torstai 27. joulukuuta 2012
Tuolta se tuli ja tuonne se meni, vuoden synkin juhla.
Onnistuin tavoitteessani olla rauhassa. Kävin tosin kokeilemassa, miltä näyttää suomalainen karaokebaari joulupäivän yönä klo 01.00. Koko nelikuukautisen soberismini aikana en ole nähnyt yhtä paljoa humalaisia ihmisiä yhdessä paikassa kerralla. Vaikka olen kieltäytynyt jeesustelemasta agendani tiimoilta, on pakko myöntää, että ajattelin olevani aika paljon parempi kuin kukaan siinä paikassa, sillä hetkellä. Eikä ne lukuisat kuulemani Bon Jovi-versioinnit ainakaan vähentäneet tuota tunnetta.
Näin vanhoja ystäviä, sellaisia, jotka ovat olleet matkassani jo vuosikymmeniä. Tiedättekö? Niitä, joiden kanssa ei tarvitse soitella tai olla yhteydessä kuukausiin mutta joiden kanssa nähdessä tuntuu kuin olisi juteltu viimeksi eilen. Niitä, joiden kanssa jakaa eniten muistoja. Heidän kanssaan tuli muisteltuja nuoruuden seikkailuja, kuten usein on tapana, ja lähes kaikki nuo muistot ja seikkailut liittyivät viinaksiin ja nuorten miesten ryyppyreissuihin. Mutta ne olivat kaikki hauskoja muistoja.
Tästä kun vuodet vierivät ja hiukset joskus harmaantuvat, ne on todennäköisesti nuo samat tarinat, joita tulemme muistelemaan. Jos viimeisen vuoden tai parin ryyppyhommat eivät menneet minulla aivan putkeen ja saivat minut lopettamaan viinan juonnin kokonaan, on jotenkin lohdullista ajatella, että olen kuitenkin joskus osannut nekin hommat kunnolla. Tuntui mukavalta muistella pitkästä aikaa sitä parikymppistä Teemua, joka lauloi aina My Wayn karaokessa huonosti ja kävi Ruoholahden kanaalissa uiskentelemassa sen sijaan, että miettisi sitä kolmekymppistä osa-aikaista yksinhuoltajaisää, joka heräilee putkasta ja polttelee siltojaan. Se sai puolen vuoden takaisen minäni näyttämään oikeastaan aika säälittävältä ja surkealta tapaukselta ja vain vahvisti sitä, että olen tehnyt oikean ratkaisun. Se, sekä joulupäivänä kuulemani karaokeversioinnit, koska mitä ilmeisimmin omat viimeaikaiset My Wayni ovat kuulostaneet vähintään yhtä karmeilta.
Sain myös parhaan mahdollisen palautteen tästä blogista. Ystäväni, yksi näistä, joita en ole aikoihin nähnyt, kertoi isästään, joka on ollut alkoholisti kolmisen vuosikymmentä mutta joka oli viime kesänä laittanut korkin kiinni. Isänsä oli löytänyt blogini, saanut siitä inspiraatiota itseensä ja on pysynyt kuivalla maalla siitä lähtien. Teki mieli itkeä. Vaikka itselleni tätä blogia kirjoitankin, olen aina miettinyt miten hienoa on, jos joku muukin tästä apua tai ajattelemisen aihetta saa. Se on osa tämänkin tekstin terapeuttista puolta. Ja tuntuu järjettömän hyvältä.
”Hieno juttu, muttei pidä innostua liian aikaisin.” Näin oli isänsä ystävälleni blogistani seuraamaansa edistymistäni kommentoinut. Ja on aivan oikeassa. Mutta tietämättään antoi minulle samalla lisää voimaa jatkaa.
Jos siis kyseinen herrasmies lukee tätä tekstiä, ja tunnistaa itsensä: Kiitos. Ja onnea matkaan. Sinullekin.