukkumaan mennessä, että totta kai sinä pystyt siihen. Se selviää lopulta tammikuun alussa, suunniteltu Aconcaguan huiputuspäivä on neljännen päivän tienoolla.

Tässä reissussa on kiinni aika monta asiaa esimerkiksi työkuvioihin liittyen, mikä takia minun on jo pakko päästä molemmille huipuille. Kilin ja Acon nousuissa on kiinni tulevaisuuden suunta ja se, mihin tämä polkuni tässä etenee. Kaikista eniten tulevassa matkassa on pelissä kuitenkin usko itseeni. Usko siihen, että onko minusta Seven Summitsiin, onko minusta Everestille. Jos ei Acon huipulle pääse, on isommista paikoista turha edes haaveilla. Se usko on ollut koetuksella Mont Blancin pakittamisen jälkeen, mutta palaillut tässä pikkuhiljaa treenin edetessä. Nyt se kuitenkin punnitaan ja mitataan kuinka paljon tätä kaikkea haluan.

Kaikki ne pelot, kaikki ajatukset joita minulla on, kaikki epäusko ja usko, vastaus niihin saadaan ainoastaan yrittämällä. Jos jostain syystä joudun kääntymään takaisin, en voi ainakaan sanoa, ettenkö olisi yrittänyt. Jokainen spekulaatio kotisohvalla viltin alla sipsipussin kanssa sitä ennen on vain sananhelinää. Vain tästä nousemalla, lähtemällä ja toteuttamalla voin löytää vastauksen. Ja se pätee ihan kaikkeen. Olen aina sanonut, että tärkeintä on lopulta aina lähteä.

Vaarilla oli aina kauhtuneet ruskeat verkkarit ja valkoinen lippis päässä ja näen hänet tälläkin hetkellä kävelemässä alas saunan takana olevalle tiskipaikalle, missä hän Mummun kanssa päivittäin tiskasi kaikki astiat. Pienenä menin mukaan auttamaan, vähän isompana se tuntui rangaistukselta. Sitten menimme laiturille onkimaan, Vaari näytti miten mato laitetaan koukkuun. Vehkajärvessä oli särkiä.

Vaarilta olen perinyt rakkauteni luontoon ja metsään. Liikuimme paljon ulkona ja mielestäni Vaari oli maailman viisain mies, kun hän tunnisti kaikki kasvit ja puut ja marjat. Kaikki ne, mitä opettelin viime kesänä eräopaskoulun lajitenttiä varten, Vaari tiesi ne luonnostaan. Vaari opetti minut vuolemaan ja sahaamaan, tekemään puutöitä. Pyssyleikkien innoittamana aloin jossain vaiheessa rakentamaan vanhoista laudanpätkistä erilaisia aseita. Katselin mallit televisiosarjoista ja koitin replikoida ne teippaamalla puunkappaleita yhteen. Vaaria ärsytti se, hän näytti minulle miten saisin osat kiinnitettyä toisiinsa naulaamalla. Kerran hän oli yllätyksenä sahannut yhdestä laudasta minulle pienen konepistoolin ja maalannut sen vihreäksi. Se oli hieno, se on edelleen tallella. Jostain syytä muistan erityisen hyvin, kun Vaari opetti minua tekemään huivista sellaisen nyytin, jossa kantaa tavaroita kepin päässä. Sellaisen, joka kulkureilla on. Kulkurielämään olin tutustunut, kun Mummu ja Vaari katsoivat mökillä Tauno Palon Kulkurin valssi -elokuvaa. Muistan ihastuneeni sen tunnussävelmään. Kerran mökillä suutuin ja ilmoitin karkaavani. Pakkasin eväät (näkkileipää) ja omiasuuteni (ehkä joku paita) sellaiseen nyyttiin, heitin kepin olalle ja marssin pois pihasta. Vaari haki minut kymmenen minuuttia myöhemmin mökkitiemme päästä, mihin olin jäänyt eväitä syömään.

Joskus menin Mummun ja Vaarin luo Kankaanpäähän. Siellä nukuin vierashuoneessa, missä yöllä ohi ajavien autojen valokiilat osuivat huoneen kattoon. se oli jännittävää ja vähän pelottavaa samalla. Mummun ja Vaarin talon alakerrassa oli lelukauppa ja vastapäätä katua seisoi paloasema. Paikka oli pienelle pojalle taivas. Siellä sai myös Saarioisten mikropizzaa, mitä äiti ei kotona Helsingissä koskaan suostunut ostamaan. Vaarin pöydällä oli pamppu ja ajattelin aina, että hän on varmaan poliisi. Totta puhuen en edelleenkään tarkalleen tiedä mitä Vaari teki työkseen. Hän oli jotain verottajan ja nimismiehen ja tuomarin ja juristin väliltä ehkä, en tiedä. Sillä ei koskaan ole ollut minulle merkitystä. Minulle Vaari oli eniten sotilas.

Vaari lähti talvisotaan 19-vuotiaana. Jatkosota seurasi. Minulla on seinälläni rinkka, joka selässä hän sotansa soti ja palasi ehjänä takaisin kotiin. Sota ei koskaan määrittänyt vaaria, siitä ei oikeastaan puhuttu eikä hän halunnut sitä kanssamme liikaa jakaa. Muistan joskus kysyneeni isältäni, että onko Vaari tappanut ketään, mutta siitäkään ei oikeastaan puhuttu. Mutta vaikka Vaari suhtautui sotaan kiihkottomasti, veteraanius oli olennainen osa häntä. Uskon hänen olleen siitä ylpeä. Mummu ja Vaari olivat veteraanitoiminnassa mukana koko ikänsä ja kuulemma viime viikolla kolme Vaarin kaveria oli käynyt häntä sairaalassa vielä tervehtimässä. Veteraaneilla oli side loppuun asti. Vuonna 2006 teimme suvun kanssa matkan Venäjän Karjalaan, missä kiersimme bussilla koko Laatokan. Vaari oli sodissa ns. kolmen kannaksen koukkaaja ja kävimme niillä kannaksilla tarinoita hakemassa. Pysähdyimme pieneen kylään, missä Vaari käveli pienen ladon taakse ja alkoi kertoa, kuinka tässä hän makasi ja tuolta ne tuli ja olipa kovat paikat. Meillä meni kaikilla kylmät väreet.

Erityisesti mieleen on jäänyt tarina sardiinipurkista, jonka Vaari sai Mummulta sotaan lähtiessään. Vaari lupasi, että ne sardiinit syödään sitten vasta, kun hän palaa kotiin, yhdessä. Jatkosodassa tilanteen kärjistyessä Vaarin oltua varma, että noutaja tuli, hän oli piiritettynä toisen jäljellä olleen aseveljensä kanssa istunut jonkun puun juureen, riisunut kypäränsä ja avannut sardiinipurkin viimeiseksi ateriakseen. Kunnes yhtäkkiä koitti ihme, ratsuväki saapui ja pelasti Vaarin piirityksestä. Häntä harmitti, että oli avannut sardiinipurkin turhaan.

Eilen oli poikani 9-vuotissyntymäpäivä. Olimme juuri aloittamassa juhlintaa kotona, kun tieto Vaarin poismenosta tuli. Se ei tullut yllätyksenä ja kun näin, että isäni soittaa, tiesin heti mistä on kyse. Vaari kaatui kotonaan kaksi viikkoa sitten ja joutui sairaalaan. Siellä hän sai keuhkokuumeen ja ehti käydä jo hämärän rajamailla viime viikolla. Puolivälissä viikkoa hän kuitenkin piristyi huomattavasti kunnes kunto romahti taas viikonlopun kynnyksellä. Kaikki tiesimme, ettei Vaari kauaa enää jaksa, hän oli 96-vuotias. Lopulta hän nukkui pois Mummun pitäessä häntä kädestä yhteisen 80-vuotisen taipaleen päätteeksi. Vaari sai kauniin kuoleman.

Minä itkin puhelun päätteeksi. Minun piti mennä viime torstaina häntä moikkaamaan, mutta sairaalsta toivottiin, että tulisin vasta ensi viikolla. Nyt se on myöhäistä. Otin Vaarin kuvan käteeni ja menin viltin alle sohvalle. Hänen lähtönsä oli luonnollinen, rauhallinen mutta silti surullinen. Jotenkin tuntui kuin maailmasta olisi lähtenyt valtava määrä viisautta, arvokkuutta ja monta kertomatonta tarinaa.

Sitä Vaari minulle aina oli: Viisas ja arvokas. Hän oli aina rauhallinen, en koskaan muista hänen korottaneen ääntään. Se oli minun mielestäni viisautta. Se sellainen hötkyilemättömyys. Että ei tässä kannata mitään alkaa sinkoilemaan, mieluumin miettii rauhassa ja reagoi harkiten. Se on jotain mitä olen Vaarilta perinyt. Isoin perintö joka Vaarilta kuitenkin jää ja jonka minä siirrän eteenpäin on kunnioitus luontoa kohtaan. Isona minä haluan olla samanlainen metsän tuntija omille lapsenlapsilleni. Pitää varmaan kerrata se kesällä tentitty lajilista vielä pariin kertaan.

Istuessani itkuisena sohvalla Vaarin kuvan kanssa, poikani – syntymäpäiväsankari – istui viereeni ja sanoi: ”Tänään on elämän ja kuoleman päivä. Mutta pitää muistaa juhlia elämää.” Lähdimme ulos, muistelimme Vaaria, poika kyseli sodasta ja jahtasi Pokemoneja. Olimme ihan rauhassa, hötkyilemättä. Sitten menimme syömään lehtipihvit ja katsoimme Star Warsin. Sotakysymykset jatkuivat vielä illalla.

Kiitos kaikesta ja hyvää matkaa Kaino Suominen 26.10.1920 - 27.11.2016.

