keskiviikko 2. syyskuuta 2015
Minne elokuu hävisi? Tuntuu kuin aika rullaisi vähintään kolminkertaisella vauhdilla eteenpäin. Kuukausi jo Eerikkilääkin takana, josta kolme viikkoa asustellen opiston tiloissa. Arki ja rutiinitkin alkavat pikkuhiljaa muovautumaan uomiinsa. Päivät koulussa menevät luennoilla ja metsän uumenissa milloin mitäkin luontohommaa opiskellen, illat puolestaan kuluvat yleensä liikkuen ja lepäillen. Olen ottanut tavoitteeksi urheilla joka päivä koulun jälkeen ja hyödyntää ympäröivät, meille ilmaiset urheiluopiston mahdollisuudet. Olemme pelanneet sählyä ja futista, olemme suunnistaneet ja riisuneet paitamme beach volley -kentällä. Olen löytänyt itseni jopa joogaamasta. Ainoastaan punttisalikortti on vielä käyttämättömänä lompakossani ja salille raahautumiselle tunnun keksivän joka päivä parempia vaihtoehtoja. Mutta ehkä sekin tuossa lähtee, kun kelit alkavat viilenemään ja ulkoliikuntamahdollisuudet vähenevät syksyn edetessä. Se on tavoite. Lupaan aloittaa salillkäynnin pian.
Viikonloput vietän poikani kanssa aina perjantaista sunnuntaihin. Pahin pelkoni ennen koulun alkua oli vähäinen aika yhdessä mutta tuntuu siltä, että systeemi alkaa toimimaan. Siinä ohessa koitan sitten nähdä ystäviä sekä perhettä ja kehitellä jostain vielä parisuhdeaikaakin, välillä paremmalla, välillä huonommalla menestyksellä. Kaiken kaikkiaan olen hyväksynyt sen tosiasian, että seuraavan vuoden olen pääasiassa poissa ja erossa normaalista elämästäni. Jos yhdenkin ystävän ehdin viikonloppuna näkemään, olen ihan tyytyväinen.
Ainoastaan oman ajan puute tulee olemaan vaikeaa. Olen oppinut viime vuosina nauttimaan omasta rauhasta ja hiljaisuudesta enemmän kuin koskaan aiemmin, mutta nyt siihen ei ole mahdollisuutta. Ei ainakaan kovin usein. Eerikkliässä asun samassa huoneessa kymmenen muun ihmisen kanssa ja kotona on lapsi aina läsnä. Vaikka pidänkin poikaani arvokkaampana kuin mitään, huomaan silti, että jo kuukausi ilman yhtä kokonaista päivää vain itselleni ja Pink Floyd -levykokoelmalleni hieman puristaa. Päivät, joina voi tehdä juuri niin kuin haluaa, tai yhtälailla olla tekemättä tyystin mitään, ovat muodostuneet minulle äärimmäisen tärkeiksi. Sellaiset, joina saa eristää itsensä koko maailmasta hetkeksi. Ne ovat jonkinlaisia retriittejä ja antavat aikaa ajatella. Tai nollata.
Tein myös päätöksen koulun alkaessa, että koitan vähentää sosiaalisessa mediassa roikkumistani. Osittain se tulee toki luonnostaan, kun koulupäivien lomassa tuolla pinkoo joku kartta ja kompassi kädessä pitkin Liesjärveä ilman kiinteää yhteyttä, mutta osin se on ollut ihan tietoistakin. Päivittelen kyllä vähän väliä omia tekosiani kanavilleni ihan vain jättääkseni itselleni päiväkirjamerkintöjä ja kertoakseni perheelle ja lähimmille miten täällä menee, mutta enimmän surffailun ja selailun olen jättänyt vähemmälle. Ehkä se on luonteva osa tätä vuotta ja sitä halua olla aidosti poissa kaikesta vanhasta. Minun sosiaalinen mediani on nyt nuo 19 kanssaopiskelijaa ympärillä. Vähä-someiset viikonloput kotona taas jatkuvat tästä luontevasti, kun pojan kanssa ollessa ei huvita keskittyä muuhun kuin poikaan.
Kun katsoo minkälaista keskustelua 90 prosenttia internetistä tuntuu tällä hetkellä olevan, päätös on tuntunut osuneen oikeaan saumaan. Jos jossain vaiheessa somen olivat vallanneet coelhomaiset latteudet, nyt tuntuu siltä, että viha ja jonkinlainen epäinhimillisyys on ulottanut lonkeronsa kaikkialle. Vaikka kuinka onnistuisi välttelemään esimerkiksi uutisten ja blogien kommenttiosioita, ei Facebookissa omassa feedissäkään enää voi väistää ympärillä vallitsevaa kovin agressiiviseksi muuttunutta ilmapiiriä. Siellä vastaan tulee sanoja ja tekoja - myös ystävien seinillä - joita ei voi hyväksyä eikä haluaisi lukea. Viime viikonloppuna tuli minulle jonkinlainen huippu vastaan, kun jengi jakoi osana tätä kaikkea debattia rantaan huuhtoutuneiden pienten lasten ruumiiden kuvia. Ihan sama missä kontekstissa niitä postailtiin tai mikä ajatus takana oli, minua puistatti. Ne olivat ihan oikeita ihmisiä, jonkun poikia ja tyttäriä, ruumiita. Jos sosiaalinen media on nykyään sellainen paikka, missä kuolleiden lasten kuvatkin ovat jo ihan ookoo, minä olen päätökseni oikeaan aikaan tehnyt.
Tämä on oleva myös ainoa kerta, kun tämän enempää otan kantaa aiheeseen. Sen sijaan pyrin vastaisuudessa kirjoittamaan tässä blogissa ja kanavillani ainoastaan positiivisia asioita ja fiiliksiä. Luulisin, että sille on tarpeensa tässä hetkessä.