Tästä meinasi tulla kaupunkijuhannus. En muista, että olisin viettänyt sellaista koskaan. Ensimmäiset 14 juhannustani vietin Punkalaitumella tai Sipoossa perheen kanssa ja siitä lähtien omillani eri kavereiden mökeillä. Pisin perinne meillä oli Tompan mökillä Matinkylässä (Kyllä: Kesämökki Matinkylässä!), missä taisimme istua keskikesää ainakin kahdeksan vuotta peräkkäin. Sen jälkeen muutama kesä meni Petskin landella Karjaalla ja siihen perään useampi Sipoossa omalla mökilläni. Raitistuttuani juhannukset ovat muuttaneet muotoaan jossain määrin erilaisiksi, yhden vietin Nummirockin lavoilla juontajana ja viimevuotisen Ruotsin vuorilla. Tällä kertaa näytti siltä, että mennään kaupungissa.

Olen lähdössä huomenna juhannussunnuntaina aikaisin aamulla ajelemaan kohti Ruotsia ja Partioaitan 365 Klubin Kebnekaisen vaellusta. Siksipä emme olleet pojan kanssa tehneet sen ihmeempiä suunnitelmia tähän väliin, ajattelimme lähinnä makoilla kotona ja sään salliessa käydä ehkä katsomassa kokkoa Seurasaaressa. Helsinki on kuulemma juhannuksena pitkälti aavekaupunki ja suunnittelimme lähteä katselemaan tyhjiä katuja. Päädyimme kuitenkin - onneksi - ruuhkavuosien ytimeen parhaan ystäväni Jarin mökille Kirkkonummelle.

Samalla porukalla kuin nyt olemme aiemmin istuneet ne Matinkylän ja Karjaan juhannukset, jotka ovat olleet monella tapaa melkoista sekoilun ydintä. Ne olivat sellaisia oikein perinteisiä keskikesän juhlia, missä juotiin ihan järjettömiä määriä viinaa, istuttiin puolialasti auringossa ja urpoiltiin jonkun todella mauttoman musiikin tahdissa. Pidin aina tärkeänä, että saan viettää juhannusta parhaiden kouluaikaisten ystävieni kanssa ja kännissä. Todella kännissä. Kakkospäivän aamun kun sai aloittaa shamppanjaan sekoitetulla vodkalla, olimme oikeilla jäljillä.

Minua oikeasi nauratti liki koko eilisen päivän se tohina, mikä Kirkkonummella kävi kaaoksen ollessa liki samanlaista kuin hurjina nuoruuden vuosina. Tällä kertaa kuitenkin tyystin eri syistä. Aikuiset istuivat penkeillään ja yrittivät pitää ympäri tiluksia sinkoilevia lapsia aisoissa. Siellä mentiin pitkin seiniä, kiipeiltiin syleihin, itkettiin, tönittiin, huudettiin, naurettiin ja juostiin pitkin pihaa milloin majaa rakentamassa, milloin matoja kaivamassa. Välillä ammuttiin vesipyssyllä. Ja minä en voinut kuin nauraa sivussa sille, kuinka tavallisia ihanan keski-ikäisiä farmariautoihmisiä meistä on lopulta kaikista tullut.

Fiilis oli jotenkin todella… turvallinen. Että hitto vie, tämä kuva kun oltaisiin nähty joskus vuonna 2002 Matinkylässä möyriessä, meitä olisi hävettänyt. Ja nyt se oli jotenkin niin arkista. Päivän huippuhetki oli se, kun pienimmät muksut saatiin nukkumaan ja olohuoneessa oli jonkin aikaa hiljaista. Päivän suurin kriisi taas se, että vauvan nukuttamiseen meni vähintään puolitoista tuntia.

On jotenkin älyttömän siistiä, että elämä 37-vuotiaana on tällaista. Tylsää, tavallista ja harmaata, missä päivitellään, kuinka kauheaa nykynuorison kuuntelema suomalainen hip hop on. Siellä juotiin erikoisoluita, syötiin uusia perunoita ja varoiteltiin lapsia menemästä yksin laiturille.

Tällaista tämän nimittäin juuri pitää olla. Ja siisteintä on huomata, että se sekoilu on jäänyt nykyään muidenkin osalta menneisyyteen ja sinne vuoteen 2002, vaikka tyystin eri syistä kuin minulla. Todennäköisesti, jos en olisi juomista kokonaan lopettanut, itse yrittäisin edelleen pitää kiinni siitä, että juhannus on vuoden paras ryyppypäivä ja haluaisin epätoivosesti riehua näiden muiden ystävien siirryttyä jo luontevasti eteenpäin. Nyt he taas ovat ottaneet kiinni minun elämäntyylini, jossa bileet on jo bailattu ja nautitaan hiljaisuudesta kun lapset nukkuu. Minä en näe tässä mitään vikaa, päinvastoin.

Juhlat jäivät tällä kertaa yhteen päivään, koska - kuten sanoin - huomenna pitää lähteä aikaisin aamulla taittamaan 1200-kilometristä matkaa Kebnekaiselle. Seuraavat pari viikkoa menevät vuorilla enkä voisi olla onnellisempi. Olen kaivannut vuoria ihan järjettömästi niiden jäätyä koulun ajaksi paitsioon. Nyt otetaan Ruotsissa ja Norjassa edes hieman takaisin samalla, kun odotukset tulevaa Mont Blancin nousua varten kasvavat. Ei siihenkään ole enää kuin kaksi kuukautta!

Tämä blogi jää nyt logistisista syistä pienelle kesätauolle, koska reissu vie mennessään, mutta palaillaan taas viimeistään tuossa heinäkuun lopulla ihmettelemään mihin elämä oikein heittelee. Erinomaisen hyvää juhannusta / mittumaaria / ukon juhlan päivää itse kullekin, nauttikaa keski-iästä ja antakaa lasten nauttia lapsina olosta ilman kännisiä vanhempia!

Takaisin ylös