Kolmen viikon päässä siintää isoin reissuni ja fyysinen koitokseni tähän mennessä. Lennän ensin Tansaniaan, missä vaellamme kahden ystäväni, Markon ja Heikin, kanssa Kilimanjaron huipulle. Toivottavasti siis. Afrikan mantereen korkein vuori on 5895 metriä korkea, muutama sata enemmän kuin Elbrus. Kaiken mennessä suunnitellusti olemme kolmannen Seven Summits -vuoreni huipulla 17. joulukuuta. Kilimanjaro on kuitenkin minun ja Heikin osaltamme vielä treeniviikko. Tansaniasta jatkamme yhden lepopäivän jälkeen neljän lennon ja 25:n tunnin loikalla Argentiinaan, missä lähdemme 23. joulukuuta vaeltamaan kohti Aconcaguan basecampia ja siitä kohti huippua. Aconcagua on – samalla kun Etelä-Amerikan – maailman korkein huippu Himalajan ulkopuolella, se kohoaa 6962:n metrin korkeuteen, siis yli kilometrin ylemmäs kuin Kili. Tähtäämme huipulle tammikuun alkupäivinä. Lento Mendozasta kotiin lähtee 9.1.

Konsultoituani tuttuja ja Matkatoimisto Aventuran porukkaa löin reissun lukkoon alkuvuodesta hieman pelonsekaisin tuntein. Kaksi isoa vuorta putkeen tiukalla lentoaikatululla ja huonolla levolla voi osoittautua liian isoksi palaksi. Se askarruttaa mutta toisaalta, se selviää ainoastaan kokeilemalla. Minua kokeneemmat kuitenkin rohkaisivat lähtemään sanoen, että se on mahdollinen. Mahdollinen siis minulle, jollekin Kilin ja Acon yhdistäminenhän on varmasti jopa helppoa. Mutta kuten koko ajan tässä kiipeilytouhussani, en yritä verrata itseäni muihin tai metsästää jotain mitaleita, vaan pyrin ainoastaan haastamaan itseäni omissa mittasuhteissani. Ja niissä tuleva matka on valtava.

Pelonsekaisia tunteita ei varsinaisesti helpottanut pakittamiseni Mont Blancilla elokuussa. Vaikka reissu oli hieno ja monellakin tapaa onnistunut, en silti päässyt huipulle. En päässyt myöskään Kebnekaisella kesällä, joskin muista syistä. Siellä olin töissä ja käännyin asiakkaan kanssa alas itsestäni johtumattomista syistä. Joka tapauksessa vuosi 2016 on toistaiseksi mennyt ilman yhtäkään huiputusta. Ja nyt pitäisi sitten ottaa kaksi isoa peräkkäin.

Blancin reissu jätti kalvavan epävarmuuden. Olen analysoinut sen alusta loppuun ja lopusta alkuun miljoona kertaa selvittääkseni syyt keskeyttämiseen. Niitä on useita, matkaan sattui niin monta mutkaa, jotka pakittamisen aiheuttivat, enkä sinänsä kadu sitä lainkaan. Olen enemmänkin itsestäni ylpeä, että osasin olosuhteiden edessä nöyrtyä. Mutta silti matka jätti takaraivoon pienen sykkeen epäonnistumisesta, joka nyt nostelee päätään uuden, vielä isomman vuoren edessä. Tai kahden.

Olen treenannut paljon, enemmän kuin koskaan. Niin fyysistä kuin psyykkistäkin puolta. Tämänkin kirjoittamisen jälkeen lähden jälleen Malminkartanon portaisiin ylävuorikengät jalassa ja 15 kiloa selässä. Kahvakuulat eivät ole päässeet pölyyntymään olohuoneen nurkkaan. Kaikki housuni alkavat olla pohkeista liian tiukat. Seuraavat 2,5 viikkoa treeni vielä kiihtyy, jonka jälkeen viimeisen viikon lepään ja tankkaan ennen lähtöä. Olen fyysisesti huomattavasti paremmassa kunnossa kuin Blancille lähtiessäni mutta silti arveluttaa, että riittääkö se. Riittääkö mikään?

Kuten Samuli minulle aikanaan sanoi, fyysinen puoli on lopulta vain 30 prosenttia kiipeämisestä. Loput on omasta päästä kiinni, sen kestämisestä, sen venyttämisestä äärimmilleen. Olen psyykannut itseäni matkaan jo pitkään mutta samalla keksinyt koko ajan muuta ajateltavaa, jotta ei tarvitsisi. Tuleva reissu on stressannut minua paljon ja nyt on viimeiset viikot edessä. Meinaan jo nyt mennä pitkin seiniä kotona. Jokainen ajatukseni on tulevassa, sen käänteissä, ajatuksissa siitä, mitä voi tapahtua ja mitä voi olla tapahtumatta. Jokainen soluni tekee jo lähtöä ja mieli sinkoilee minne sattuu. Samalla kuin olen innoissani, olen kauhuissani. Kirjoitin itselleni eilen puhtaaksi päiväkohtaisen matkasuunnitelman, jotta saan hahmotettua kokonaisuuden paremmin. Olen hinkannut varustelistaa kohta kuukauden. Minua stressaa, etten ole tehnyt vielä kaikkia hankintoja, vaikka aikaa on vielä reilusti. Olen lukenut reittikuvauksia ja katsonut videoita kerta toisensa jälkeen välttääkseni jokaisen edessä olevan turhan yllätyksen.

Tunnen syyllisyyttä poissaolosta. Olen joulun ja uudenvuoden yli toisella puolella maailmaa samalla, kun lapseni odottelee joulupukkia kotona äitinsä luona. Hänellä on varmasti kaikki hyvin mutta en silti voi olla ajattelematta jo etukäteen sitä ikävää, joka jouluaattona koittaa. Isoisäni joutui sairaalaan viime viikolla enkä tiedä onko hän täällä enää palatessani. Ystäviä ja läheisiä kohtaan olen ollut välinpitämätön ja poissaoleva tulevan koitoksen takia ja harmittaa lähteä matkaan tällaisessa tilanteessa, vaikka en edes tiedä ovatko he huomanneet. Ehkä se on kaikki enenmmän omassa päässäni.

Aikaa lähtöön on nyt 24 päivää. Niistä suurimman vietän poikani kanssa ja lopun treenaan. Ensi viikolla on viimeiset rokotukset ja hammaslääkärikäynnit. Olen vältellyt niitä vuosikausia täysin epärationaalisesta pelostani johtuen, kunnes tajusin, että todennäköisesti vielä pahempaa, kuin hammaslääkäri, on hammaslääkäri Tansaniassa. Mutta psyykkaamisen kannalta sinne meneminen on ollut parasta. Koska ehkä myös tämän reissun aikana, kaiken mennessä hyvin, tulen huomaamaan, että pelko ennakkoon on ollut lopulta paljon isompaa kuin itse matka.

Ajattelin niin etenkin silloin kun vielä join ja olin masentunut. New York oli kaupunki, joka olisi voinut joko parantaa minut tai sitten tuhota minut lopullisesti. Se oli sellainen veitsenterä, joka houkutti. Jotenkin näin itseni täällä pyörimässä pitkin katuja ja yöelämää ja luomassa jotain suurta tarinaa, joka muuttuisi lopulta legendaksi. Vähän kuin yhden Jammun, joka on aikanaan saapunut kaupunkiin parikymppisenä ja lopulta jäänyt. Jammu pyöri pitkin East Villagea Hanoi Rocksien ja muiden kaltaistensa kanssa ja hänen tarinansa tuntee liki kaikki kaupungin suomalaiset. Jammu teki sen, mistä minä haaveilin. Nykyään Jammu on viiskymppinen talonmies Manhattanilla ja nauttii kaupungista edelleen täysin siemauksin.

Raitistuttuani koin New Yorkin edelleen rakkaaksi, joskin eri tavalla. Se inspiraatio, mitä kaupunki tarjosi, oli jotenkin toisenlaista mutta edelleen innostavaa. Mietin aina, kuinka täällä voisin luoda itselleni uuden alun.

En ole käynyt täällä nyt kolmeen vuoteen. Osittain siksi, että kaikki reissut ovat sinä aikana suunnanneet vuorille ja ties mihin erämaihin ja osittain siksi, että paras ystäväni Petski muutti hetkeksi takaisin Eurooppaan. Jossain vaiheessa kaipuuni New Yorkiin oli kova, mutta viime vuosina se on hiipunut muista kiireistä ehkä johtuen. Petski kuitenkin muutti takaisin Brooklyniin viime keväänä ja oli aika tulla taas moikkailemaan. Mukaani lähti kummipoikani, jolle tämä matka on ylioppilaslahja viime kesältä. On ollut hauskaa kierrellä hänen kanssaan katuja ja kertoa kaupunginosien tarinoita.

Joku on kuitenkin toisin. Enää en saa sitä samaa fiilistä, mitä New York on aiemmin henkinyt. Ei pidä ymmärtää väärin, nautin kyllä matkasta ja jokainen kahvila, chocolate chip cookie, hampurilainen ja Shake Shack ovat edelleen ihan yhtä hyviä kuin aina. Aurinkokin paistaa. Mutta se kokonaisvaltainen tunne, jota New Yorkin kutsu aikanaan tarjosi, on poissa. Se ei johdu itse kaupungista vaan minusta.

Nyt kokisin ajatuksen New Yorkiin muuttamisesta kammottavana. En haluaisi enää hukkua noihin katuihin tai tehdä niistä legendoja. Se tuntuu jotenkin todella kaukaiselta, että olen jossain vaiheessa edes niin ajatellut. En tiedä, ehkä se oli naiivia silloin tai sitten ajatusmaailmani on vain niin muuttunut viime vuosina, että en tunnista vanhaa ajatusta enää. Mitä enemmän nyt täällä katuja tallaan, sitä enemmän kaipaan luontoon, rauhaan, vuorille ja pois.

Viikko on toistaiseksi ollut hieno. Olemme kävelleen yli 20 kilometriä päivässä ja kiertäneet läpi käytännössä kaikki kulmat Harlemsta etelään. Olemme syöneet hyvin ja käyneet 9/11-museossa. Olipa tuossa yhdet presidentinvaalitkin tiistaina, jotka pistivät palettia vähän uusiksi. Tiistaina näimme Hillary Clintonin hänen tullessaan hotellista ulos.

