Tässä on nyt vähän kaikenlaista.

Lähden huomenna Monacoon. Isälläni on jo vuosia ollut suunnitelma viedä Suomisen pojat katsomaan legendaarista Monte Carlon Gran Prix’tä ja tänä vuonna reissu viimein toteutuu. Niinpä minä, poikani, veljeni ja veljenpoikani lähdemme isän kanssa miesporukalla Nizzaan viikoksi. Odotan innolla elämäni ensimmäistä formulakisaa, lajia kun on tullut seurattua isäni jalanjäljillä suunnilleen Keke Rosbergin ’82 mestaruudesta saakka. Vaan paikan päällä en ole kisoja koskaan vielä katsonut, joten mikä olisikaan parempi paikka aloittaa kuin maailman sekopäisin katurata, jolla ajamisessa ei oikeasti ole järjen hiventäkään. Vähintään yhtä innolla reissua odottaa 7-vuotias poikani, joskin ehkä eri syistä. Hän haluaa uima-altaaseen ja lelukauppaan, niistä on kuulemma täydellinen etelän loma tehty. ”Ainii, siellä oli se joku autokilpailu kans.”

Kun viimeinenkin auto on törmäillyt Monacon kapeat kadut maaliin asti, lähden vuorille. Nizzasta noin 70 kilometrin ajomatkan päässä, kiemuraisten serpenttiiniteiden takaa löytyy Meri-Alppien korkeimmat huput, niistä ylväimpänä 3146-metrinen Cime du Gélas. Kun kerran Ranskaan ilmaisen reissun sai ja vuoret seisovat vieressä, niin pakkohan ne on kiivetä. Kävin samassa paikassa Mercantourin luonnonpuistossa syksyllä mutta silloin jäi korkein huippu tavoittamatta, joten nyt on hyvä sauma kokeilla uudelleen. Ja onnistui tai ei, treenistä tuo Välimeren rantaa sivuava Alppien viimeinen reunama käy erittäin hyvin. Vuorikiipeilyä kun oppii parhaiten - yllättäen- kiipeämällä vuoria.

Ranskan matkan jälkeen ryhdyn odottelemaan Juhannusta. Festareiden tai perinteisten mökkireissujen sijaan aion nimittäin viettää yöttömän yöni Ruotsin Lapin tuntureilla. Cime du Gélas’n tapaan viime kerralla huiputtamatta jäänyt Ruotsin korkein vuori Kebnekaise saa tuta Suomisen Teemun koston, kun aion keskikesän juhlan kunniaksi päästä tällä kertaa huipulle asti. Viimeksi myrsky katkaisi talvisen tien, nyt pitäisi olostuhteiden olla huomattavasti helpommat ja toivottavasti myös tuulten jumalat ovat armollisempia. Pitää varmaan polttaa joku kokko Aasoille huipulla, jos suovat minun sinne tällä kertaa pääsevän.

Kuukausi juhannuksesta, heinäkuussa, edessä siintää sitten Svartisen ja Adventure Partnersin jäätikkökurssi. Viikko pohjoisen Norjan vuonoilla opetellen tekniikoita, välineitä ja jäätikköliikkumista niin, että kurssin jälkeen pitäisi olla rahkeet lähteä itsenäisesti maailman jäätiköitä koluamaan. Hyvä niin, tavoitteenani on nimittäin nousta Ranskan Mont Blancin huipulle syksyllä 2016. Siellä opitut taidot sitten punnitaan.

Svartisenin viikon jälkeen ajan tuhatta ja miljoonaa noin 1400 kilometriä suoraan Poriin. Bad Religion tulee Porisphere-festivaalille lauantaina 1.8. ja mikään voima maailmassa ei estä minua näkemästä sitä keikkaa. Ei, vaikka läpi yön on Norjasta posotettava kahvin voimalla menemään. Ja kun Greg Graffin laulaa elokuun ensimmäisenä Kirjuriluodossa ”You”:n, minä aion huutaa hysteerisenä mukana.

Kahville lienee tilausta myös seuraavana aamuna, kun Porista kotiudun. Silloin nimittäin kello kahdeksan käynnistyy Eerikkilän Urheiluopiston Luonto- ja eräopaskurssi ja minä olen mukana, sopivasti jäätikkökurssista rähjääntyneenä. Ja Eerikkilässä meneekin sitten seuraava vuosi ulkoillen ja opetellen. Edelleen aina vähän väliä havahdun siihen, että mitäs helvettiä Teemu, sä olet menossa kouluun. Urheiluopistoon! Susta tulee eräopas! On päiviä, jolloin en meinaa uskoa sitä itsekään. Tuleva vuosi sisältää yli 20 reissua ulos, metsään, tuntureille, soille ja koskille enkä malta odottaa! Ja yritän muistaa tämän fiiliksen sitten, kun joskus helmikuussa makaan umpijäässä jossain teltan pohjalla kaminaa lämmittämässä. Että muista sitten Teemu, tätä sinä halusit, tätä sinä innolla odotit.

Eerikkilän vuosi keskeytyy osaltani viikoksi joulukuussa, kun luvassa on seuraava Seven Summits -vuoreni. Tänään varmistui ajankohta Afrikan Kilimanjaron yritykselle ja jos kaikki menee niin kuin piirretyissä, tämän vuoden loppuun mennessä olen kiivennyt kolme seitsemästä kaikkien maanosien korkeimmista vuorista. Näin se suurin unelmani ja tavoitteeni etenee siis sekin. Samalla kun tiedän tarkalleen mitä olen tekemässä, tuntuu tämä koko homma välillä melkoiselta utopialta itsestänikin.

Noin. Ja sitten, luepa yllä oleva teksti uudelleen. Pysähdy miettimään. Että millaista voikaan elämä olla. Jos palaa tämän blogin alkuun, vaikkapa siihen ihan ensimmäiseen blogipostaukseen syksyltä 2012, ei voi kuin ihmetellä.

Niin että jos joku joskus kysyy, että onko kaikki elämässä mahdollista, niin sano joo, ja näytä hänelle tämä blogi.

Takaisin ylös