Hienoa on ollut kuitenkin huomata – ja täällä sitä jotenkin alleviivata – että se, mitä olen löytänyt sekä itsestäni että maailmasta edellisen täällä käyntini jälkeen, on aitoa. Se on puhdasta intohimoa luontoa ja rauhaa kohtaan, jotain sellaista, mitä täältä ei enää minulle löydy.

Toinen näyttäytyy läheisille. Heille kiipeily on itsekästä, koska lähtijä asettaa itsensä ainakin näennäisesti vaaraan ja ottaa typeriä riskejä jättäen rakkaat kotiin huolesta soikeana. Itsekkäin kaikista on kiipeilijä, jolla on lapsia.

Aina välillä olen tasapainoillut ajatuksen kanssa itsekin. Pääpiirteittäin näen asian niin, että vaarallista ei ole lähteä, se on päätökset siellä paikan päällä, mitkä ratkaisevat. Oma harkinta- ja riskinottokyky ja vastuu niistä on se, mikä itsekkyyden määrittää.

Eilen jouduin kuitenkin ensimmäistä kertaa tilanteeseen, jossa läheinen aidosti esitti huolensa valinnastani kiivetä. Se ei perustunut mihinkään yksittäiseen tapahtumaan, vaan hän toi pitkäaikaisen pohdinnan jälkeen ajatuksensa julki minulle, halusi huolensa ääneen sanoa. Kyseessä oli lapseni äiti. Hän ei moralisoinut, vaatinut lopettamaan tai mitään muutakaan vastaavaa, mutta hän on huolissaan. Huolissaan siitä, että joutuisi joku päivä viemään pojalleni huonoja uutisia matkaltani.

Monella tapaa viesti pysäytti. Siinä oli asioita, joiden kanssa olen itsekin välillä paininut etenkin vuorten tästä koko ajan kasvaessa. Toistaiseksi en koe, että olisin oikeastaan kertaakaan asettanut itseäni sellaiseen vaaraan, että riski olisi ollut typerä, mutta vuorten kasvaessa kasvaa riskitkin.

Laitan tähän alle vastaukseni hänelle sanasta sanaan. Tämä oli oikeastaan ensimmäinen kerta, kun jouduin nämä asiat paperille laittamaan, aiemmin ne ovat vain pyörinyt omassa päässäni. Ehkä ne saivat jotenkin konkreettisemman tai selkeämmän asun nyt.

”Mä ihan hyvin ymmärrän sua ja sun ajatuksia, kunnioitankin niitä. Ja toki, vuoret on vaarallisia paikkoja. Ne on sellaisia, missä kaikkia riskejä ei voi hallita ja yllätykset on usein epämukavia. Mutta niin ne on täällä kotonakin tai missä tahansa. Koska tahansa voi liukastua raitiovaunun alle tai kuorma-auto voi ajaa suojatielle päälle. Tai lamppu tippua katosta päähän. Kaikkea ei vain voi hallita mutta se ei voi estää elämistäkään.

Mä olen tavannut sanoa, että vaarallista ei ole lähteä, se on ne päätökset paikan päällä, mitkä ratkaisevat. Ja ne on niitä kohtia, joissa vastuu ja kypsyys mun mielestä punnitaan. Lähdenkö ylittämään tätä jäätikköä? Olenko tarpeeksi taitava kiipeäjä, että voin nousta tuon seinän ylös? Se on ikuista tasapainoilua riskin ja riskinottohalun välillä. Niissä hetkissä mulla ratkaisee moni asia ja isoin niistä on Eemil. Mä ajattelen joka kerta Eemiliä ja sitä, että aion tältä reissulta tulla kotiin Eemilin luo. Jos riski on sellainen, että vaarana on, että niin ei käy, en riskiä ota. Esimerkkinä vaikka Mont Blanc nyt syyskuussa. Mä olisin voinut jatkaa nousemista huipulle ja todennäköisesti olisin sen saavuttanutkin. Mutta mulla oli myös ongelmia. Ja olisi ollut varsin todennäköistä, että ne olisivat moninkertaistuneet mitä ylempänä olisin ollut, viimeistään ainakin matkalla alas. Joten siinä 4400 metrissä, täydellisessä säässä, huipun ollessa näkyvillä, mä käännyin alas. Olin siitä ratkaisusta itse hirmu ylpeä vaikka se melkoisen myrskyn mun pään sisällä aiheuttikin.

Eli tällä nyt yritän tällä kuvata sitä, että mä todella, todella harkitsen matkalla jokaisen askelen ja osaan lopettaa, jos joku ei tunnu hyvältä. Se on tärkeä – jos ei tärkein – taito vuorilla.

Lopultahan todennäköisesti jokaisella reissulla vaarallisin osuus on se automatka lentokentälle, jos nyt saivartelemaan aletaan.

Mä olen sanonut, että ilman noita vuoria, reissuja ja haasteita mä olisin kotona elävä kuollut. Paljon kuolleempi kuin mitä voin jossain vuorella onnettomuudessa olla. Mä olisin tyhjä hylsy. Mä en halua, uskalla enkä voi pysähtyä, koska jos niin teen, mä koen oloni levottomaksi. Ja jos mä joutuisin yhtäkkiä elämään ilman vuoria, joita niin rakastan, mä ottaisin valtavan riskin todennäköisesti sairastua uudelleen. Koska joutuisin taas luopumaan jostain niin suuresta. Sitä mä en halua enää ikinä, sairastua. En juoda enkä etenkään masentua taas. Eli tavallaan, vaikka se ehkä teatraaliselta kuulostaakin, se on tavallaan se vaihtoehto. Eli toivoisin, että osaisit miettiä mistä mä olen tullut. Mitä siellä takana on. Sinne mä en halua takaisin. Eikä varmasti halua myöskään Eemil, tai kukaan muukaan mun rakkaista. Mä olen niin pitkälle tullut.

Mä voisin yrittää selittää miljoonalla sanalla, että miksi mä kiipeän mutta sä et silti voisi ymmärtää, ei kukaan voisi. Koska sitä ei pysty selittämään millään sanoilla, mitkään ei tee oikeutta niille asioille mitä mä näen, koen ja tunnen vuorilla, niille valmistautuessa tai niiden jälkeen. Se on joku ihan oma utopiansa, johon ainoastaan mulla on pääsy. Jos mä voisin sen näyttää, mä näyttäisin kaikille. Mä koen olevani elossa, mä koen olevani yhtä tän maailman kanssa, mä koen olevani olemassa, kun mä kiipeän. Ne on asioita, joita ilman muakaan ei olisi. Mä en olisi mä. Mä en olisi yhtä hyvä isä, ihminen, ystävä tai mikään ilman tätä.

“Somewhere between the bottom and the summit is the answer to the mystery of why we climb” sanoi kiipeilijä Greg Child. Se on paras vastaus minkä mäkin pystyn antamaan.

Ehkä mä eniten toivon, että luotat siihen, että Eemil on mulle maailman tärkein, enkä ikinä tekisi mitään sellaisia asioita, jotka voisi satuttaa sitä. Mä en koe tekeväni niin kiivetessäni, vaan päinvastoin, mä koen pitäväni itseni ensimmäistä kertaa ikinä kunnossa ja terveenä, jotta Eemilillä olisi maailman paras isä. Koska sitä mä olen. Ja se on osittain vuorten ansiota.”

Elämä on muuttunut niin kovin, enkä ole sen kanssa ihan täysin sujut edelleenkään. Jos vuosi Eerikkilässä oli jollain tasolla pakomatka kaikesta vanhasta, nyt tuntuu kuin olisin palannut rikospaikalle ja yrittäisin esittää syytöntä. Kouluvuosi monella tapaa katkaisi siteet vanhaan, rikkoi entiset rutiinit ja petasi oikeastaan puhtaan pöydän, jolle alkaa kattaa kun tänne palasin. Mutta se kattaus on vähän ehkä vielä sekava. Koska kyseessä oli minulle henkisesti aika paljon isompi loikka kuin vain yksi vuosi koulussa jossain muualla, ei toki kannata ehkä odottaakaan, että uuden elämän perustaminen tapahtuisi ihan käden käänteessä. Tai että se olisi ihan helppoa.

Olen reissannut paljon. Kolmen kuukauden aikana olen käynyt Lontoossa, Mont Blancilla, Sarekissa ja Rukalla, käytännössä ollut siis vähintään kymmenen päivää kuukaudessa tien päällä. Niin paljon kuin olen siitä nauttinutkin, kaikki aika reissujen välissä on ollut lähinnä seuraavan lähdön odottelua ja siihen valmistautumista sen sijaan, että olisin yrittänyt kotiutua uuteen elämään kotona. Vajaan parin viikon päästä lähden New Yorkiin ja sen jälkeen alkaa lopullinen valmistautuminen vuoden – ja tähän mennessä elämäni – isoimpaan reissuun, Kilimanjaron ja Aconcaguan perättäiseen kiipeämiseen. Sillä matkalla olen kuukauden. Ensi vuodelle on jo kymmenkunta reissua sovittuna, suurin osa niistä töissä.

Näyttää siltä, että pakenen edelleen. Haluan olla poissa, kaukana, toisessa maailmassa sen sijaan, että yrittäisin edes hetkeksi pysähtyä tänne. Rikospaikalle, kuten sanoin. Edelleen kotona ollessa, niin paljon kuin tässä sohvalla viihdynkin, tuntuu siltä, etten ole oikeassa paikassa. Täällä liian moni asia muistuttaa liian monesta asiasta ja koen ikään kuin huonoa omatuntoa siitä, etten enää tee niitä asioita, joita tein ennen Eerikkilään lähtöä.

Otetaan nyt vaikka esimerkiksi minulle niin kovin rakas Majava. En ole käynyt siellä vuoteen eikä oikein huvita enää mennäkään, mutta silti koen ahdistusta siitä etten mene. Sitä oloa ei ole, kun on jossain Ruotsin vuorilla, koska silloin minun ei tarvitse selittää itselleni, että miksi en mene. Kotona ollessa tuttujen paikkojen läheisyys ahdistaa. Sama koskee myös monia ihmisiä. Kun olen poissa, saan rehellisesti olla poissa, mutta täällä ollessani joudun selittelemään, jos en halua ketään nähdä. Ja yleensä en halua. Se tuntuu hyvältä ja pahalta samaan aikaan.

Kuten eräs ystäväni totesi, ehkä minun pitäisi nyt vain ymmärtää, ettei minulla kuulukaan olla täällä sen kummempaa arkea kuin se, mikä minulla nyt on. Että minun elämäni on juuri sitä, että olen reissussa tai niihin valmistautumassa koko ajan. Rutiinit tulevat niistä, eikä jostain arkisista päivittäisistä asioista, joita oletan, että minun pitäisi tehdä. Koska oikeasti minun ei pidä. Ainoat rutiinia luovat pakkoasiat ovat poikani, jonka kanssa olen saanut viettää todella paljon aikaa tänä syksynä, sekä sitten urheilu ja treeni Kili/Aco -reissua varten.

Olen miettinyt paljon pois muuttamista. Jos minulla olisi rahaa, tekisin sen heti. En vielä kovin kauas, koska poikani koti on täällä, mutta kuitenkin johonkin. Johonkin ränsistyvään piilopirttiin, tyyliin Kirkkonummelle. Kaikista eniten haluaisin lähteä Ruotsin Lappiin, ostaa sieltä sellaisen hiljalleen ränsistyvän tönön jostain keskeltä ei mitään ja mökkihöperöityä rauhassa luonnon keskellä. Se on haave, jota ajattelen päivittäin ja jonka ehkä jonain päivänä toteutan.

Nyt olen kuitenkin täällä. Istun etelä-helsinkiläisellä sohvalla ja valmistaudun juoksemaan Malminkartanon portaita. Poika lähti juuri kouluun ja taustalla pyörii Aamu-tv. Terveisiä keskiluokasta ja -iästä! Tässä on oikeasti ihan hyvä, mutta silti minua ahdistaa aivan tolkuttomasti. Huomaan olevani kärttyisä, etäinen, uppoutunut johonkin omaan maailmaani vähän koko ajan. Ehkä se on tapani pysyä pakomatkalla vaikka täällä olenkin. Tähän kun lisää alati kasvavan fokukseni joulukuun reissuun, en taida olla ihan sitä parasta seuraa tällä hetkellä. Ainakaan täällä. Vaan lähdepä minun kanssani reissuun, niin olen maailman onnellisin ja iloisin!

Tässä menee nyt hetki. Olen antanut itselleni ensi kevääseen asti aikaa löytää jonkinlaisen balanssin ja jos silloin näyttää edelleen siltä, etten paikkaani täältä löydä, alan tekemään ratkaisuja.

Ne rullasivat tänään, kun tein kahvakuulatreenin olohuoneessa ja ne rullasivat eilen, kun juoksin kierroksia Malminkartanon portaissa. Treenikausi on päällä.

Ne rullasivat viime viikolla, kun tein Partioaitan kanssa jatkosopimuksen ensi vuodesta. Luvassa on paljon vaelluksia ja töitä toteuttaen sitä unelmaa, joka minulla on ollut. Rullaamiseksi voinee myös laskea sen, että näin yrittäjänä saa tietää, että ensi vuonna on tasaisesti tuloja.

Asiat rullasivat, kun sain tällä viikolla tietää, että minut otettiin mukaan Matkatoimisto Aventuran opastiimiin. Pääsen siis tekemään vaellusopastuksia matkanjohtajana ensi vuodesta alkaen toivottavasti ympäri maailman. Työ Aventuralla oli yksi tavoitteistani, kun hain Eerikkilään koulutukseen pari vuotta sitten ja nyt se toteutuu.

Erityisesti asiat rullasivat eilen aamulla, kun sain tämän alla olevan palautteen sähköpostiini. Se vahvistaa nimittäin sen, että olen hyvä työssäni ja kaikella, mitä sen eteen olen tehnyt ja kokenut, on ollut merkitystä:

“Moikka!

Arki lähti reissun jälkeen räväkkäästi liikkeelle, mutta kaikki ajatukset ovat kyllä vieläkin meidän reissussa. Päätin jo siellä erämaassa, että kotiin päästyäni aivan varmasti kirjoitan sulle viestin. Ihan ensimmäiseksi haluan kiittää teitä siitä matkasta ja elämyksestä minkä annoitte meille, se ylitti kaikki odotukset ihan täysillä. Erämaa näytti meille parastaan ja kaikki sujui hyvin. Iso kiitos Teemu sulle ja Jerelle siitä, että olitte niin mahtavia tyyppejä, ammattitaitoisia oppaita ja ainakin minulle myös henkilöitä, joita katson nyt todella paljon ylöspäin. 

On myös toinen asia mistä haluan varsinkin sua kiittää. Ilmoittautumisen jälkeen googlasin sut ja Jeren nopeasti, halusin tietää ketäs meidän oppaat ovat. No susta löytyi artikkelit, haastattelut jne. Sain lyhyellä lukemisella hätäisen kuvan sun lähimenneisyydestä ja siitä, mikä sut on tuonut luonnon, kiipeämisen ja vaeltamisen pariin. Ymmärsin yksinkertaisena nuorena miehenä sen, että omassa elämässäsi oot joutunut kohtaamaan ylämäkiä, lopulta oot löytänyt rauhan ja parannuksen juuri siitä mitä me siellä 5 päivää tehtiin. Tunnen nyt suurta samaistumista suhun, vaikka mun omat ongelmat on verrattaen pieniä siihen mitä sä oot kokenut, niin silti ne on ollut mun elämäni isoimpia asioita. viime maaliskuussa koin vaikean eron ja elämänmuutoksen, itsetunto meni ihan sirpaleiksi ja häpesin kaikkea itsessäni. Silloin päätin miellyttää edes jotenkin itseäni ja lähdin vaeltamaan. Nyt yli puoli vuotta myöhemmin ja Sarekin kokeneena, uusiin ihmisiin tutustuen olen äärimmäisen kiiitollinen kaikesta mitä siellä tapahtui. Tajusin kaiken mitä sä puhuit vaeltamisesta ja siitä, kuinka se tekee ihmiselle hyvää. Nautin siitä, että ympärillä oli ihmisiä, jotka nautti samoista asioista. Mietin joka ilta teltassa, että juma tää on ainutlaatuista ja oon etuoikeutettu kun saan olla mukana! 

Olen nyt kaksi viikkoa lukenut sun soberismi ja luontoilmiö blogia ihan hulluna. Mietin, että sä pääsit elämässäsi siihen tilanteeseen missä nyt oot ja mistä pystyit rehellisen ylpeänä kertomaan meille iltaisin. Halusin tietää kaiken, joten olen todella paljon lukenut niitä blogeja. Ne on todella hyvää luettavaa! Haluan kiittää nöyränä sua siitä asenteesta millä johdit meitä viisi päivää. Olit ammattimainen, mutta samalla todella helposti lähestyttävä, huolehdit jokaisesta ja laitoit keskiviikkona muut itsesi edelle. Sain hienon vaelluskokemuksen, sain myös uskoa ja voimaa kamppailuun omia haasteitani vastaan. Se on Paljolti teidän ansoita.

Lämpimästi kiittäen, XXXX”

Tämä oli rehellisesti yksi koskettavimmista ja tärkeimmistä saamistani palautteista ikinä.

Olisi hienoa sanoa, että olen onnekas kun asiat rullaavat. Mutta tiedättekö mitä? Ei se ole onnesta kiinni.

Asiat rullaavat, koska minulla on tavoite ja suunnitelma. Ja kun määrätietoisesti pusken sitä kohti ja minulla on fokus, asiat tapahtuvat. En ole saanut mitään ilmaiseksi vaan ainoastaan tekemällä työtä sen eteen. Ja nyt se työ maksaa itseään takaisin. Asiat rullaavat, koska kehitän itseäni päivittäin ja panostan siihen suureen, alunperin jopa ehkä utopistiseen haaveeseen vuorista, joka näyttelee nyt roolia kaikessa mitä teen. En minä ole onnekas, minä vain olen pistänyt asiani rullaamaan. Kuka muukaan sen tekisi?

Sarekin erämaa-alue Pohjois-Ruotsissa on ollut haaveenani pitkään. Tiesin sen olevan yksi upeimmista paikoista päällä maan ja olin kuolannut sen kuvia jo kauan. Löin keväällä lukkoon, että tämän vuoden aikana Sarekiin on päästävä ja mikä olisi sen parempi tapa kuin järjestää itsensä sinne töihin! Kärpäset ja iskut jne. Ja niin sitä oltiin yhtäkkiä syyskuun viimeistä viikkoa Ruotsin vuorilla seitsemän asiakkaan kanssa vaeltamassa!

Sarek on erityisen tunnettu myrskyistään ja sademääristään, joten lähtö tähän aikaan vuodesta oli pieni riski. Mutta se kannatti, saimme nimittäin vaeltaa viidestä päivästä neljä käytännössä auringonapisteessa ainoastaan sen yhden tarjotessa meille vettä ja tuulta. Myrsky saapui juuri kun olimme lähdössä nousemaan vuorimassiivin toiselle puolelle, eli suunta oli ylöspäin. Niinpä taivalsimme leirintekoon 1400:n metriin koko matkan käytännössä pilven sisällä näkyvyyden ollessa nolla. Jos siis aurinkoiset päivät upeissa maisemissa olivat Sarekille poikkeus, sen yhden hetken saimme maistaa alueen todellista luonnetta. Mutta lopulta sekin oli elämys kaikille ja muistutus siitä, miten onnekkaita me vaelluksellamme olimme, olisihan keli voinut olla sellainen läpi koko viikon.

Ajellessani vaelluksen päätteeksi Ruotsin Lapista takaisin kohti kotia mietiskelin matkalla jälleen sitä, kuinka onnekas olen. En pelkästään sen sään takia vaan siksi, että saan tehdä tätä kaikkea työkseni. Ja tiedän jopa olevani siinä aika hyvä. Se fiilis, mikä onnistuneesta vaelluksesta tulee on verrattavissa niihin kaikkiin loppuunmyytyihin keikkoihin, joita edellisessä työssäni järjestin. Se on jotain ylpeyden, euforian ja tyytyväisyyden välillä, kun on saanut olla mukana tuottamassa muille tällaisia kokemuksia. Se on paljon enemmän kuin että yksin näitä reissuja aina vain tekisi.

Miettiessäni työhistoriaani tajusin, mikä sitä kaikkea yhdistää: Elämysten tuottaminen.

Aloitin aikanaan radiossa, missä halusin ihmisten nauttivan sekä musiikista, että siitä aivokääpiostä, joka niiden biisien välillä puhui. Halusin saada ihmiset hymyilemään. (En ota kantaa siihen onnistuinko…) Radion jälkeen satsasin yli kymmenen vuotta siihen, että sain ihmiset hymyilemään keikkojen eturiveissä ja levysoittimiensa ääressä, että he saisivat siitä musiikista saman elämyksen kuin minä itse. Halusin kaikkien tuntevan saman.

Sarekissa aamulla katsellessani asiakkaiden hymyjä auringon noustessa vuorten takaa maailman kauneimmissa väreissä tunsin sen saman kuin ensimmäisen Insomniumin loppuunmyydyn Nosturin keikan alkaessa: Ylepyden ja ilon siitä, että asiakkaat ympärillä tuntevat saman kuin minä. Ja että minä olen ollut olennaisena osana siinä, että se on heille mahdollista. Että minä olen tuonut heidät tänne, ihan samaan tapaan kuin aikanaan olin sen Insomniumin tuottanut sinne lavalle.

Olen sitä mieltä, että hyvän oppaan tärkein ominaisuus on – turvallisuuden varmistamisen jälkeen – tuottaa asiakkaalle vähintään niin vahva elämys kuin mitä hän odottaa maksaessaan reissusta, mieluumin jopa enemmän. On siis ilo huomata, että sen elämyksen tuottaminen on se minun suuri intohimoni, koska se tekee minusta hyvän oppaan.

Eli vaikka niin paljon kuin olen jaksanutkin päivitellä sitä, miten kauas olen lipunut musiikkihommista ja siitä, mitä elämässäni olen aiemmin tehnyt, se ei ehkä ihan pidä sittenkään paikkaansa. Se sama itse rakastamieni elämysten tarjoaminen muillekin on edelleen se punainen lanka, joka minua on tähänkin hommaan tuonut, en vain ollut tajunnut sitä aiemmin.

PS. Elämyksistä puheenollen, Soberismia - Kalliosta kukkulalle -kirja täytti juuri kaksi vuotta! Kovakantista painosta on enää muutama kymmenen jäljellä ja olen tiputtanut hinnan pysyvästi 14,95 €:oon. Tuossa kun on kaiken maailman joulua ja isänpäivää tulossa, niin wink wink, tilaa täältä ja tue köyhää vuorikiipeilijää!

Kuitenkin, seitsemän vuoden jälkeen alkoi kiinnostus ja fokus siirtyä toisaalle musiikkibisneksen syövereihin. Otin riskin ja lopetin hyvin alkaneen aamushown Heikelän Jussin kanssa. Se oli vähän kuin olisi parisuhteen laittanut poikki. Olimme Tampereella juontokeikalla, jonka päätteeksi ostin Jussille halvan viskipullon, kehoitin avaamaan sen ja kerroin, että minä lähden. Ja niin jäi taakse maailman paras duuni, jota en olisi ikinä uskonut vapaaehtoisesti lopettavani.

Perustin oman yritykseni ja aloin touhuamaan musiikkialan kulisseissa. Oli vapauttavaa saada olla välillä taustalla ja antaa muiden hoitaa edustaminen mikrofonien ääressä. Matkatessani seuraavat vuodet keikkabusseissa ja lentokoneissa ympäri maailman olin sitä mieltä, että tämäkin on paras duuni ikinä. Jo toista kertaa olin löytänyt juuri sen, mitä halusin silloin tehdä.

Mutta aikansa sitäkin. Musiikkihommat söivät sisältä miehen loppuun ja lopulta, kaiken härdellin jälkeen oli aika astua taas syrjään. Hain eräopaskouluun, pääsin sisään ja lähdin ulos. Matkalla törmäsin Jereen, Niinaan, Jonnaan ja koko Partioaitan porukkaan ja ennnen kuin ehdin huomatakaan, olin jo korviani myöten sisällä ulkoiluhommissa ja sain niistä vähän palkkaakin.

Viime sunnuntaina ajelin Nuuksiosta kotiin aurinkoisen syysviikonlopun päätteeksi. Olin ollut juuri kaksi päivää metsässä opastamassa Partioaitan klubilaisia retkeilyn alkeisiin ja katsomassa, kuinka ihmiset innostuvat ulkoilusta. Siinä Nuuksiontiellä autossa mietin, että minulla on paras duuni ikinä.

Äsken laitoin taas kerran rinkan kasaan ja kohta ajelen ensin Lahden kautta Ouluun luennoimaan ja sieltä Ruotsin Sarekiin kahdeksan asiakkaan kanssa vaeltamaan. Liikumme vuorilla, telttailemme erämaassa ja nautimme luonnosta puhtaimmillaan. Saan siitä palkkaa, se on nyt minun työni. En voisi olla onnellisempi.

Muutosta on ihan turha pelätä. Olisi kauhea ajatus, että möykkäisin edelleen siellä radiossa 17 vuotta myöhemmin tai istuisin vieläkin jossain keikkabussissa matkalla Kajaanin Ballsiin keikalle. Ainoastaan hyppäämällä tuntemattomaan olen voinut löytää kerta toisensa jälkeen sen, mikä minulle on juuri silloin parasta. Jos olisin tuntematona peläten vain pysynyt paikallani, olisin kävellyt jokaisen mahdollisuuteni ohi.

Pahinta on jäädä paikalleen vain siksi, ettei uskalla muuta tehdä. Se voi tuntua turvalliselta, mutta juuri se on mielelle kaikista vaarallisinta.

Olen monta kertaa meinannut lopettaa tämän blogin. Jossain vaiheessa tuntui siltä, että minun piti sitä jotenkin väkisin kirjoittaa, eikä tekstit tulleet luontevasti. Ajattelin ehkä, että minulla pitäisi olla enemmän sanottavaa, että blogi oikeuttaisi olemassaolonsa. Pidin silloin vähän taukoa ja huomasin, että en minä pysty kirjoittamattakaan olemaan. Johonkin ajatukset on aina pakko purkaa ja olen kanavani löytänyt. Kirjan ilmestymisen jälkeen pari vuotta sitten kuitenkin tajusin, että tyhmähän se on paineita ottaa omista ajatuksistaan, itselleni minä näitä edelleen kuitenkin kirjoittelen. Eli se sama funktio, joka blogilla neljä vuotta sitten alkaessaan oli, toimii edelleen. Vaikka tekstit ovat saattaneet muuttua tysemmiksi siitä, millaisena Soberismia alkoi, ne ovat silti minun tekstejäni ja siten luontevaa jatkumoa kaikelle. Ja edelleen, viikoittain, nautin suunnattomasti näiden kirjoittamisesta. Ette te minusta siis ihan helpolla eroon pääse!

Jos blogi täyttää tänään neljä vuotta, se tarkoittaa sitä, että raitistumisestani on sama aika. Itse juhlapäivä, 5. syyskuuta, oli viime viikon maanantai. Heräsin silloin hotellihuoneesta Chamonix’ssa, mihin olin edellisenä päivänä laskeutunut ensimmäiseltä Mont Blancin yritykseltäni. Siellä minä vuorten keskellä aamukahvia nautiskellessani mietin miten älytön se matka on ollut, jonka neljässä vuodessa olen taittanut. Jo se, että raitistuin, oli kaiken todennäköisyyden vastaista, mutta että sen jälkeen olen ehtinyt julkaista kirjan, vierottaa itseni mielialalääkkeistä, kiivetä 13 kertaa vuorille, opiskella eräoppaaks ja aloittaa yhteistyön Partioaitan kanssa, se se vasta epätodennäköistä onkin ollut. Vaan niin sitä silti heräiltiin Ranskan Alpeilla hotellissa sponssivaatteissa selvin päin ja terveenä miehenä. Tämä on asia, jonka pyrin aina muistamaan, kun joku tuntuu vaikealta. Että jumalauta, minä pystyn kyllä ihan mihin tahansa, olenhan tässä!

Jos ensimmäisinä vuosipäivinä aina juhli sitä kuinka pitkään on pysynyt raittiina, nyt ajatus on kääntynyt enemmänkin siihen, että miten lyhyt aika neljä vuotta oikeasti on. Omassa mielessäni kaikki ennen korkin sulkemista tapahtuneet asiat tuntuvat valovuosien takaisilta ja neljä vuotta kuulostaa jotenkin todella vähältä. Sitä on jo erkaantunut kaikesta vanhasta niin paljon, että ne ajat ovat kuin toisesta elämästä, vaikka neljä vuottahan on oikeasti vähemmän kuin yhden keskiverto-teekkarin opiskelijavuodet.

Yksi asia kuitenkin iski mieleeni siinä ranskalaisen alppikylän sängyssä makoillessani: Neljä vuotta on puolet lapseni elämästä. Pojalle se aika on ikuisuus. Mietin kuinka toisin voisivat asiat pahimmassa tapauksessa olla, jos en olisi ratkaisujani alkanut tekemään ja miten paljon ne olisivat vaikuttaneet juurikin pieneen lapseeni, joka neljä vuotta sitten ei onneksi vielä ihan kaikkea ympärillään tajunnut. Tänään hän nimittäin tajuaisi. Jos mietin kuinka paljon raitistumiseni on oma elämääni muuttanut, se ei lopulta ole mitään verrattuna siihen, miten lapseni elämä sai uuden suunnan hänen edes tietämättään. Unohdetaan siispä kirjat, vuoret, eräopaskoulut ja muut, kyllä se on se, mistä olen lopulta kaikista ylpein. Se, että lapsellani on tänään läsnäoleva, hyvinvoiva ja raitis isä.

Lensin Chamonix’iin puolitoista viikkoa sitten lauantaina. Tarkoitus oli kahdeksan hengen suomalaisporukassa kiivetä ensin aklimatisaationousuna Italian korkeimmalle huipulle Gran Paradisolle (4062m) ja siitä siirtyä Ranskan, ja samalla Alppien katolle Mont Bancille. Näin ranskalaisen koulun kasvattina Blancin 4810-metrinen huippu on sellainen pikkupoikamainen haave ollut pitkään ja viimein tarkoitus oli kyseinen jättiläinen saada vyölle.

Jo alkuviikosta tuli huonoja uutisia, kun matkallamme Italiaan tuli viestiä, että Blancin molemmat Ranskan puolen reitit on suljettu. Tai jos ei nyt ihan puomeilla kiinni naulattu, niin ainakin julistettu sen verran vaarallisiksi, ettei niiden kautta suositeltu kulkea. Alkuperäinen suunnitelmamme, ns. kolmen huipun reitti, oli täynnä serakkeja, sellaisia jäällä roikkuvia kerrostalon kokoisia lumilippoja, jotka voivat romahtaa koska tahansa. Edellisellä viikolla reitillä kuoli opas kahden asiakkaan kanssa juuri serakin sorruttua heidän päälleen. Tästä syystä olimme jo sunnuntaina ehtineet muuttaa suunitelmamme niin kutsutulle Gouterin reitille, joka on Blancin yleisin tie ylös. Nyt kuitenkin Gouterin alapäässä oleva Grand Couloirin osuus julistettiin sekin ”erittäin vaaralliseksi” ylhäältä tippuvien kivien takia ja oppaamme olivat huolissaan. He päättivät, etteivät ko. reiteille halua lähteä enää asiakkaita viemään ja oli otettava käyttöön suunnitelma C.

Ymmärrän heitä hyvin. Jos jotain olisi sattunut virallisen varoituksen ollessa voimassa olisi oppailta loppuneet työt vastaisuudessa siihen. Jos ei samalla koko ura. Ja ehkä myös elämä kiven tippuessa päähän.

Suunnitelma C oli kiivetä Blancille harvinaisempaa, pidempää ja teknisempää reittiä Italian puolelta, niin kutsuttua The Pope Routea. Paavin reitti oli pitkä kuin nälkävuosi, sillä puolella kun jokainen nousumetri on taitettava jalan Ranskassa hissien viedessä kiipeilijät valmiiksi kolmen tuhannen metrin paikkeille.

Ensin vuorossa oli kuitenkin Gran Paradiso. Nousimme maanantaina 2700:n metriin Chabodin majalle yöksi, mistä tarkoitus oli lähteä seuraavana aamuna aikaisin huipulle kiipeämään. Ilta oli kaunis, kunnes ukkonen jyrähti päälle. Sekin oli toki kaunis, mutta samalla pelottava ja uhkasi huiputuspäiväämme melkolailla. Viimeksi, kun olen ukkosessa vuorilla ollut, olin Elbrusilla ja ukkonen tappoi kiipeilijän. En siis varsinaisesti ollut ihan kärkijoukossa kohti huippua juoksemassa, jos keli ei kohenisi. Aamuyöllä ukkonen oli ohi, mutta vettä tuli edelleen. Lähdimme yrittämään mutta muutaman tunnin noustuamme päätimme lopulta pakittaa sateen yltyessä ja huipun ollessa näkymättömissä. Korkeus oli tässä vaiheessa jotain 3000:n metrin luokkaa. Vetäydyimme takaisin majalle odottelemaan seuraavaa aamua ja uutta yritystä. Toiset huonot yöunet perään ja uusi nousu seuraavana aamuna ei ollut yhtään edellistä parempi. Itse asiassa aika paljon huonompi. Käännyimme nimittäin melkein heti takaisin näkyvyyden ollessa nolla. Laskeuduimme pettyneinä takaisin laaksoon asti vähän turhan tietoisina siitä, että sopeutuminen oli nyt huono seuraavan aamun Blancille lähtöä ajatellen. Yli neljän tuhannen metrin korkeuksissa kun pitää koittaa hiljalleen tottua ylhäällä olevaan ohuempaan välttääkseen uupumuksen ja vuoristotaudin. Vietimme loppupäivän treenaillen Aguille Du Midin lähimaastossa Vallee Blanchen jäätiköllä, missä korkeus oli sentään kutakuinkin 3500 metriä ja illalla vuorossa oli enää kamojen pakkaaminen valmiiksi.

Torstaina aamusta siirryimme lähtöpisteeseemme Courmayeurin kulmille ja ryhdyimme lähestymään Gonellan majaa puolitoista kilometriä ylempänä. Sieltä olisi tarkoitus seuraavana yönä jatkaa kohti Blancin huippua, joka siinsi vielä toiset 1800 metriä ylempänä. Pitkät kaksi päivää oli siis edessä.

Alkuperäisen suunnitelmamme mukaan meillä olisi keskiviikkona ollut aikaa levätä ja syödä kunnolla, mutta epäonnistuneen Gran Paradison nousun takia lepopäivä paloi pois kalenterista. Tämä oli ensimmäinen monista tulevista ongelmistani. Pahin niistä iski lähestymispäivänä, kun vaelsimme kohti Gonellan majaa. Paahtava helle ja liian vähäinen neste aiheuttivat minulle ison nestevajauksen, jota en enää loppuviikon aikana saanut kiinni. Haikki oli osaltani hidas ja kiipeäminen vielä hitaampaa ollessani täysin kuivunut. Olimme majalla paljon myöhemmin kuin oli tarkoitus ja luvassa oli kolmetuntinen yöuni ennen huipulle suuntaamista. Edellisyöt olivat olleet lyhyitä ja huonoja nekin, joten käsillä oli ongelma numero kolme, kunnollisten yöunien puute. Neljänneksi voisi mainita huonon sopeutumisen.

Lähdin siispä perjantaina aamulla kello kaksi yöllä kiipeämään Alppien huipulle pahasti kuivuneena, huonosti sopeutuneena, jalat krampissa ja keho vailla lepoa. Nousumetrejä olisi edessä ne mainitut 1800. Huomasin heti alkumatkasta, että jalkani eivät toimineet kunnolla. Nestehukka oli aiheuttanut sen, että etenkin vasen etureiteni kramppasi koko ajan ja tuntui siltä kuin jalkani eivät tottelisi minua ollenkaan. En siis voinut luottaa niihin tarpeeksi. Tiputtuani railosta läpi Domen sysipimeällä jäätköllä luottamus kinttuihin ei varsinaisesti noussut. Eikä kyllä oma fiiliskään enää. Siihen kun vielä päälle lisäsi oppaan, joka oli minuun köydellä kiinnitetty ja oikeastaan täysi mulkku, alkoi huipulle nousu tuntua vähemmän ja vähemmän kiinnostavalta joka askelella. Sainpa hyvää oppia siihen, miten oppaan ei pitäisi toimia asiakkaiden kanssa.

Päätin olla kuitenkin sinnikäs. Otin matkalle pieniä tavoitteita, joiden kohdalla arvioisin tilanteen uudelleen. Jos nyt ensin pääsisi Domen jäätikön yläpuolella olevalle harjanteelle, siitä vaikka yli 4000:n metrin jne. Hiljalleen tavoitteet saavutin, mutta olo oli todella epävarma koko ajan. Kun ei voi luottaa omiin jalkoihinsa kävellessä neljän tuhannen metrin korkeudessa 30 senttiä leveää harjannetta, jonka sivuilla on muutaman kilometrin pudotus alas, ei ole ihmisen hyvä olla. Mutta ei sinne jäädäkään voi, joten hitain askelin oli pakko edetä turvaan. Kun viimein saavuimme Gouterin kummulle, missä reitti yhtyy Ranskan puolelle ja alla on leveä jäätikkö, ilmoitin oppaan mulkulle, että tämä oli minun osaltani tässä. Samoin se oli monen muun, suurin osa ryhmästämme kääntyi tässä kohtaa alas joko takaisin tuloreittiämme Italiaan tai sitten kohti Gouterin majaa Ranskan puolella, joka oli lähempänä. Kaksi jatkoi enää kohti huippua. 4362 metriä näytti mittarini siinä kohtaa, kun lopullisesti pysähdyin.

Isolla vuorella keskeyttäminen on sellainen hetki, jolloin oppii itsestään paljon. Sitä käy läpi niin monta tunnetilaa helpotuksesta pettymykseen ja suuttumisesta iloon siitä, että nyt se on ohi. Sitä on jotenkin ihan järkyttävän vihainen itselleen, mutta samaan aikaan helpottunut siitä, että ei tarvitse enää riskeerata omaa henkeään jollain harjanteella heiluessa. Ajattelin siinä Gouterilla seistessäni, että todennäköisesti kyllä pääsisin ylös, mutta yhtä todennäköisesti en enää alas. Perustin päätöksen siinä hetkessä sekä omaan, että köysistöni turvallisuuteen, koska olisin ollut riski joka askelella tästä eteenpäin aina puuttuvat 450 metriä huipulle ja takaisin. Tiedän siis tehneeni oikean ratkaisun, koska kotona tätä tekstiä kirjoitan.

Tappion myöntäminen on vaikeaa, mutta se on tärkeä taito. Oman heikkouden tunnustaminen sen edessä, ettei riskeeraa muita on vain yksinkertaisesti pakollista. Oikeasti ei ole vaihtoehtoja. Ryhmpaineita ei näissä oloissa voi ottaa tai ainakaan niiden ei saa antaa vaikuttaa.

Ne tunnetilat, mitä siinä hetkessä joutuu käymään läpi ovat sellaisia, jotka tulee käsitellä jo ennen matkaan lähtöä. Niitä ei voi alkaa purkamaan enää, vaan niiden tulee olla jo tiedossa ja hoidetut. Olin työni kotona jo tehnyt, joten mieleni oli oikeastaan aika kevyt päätöksen ääneen sanoessani. Kuten vanha viisas sanonta sanoo: Ihminen ei koskaan voi valloittaa vuorta, vuori vain joskus päästää luokseen käymään. Minä en koskaan lähde valloittamaan, ainoastaan katsomaan, josko tänään olisi minun päiväni. Nyt ei ollut.

Lähtiessämme laskeutumaan pääsin vaihtamaan opasta, mikä oli helpotus sekin. Odottelin kolmisen tuntia kun uusi oppaani ja köysiparini Juuso kävivät huipulla ja lyöttäydyin takaisin köysistöön heidän laskeutuessaan voitonriemuisina kohti Gouterin majaa Ranskan puolella. Alas lipuessa, sen sijaan, että olisin harmitellut huipun missaamista, iloitsin siitä faktasta, että kiipesimme juuri vuorten yli Italiasta Ranskaan. Ei ihan jokapäiväistä touhua sekään. Nyt voin hihitellä joka kerta Mont Blancin tunnelin ajaessani, että viimeksi menin tuosta yläpuolelta yli.

Vietimme yön Gouterin majalla ja lähdimme aamulla laskeutumaan viimeiset 1400 metriä takaisin kohti Chamonix’ta. Jalkani tottelivat vielä huonommin kuin eilen, nestetankkaus tuntui olevan täysin hyödytöntä. Kramppia krampin perään, ei mitään jakoa. Gouterin kiviseinä ja vaarallinen Grand Couloir menivät lähinnä adrenaliinilla ja loppumatkan polulla kaaduin kaksi kertaa. Ei ollut alaraajoista enää mihinkään. Puoliltapäivin lauantaina olin viimein takaisin Chamonix’ssa ja Mont Blancin seikkailu oli ohi.

Olinko pettynyt? En.

En ole vieläkään.

Sain viettää upean viikon vuorilla oppien paljon uutta ja ylittäen itseni useammallakin kiipeilypätkällä. Nousin Blancilla seiniä, joita en vielä jonkin aikaa sitten olisi uskaltanut harkitakaan ja sain siis todistaa kehittyneeni huimasti vuorikiipeilijänä. Minulla oli myös kivaa ja paljon hyviä ihmisiä seurassani upeissa maisemissa ja nautin joka sekunti. Paitsi ehkä ne kaksi, kun siellä railossa kainaloitani myöten olin. Kaiken kaikkiaan minulla oli hieno viikko, jonka se 4810 metriä olisi toki varmasti kruunannut, mutta huiputtamatta jättäminen ei minulta mitään nautintoa vienyt poiskaan.

Tämä on asia, jonka itsestäni Ranskassa parhaiten opin. Jos joskus aikaisemmin en kestänyt tai sietänyt pettymyksiä mitenkään ja reagoin niihin jotenkin sata lasissa ja ajamalla seinään, nykyään osaan kääntää ne pettymykset pois. Kaivaa niiden alta esiin hyvät puolet ja jatkaa niillä eteenpäin hymyn missään vaiheessa oikeastaan hyytymättä. Koska ei tämä nyt ihan niin vakavaa ole. Harva asia on, jos niihin osaa suhtautua. Mont Blanc todisti, että osaan.

Pakittaminen on myös olennainen osa vuorikiipeilyä. Se on vain tiedostettava jo ennen lähtöä ja ymmärrettävä, että se kuuluu lajiin. Se voi olla monen pienen tekijän summa, kuten minulla nyt, tai se voi olla fiilispohjaista. Tai vaikka sää. Syitä on monia ja niitä ei lopulta tarvitse edes muille selittää, vaikka niin juuri teinkin. Koska aina ne ovat lopulta kuitenkin vain selittelyä. En päässyt huipulle, piste.

Tiedän yhden ammattioppaan, joka on joutunt kääntymään Blancilla seitsemän kertaa takaisin alas käymättä vielä kertaakaan huipulla. Ja siltikään se huippu ei sieltä häviä vähään aikaan mihinkään. Jos sitä siis vaikka kävisi itsekin uudelleen ensi kesänä katsomassa, jos silloin olisi minun päiväni. Sitä odotellessa nautin kaikesta siitä, mitä tällä kertaa matkasta taskuun jäi.

Nyt huomaan kuitenkin ajatuksien hiipivän jo kovaa vauhtia ensi viikkoon ja tiedän, että tässä viikon edetessä tulen olemaan enemmän ja enemmän kuin perseeseen ammuttu karhu. Lauantaina lennän nimittäin viimein Geneveen, mistä shuttle vie minut Chamonix’iin Ranskaan. Maanantaina aloitan akklimatisaatiorotaatiot Alppien korkeinta vuorta Mont Blancia varten ja jos kaikki menee suunnitellusti, seison Keski-Euroopan katolla perjantaina joskus aamupäivästä. Keskittyminen on alkanut.

Blancin kiipeäminen - sen lisäksi että on tällaisella ranskalaisen koulun kasvatille pienoinen lapsuuden haaveiden toteutus - on isoin keikkani sitten Elbrusin. Onhan tässä tullut käytyä, vaellettua ja kiivettyä ties mitä Norjasta Ruotsiin ja Rivieran Alpeista Australiaan, mutta nyt päästään taas sellaisiin korkeuksiin, että haaste on taas aivan toista luokkaa. Vaikka onkin toki liki kilometrin Elbrusia matalampi, Blanc on silti ensimmäinen kerta, kun yli neljäntuhannen metrin nousen pitkään aikaan. Se on siis fyysisenäkin haasteena aivan toista luokkaa viime vuosien vuoriin verrattuna.

Peruskunto on erittäin hyvä tällä hetkellä, pelkästään Eerikkilän kouluvuosi vahvisti sitä jo valtavasti. Myös kesäkuinen Kebnekaisen kiipeäminen kohotti itsetuntoa roimasti kaiken mentyä todella hyvin ja kuntoni oltua huipussaan. Siihen perään tein kevyemmän keikan Norjassa eikä ongelmia ollut. Mutta heinäkuussa ne alkoivat. Olin saanut jostain bakteeritulehduksen oikeaan jalkaani ja se oli todella kipeä. Lääkäri lykkäsi parit tujut antibioottikuurit kuukaudeksi ja käski levätä. Mitä toki tein niissä puitteissä missä pystyin, koulu oli kuitenkin suoritettava loppuun. Mutta urheilun oli loputtava siihen ja nyt olen ollut kuukauden käytännössä tekemättä mitään kovin fyysistä. Enkä kyllä olisi pystynytkään, niin kipeä jalka välillä oli, että hyvä kun normaalia kävelyä kesti jäätelökioskille ja takaisin.

En ollut koskaan oikeastaan luonut edes ajatusta sellaiselle, että loukkaantuisin jotenkin fyysisesti niin, että se keskeyttäisi kiipeilyhommat. Jotenkin olin unohtanut kokonaan mahdollisuuden, että jotain sellaista voisi tapahtua. Ja sitten, kun yhtäkkiä joutuu kuukauden ottamaan lepoa, sitä on aivan pihalla. Ja Sen myöyä olen alkanut hieman epäilemään itseäni Blancin edessä.

Tai no, en oikeastaan epäilemään, mutta olo on hieman epävarma, että kestäähän jalka. Vaikka se kyllä on jo liki täysin terve, silti ajatus sillä kiipeämisestä vähän jännittää. Onneksi päässäni pyörii koko ajan Samulin sanat siitä, kuinka nämä hommat ovat lopulta vain 30 prosenttia fysiikkaa ja 70 prosenttia psyykettä. Sen psyykeen osalta kun en onneksi ole enää tänä päivänä yhtään huolissani. Tiedän kyllä pystyväni keikkaan. Luulen, että epävarmuus on vain osa tätä keskitymistä ja psyykkaamista, kun haastan itseäni jo hieman ennakkoon. Huomaan koko ajan ajatusten olevan enemmän ja enemmän ensimmäisissä askeleissani jääraudoissa ja kuten sanoin, perjantaihin mennessä menen jo luultavasti aika hyvin pitkin seiniä valmiiksi pakattu kassi eteisessä. Olen myös todennäköisesti hyvin kireällä pinnani kanssa, joten pahoittelut kaikille tutuille jo ennakkoon.

Mutta kyllä silti päällimmäinen fiilis on ihan huikea ja ajattelen vain miten siistiä on viimein päästä lähtemään! Buukkasin reissun joulukussa ollessani aika allapäin ja silloin mietin, että tuohon mennessä pitää sitten paketin olla taas kunnossa. Ja nyt se on. Olen juuri valmistunut eräoppaaksi, työtilanne näyttää hyvältä, viimeiset firman ryyppyvuosien velatkin on maksettu pois ja kaikista eniten olen vain onnellinen tällä hetkellä oikeastaan kaikesta mitä minulla on. Suottapa tässä siis spennaamaan. Aion lähteä Alpeille ainoastaan nauttimaan.

Koska ensi viikolla kiivetään, blogi hiljenee nyt pariksi viikoksi. Toivottavasti sen jälkeen on taas pari huiputustarinaa lisää kerrottavana!

(Blancin reissun teknisemmästä puolesta kirjoittelin jo taannoin Luontoilmiö-blogissani täällä.)

Yritän jotenkin nyt kotiutua takaisin kaupunkiin. Se on yllättävän vaikeaa, kun on vuoden asunut keskellä kauneinta Tammelan luontoa. Helsingissä olen käynyt ainoastaan vierailemassa viikonloppuisin ja nekin viettänyt käytännössä poikani kanssa. Vapaapäiviä kesän 2015 jälkeen on kaupungissa ollut yhden käden sormilla laskettava määrä. Poikani oli koko kakkosluokan aikana minulla nopeasti muisteltuna kolme kouluaamua.

Muutin viime joulukuussa uuteen kotiin, jossa en ole ehtinyt asua vielä ollenkaan, olen ollut täällä ainoastaan kylässä. Vasta viime viikolla tavarat löysivät omille paikoilleen kunnolla, tähän asti ne ovat vain ajelehtineet pitkin kämppää. En ole viitsinut alkaa hotellihuonetta sisustamaan, koska asuin oikeasti muualla.

Eerikkilässä minulla oli hyvin vakiintuneet rutiinit. Aamulla nousin kuudelta, keitin kahvit ja menin ulos. Oli kesä tai talvi, menin seisomaan Ruostejärven rantaan. Keväällä siihen muutti takaisin joutsenperhe, joiden kanssa nautin kahvini. He söivät vadelmia pusikosta. Helppoja naapureita sanoisin, mitä nyt vähän paskoivat kanoottirantaan turhan paljon. Täällä kaupungissa naapurini alkoi aamulla poraamaan seinää. Mutta täällä ei sentään ole jonoa vessaan ja aamulla saa pestä hampaat ilman, että joku hakkaa oveen koko ajan.

Vuosi Eerikkilässä katkaisi oikeastaan kaikki viimeisetkin napanuorat vanhaan elämääni ja sen tapoihin. Se oli ihan tarkoituksenmukaista, tarvitsin fyysisen poissaolon Helsingistä voidakseni nollata tilanteen lopullisesti ja saada uuden alun. Tajusin sen oikeastaan kunnolla vasta vuoden edetessä. Yksi syy eräopaskoulutukseen lähtöön oli, että pääsen pois vanhasta ja se onnistui täydellisesti.

Vuoden ajan, koska aikaa eikä mahdollisuutta ei ollut, pidin yhteyttä vain niihin ihmisiin, joihin se pysyi luontevasti. Tärkeimpiä ystäviäni olivat ne 20 ihmistä, joiden kanssa jaoin täysin uuden arjen, muille ei ollut tilaa eikä oikeastaan tarvettakaan. Nyt minun tekisi mieli soitella lähinnä heille, ikävä reilun viikon jälkeen on jo kova.

Unohdin vuodessa tarkoituksella kaikki tavat ja maneerit, joita olin aiemmin toistanut ja rakensin tilalle uudet. Luovuin kaikista vanhoista rutiineista.

Nyt olen palannut Helsinkiin. Tähän uuteen kotiin. Uuteen elämään. Ilman mitään vakiintuneita rutiineja, tapoja tai käytäntöjä. Se on aika outoa ja tänään maanantaina se jotenkin konkretisoitui. Poika meni kouluun, on jo kolmasluokkalainen. Hän kävelee sinne jo itse, joten aamulla ei tarvitse kuin saada jätkä ylös sängystä ja ruokittua, niin tuo hoitaa itse jo loput. Minulla ei ole mitään valmista asetelmaa siihen, miten päivät lähtevät itselläni liikkeelle, kenelle pitäisi soittaa, ketä tavata, mitä tehdä, missä järjestyksessä ja miten. Ei ole joutsenia, joiden kanssa kahvitella.

Tilanne on aika herkullinen, koska jotenkin ensimmäistä kertaa vuosikausiin minulla on sellainen olo, että olen oikeasti vapaa tekemään ihan mitä haluan. Ei ole enää yhtäkään itse kehittämääni rutiinia ohjaamassa, olen vapaa luomaan uudet. Toki olen aina ollut, mutta yleensä tiukin lukko, joka tätä häkkiä meidän ympärillämme pitää, on me itse.

Olen jo pitkään ajatellut, että maailman vaarallisin vastaus mihinkään, oli kyse sitten työpaikasta, parisuhteesta tai vaikka omista aamurutiineistaan, on ”no näinhän tämä on aina tehty”, koska se estää kaiken kehityksen. Se on ehkä turvallinen, mutta ei lopulta ikinä haasta vastaajaa kyseenalaistamaan omaa toimintaansa ja sitä, olisiko siihen syytä tehdä muutoksia.

Joskus on.

Koko kevät ja etenkin kesä ovat menneet jotenkin niin hillittömällä vauhdilla, ettei meinaa tajuta. Oli retkiä, oli reissuja, oli kirjalliset tehtävät ja sitten tenttejä. Ja lopulta, aivan yhtäkkiä, edessä olikin enää maastonäyttö ja viimeinen viikko koulussa. Maanantaina paikalle saapui myös uusi vuosikurssi, jota seuratessa näki aika hyvin itsensä vuosi sitten. Haikeana katselin, kuinka uudet Eerikkilän luonto- ja eräopasopiskelijat tutustuivat taloon, tapoihin ja paikkoihin valtava innostus silmissään tietämättä vielä, miten upea vuosi heillä on edesään. Viime elokuussa ollessani itse samassa tilanteessa, muistan kuinka yksi vanhoista sanoi minulle olevansa todella kateellinen, että meillä on kaikki se vasta edessä. Toistin samaa viime viikolla uusille tulokkaille, koska nyt vasta tajusin mitä edellisvuoden kurssilainen sillä tarkoitti.

Tiistaina lähdimme maastoon uusien kanssa suorittamaan omaa maastonäyttöämme. Viikko meni huonoilla unilla ja hillittömällä hulinalla meidän suorittaessa erinäisiä annettuja tehtäviä oppaina, eikä siinä oikeastaan ehtinyt sen enempää ajattelemaan muuta kuin niitä suoritettavia tehtäviä. Tämä oli se loppukoe, johon koko vuosi oltiin valmistauduttu ja sitä vain halusi tehdä hyvän suorituksen ja nauttia tunnelmasta. Kun lopulta torstaina palasimme takaisin koululle tietäen, että nyt on kaikki ohi, olo oli melko epätodellinen. Että tässäkö tämä oli? Pitääkö nyt lähteä kotiin? Väsytti aivan julmetusti, ihan kuin koko vuoden stressi ja tsemppi olisi lauennut kerralla, olimme kaikki henkisesti melko loppu.

Loppuarvioinnit suoritettiin vielä samana päivänä yksitellen luokassa näyttölautakunnan edessä, jossa he arvioivat suorituksen ja lopuksi kertoivat tuomion. ”Näyttöautakunta suosittelee tutkintolautakunnalle luonto- ja eräoppaan ammattitutkinnon myöntämistä Teemu Suomiselle.” Olo oli kuin isoimman vuoren laella. Seuraava Elbrus oli nyt kiivetty!

Lähdimme illaksi porukalla kurssikaverin mökille juhlimaan. Muut joivat viinaa, minä söin karkkia. Paljon karkkia. Nauroimme, itkimme, muistelimme ja pidimme puheita. Ilmapiiri oli samaan aikaan liikuttunut ja iloinen. Eihän sitä kukaan tajunnut - tai ainakaan halunnut sanoa ääneen - että olimme viimeistä kertaa kaikki yhdessä.

Se oli vasta seuraavana päivänä, kun tajusin, että nyt tämä on oikeasti tässä. Seisoskelin ensin tyhjällä Pursiseuralla, millä nimellä me majoitustamme kutsuimme. Pala nousi kurkkuun. Menin tyhjään luokkaan ja siitä tyhjään rantaan, sundeckiksi ristitylle terassillemme. Siinä se jotenkin iski ja aloin itkemään. Onnesta, surusta, haikeudesta ja kaikista enemmän luopumisesta. Kulunut vuosi on ollut niin upea kaikkine ihmisineen, että tästä elämänvaiheesta luopuminen samalla, kun on toki innostavaa, oli niin kovin raskasta.

Viime syksynä kirjoittelin usein siitä, miten hyvältä kurssimme porukka tuntuu. Miten yhteishenki on korkealla ja miten hyvä ilmapiiri koululla vallitsee. Tuntuu uskomattomalta, että se sama henki kantoi loppuun asti, viimeiseen iltaan, aamuun ja yöhön. Ja sama fiilis oli jokaisella kun viimeistä kertaa yhdessä olimme. On aivan käsittämätöntä kuinka kaksikymmentä niin eri ikäistä, erilaista, eri taustoista ja eri paikoista tulevaa ihmistä voi hitsautua niin tiiviiksi, yhdessä toimivaksi ryhmäksi. En ole kokenut vastaavaa koskaan. Jaoin vuoden ajan elämäni päivät, yöt, suihkut, teltat, vessat, vaellukset, retket, kokemukset, ilot, surut, epäonnistumiset, onnistumiset ja ihan kaiken kahdenkymmenen ihmisen kanssa ja se yhdistää meitä loppuelämämme. Näillä ihmisillä on ikuinen paikka sydämessäni ja kohta tatuoinnissa sen sydämen päällä.

Perjantaina ajoin Helsinkiin ja istuin hetken hiljaa olohuoneessani. Ai täälläkö minä nyt asun? Eikö vessaan olekaan jonoa? Keittiössä ei ole muiden tiskejä.

Tästä pitäisi lähteä rakentamaan sitten uusi arki. Aloitin sen lentämällä Lontooseen nollaamaan pariksi päiväksi. Suurkaupunki oli täydellinen vastakohta kaikkeen vuoden aikana koettuun, joten se antoi hyvin tilaa vähän hengähtää ja ottaa etäisyyttä. Seuraavaksi vuorossa on Mont Blancille kiipeäminen parin viikon päästä, reissu, jonka ostin itselleni lahjaksi jo vuosi sitten koulun päättymistä juhlistamaan. Juuri nyt on se olo, että luopuisin kymmenestä Mont Blancista, jos saisin vielä kerran kastua vesisateessa kanootissa Liesjärvellä parhaiden ystävieni kanssa.

Mutta tätä elämä on. Samalla kun saa, pitää osata luopua. Se on sellainen kierto, johon pitää vain oppia. Minun, jos jonkun, pitäisi se tietää.