Kohta on kulunut kolme kuukautta siitä, kun koulu loppui ja muutin takaisin Helsinkiin. Aika on mennyt taas ihan älytöntä vauhtia ja tässä harmaata syyssäätä tuijotellessa tuntuu kuin Eerikkilän aamuista Pursiseuran takaterassilla olisi jo ikuisuus. Silti kaipaan sitä edelleen päivittäin.

Elämä on muuttunut niin kovin, enkä ole sen kanssa ihan täysin sujut edelleenkään. Jos vuosi Eerikkilässä oli jollain tasolla pakomatka kaikesta vanhasta, nyt tuntuu kuin olisin palannut rikospaikalle ja yrittäisin esittää syytöntä. Kouluvuosi monella tapaa katkaisi siteet vanhaan, rikkoi entiset rutiinit ja petasi oikeastaan puhtaan pöydän, jolle alkaa kattaa kun tänne palasin. Mutta se kattaus on vähän ehkä vielä sekava. Koska kyseessä oli minulle henkisesti aika paljon isompi loikka kuin vain yksi vuosi koulussa jossain muualla, ei toki kannata ehkä odottaakaan, että uuden elämän perustaminen tapahtuisi ihan käden käänteessä. Tai että se olisi ihan helppoa.

Olen reissannut paljon. Kolmen kuukauden aikana olen käynyt Lontoossa, Mont Blancilla, Sarekissa ja Rukalla, käytännössä ollut siis vähintään kymmenen päivää kuukaudessa tien päällä. Niin paljon kuin olen siitä nauttinutkin, kaikki aika reissujen välissä on ollut lähinnä seuraavan lähdön odottelua ja siihen valmistautumista sen sijaan, että olisin yrittänyt kotiutua uuteen elämään kotona. Vajaan parin viikon päästä lähden New Yorkiin ja sen jälkeen alkaa lopullinen valmistautuminen vuoden – ja tähän mennessä elämäni – isoimpaan reissuun, Kilimanjaron ja Aconcaguan perättäiseen kiipeämiseen. Sillä matkalla olen kuukauden. Ensi vuodelle on jo kymmenkunta reissua sovittuna, suurin osa niistä töissä.

Näyttää siltä, että pakenen edelleen. Haluan olla poissa, kaukana, toisessa maailmassa sen sijaan, että yrittäisin edes hetkeksi pysähtyä tänne. Rikospaikalle, kuten sanoin. Edelleen kotona ollessa, niin paljon kuin tässä sohvalla viihdynkin, tuntuu siltä, etten ole oikeassa paikassa. Täällä liian moni asia muistuttaa liian monesta asiasta ja koen ikään kuin huonoa omatuntoa siitä, etten enää tee niitä asioita, joita tein ennen Eerikkilään lähtöä.

Otetaan nyt vaikka esimerkiksi minulle niin kovin rakas Majava. En ole käynyt siellä vuoteen eikä oikein huvita enää mennäkään, mutta silti koen ahdistusta siitä etten mene. Sitä oloa ei ole, kun on jossain Ruotsin vuorilla, koska silloin minun ei tarvitse selittää itselleni, että miksi en mene. Kotona ollessa tuttujen paikkojen läheisyys ahdistaa. Sama koskee myös monia ihmisiä. Kun olen poissa, saan rehellisesti olla poissa, mutta täällä ollessani joudun selittelemään, jos en halua ketään nähdä. Ja yleensä en halua. Se tuntuu hyvältä ja pahalta samaan aikaan.

Kuten eräs ystäväni totesi, ehkä minun pitäisi nyt vain ymmärtää, ettei minulla kuulukaan olla täällä sen kummempaa arkea kuin se, mikä minulla nyt on. Että minun elämäni on juuri sitä, että olen reissussa tai niihin valmistautumassa koko ajan. Rutiinit tulevat niistä, eikä jostain arkisista päivittäisistä asioista, joita oletan, että minun pitäisi tehdä. Koska oikeasti minun ei pidä. Ainoat rutiinia luovat pakkoasiat ovat poikani, jonka kanssa olen saanut viettää todella paljon aikaa tänä syksynä, sekä sitten urheilu ja treeni Kili/Aco -reissua varten.

Olen miettinyt paljon pois muuttamista. Jos minulla olisi rahaa, tekisin sen heti. En vielä kovin kauas, koska poikani koti on täällä, mutta kuitenkin johonkin. Johonkin ränsistyvään piilopirttiin, tyyliin Kirkkonummelle. Kaikista eniten haluaisin lähteä Ruotsin Lappiin, ostaa sieltä sellaisen hiljalleen ränsistyvän tönön jostain keskeltä ei mitään ja mökkihöperöityä rauhassa luonnon keskellä. Se on haave, jota ajattelen päivittäin ja jonka ehkä jonain päivänä toteutan.

Nyt olen kuitenkin täällä. Istun etelä-helsinkiläisellä sohvalla ja valmistaudun juoksemaan Malminkartanon portaita. Poika lähti juuri kouluun ja taustalla pyörii Aamu-tv. Terveisiä keskiluokasta ja -iästä! Tässä on oikeasti ihan hyvä, mutta silti minua ahdistaa aivan tolkuttomasti. Huomaan olevani kärttyisä, etäinen, uppoutunut johonkin omaan maailmaani vähän koko ajan. Ehkä se on tapani pysyä pakomatkalla vaikka täällä olenkin. Tähän kun lisää alati kasvavan fokukseni joulukuun reissuun, en taida olla ihan sitä parasta seuraa tällä hetkellä. Ainakaan täällä. Vaan lähdepä minun kanssani reissuun, niin olen maailman onnellisin ja iloisin!

Tässä menee nyt hetki. Olen antanut itselleni ensi kevääseen asti aikaa löytää jonkinlaisen balanssin ja jos silloin näyttää edelleen siltä, etten paikkaani täältä löydä, alan tekemään ratkaisuja.

Takaisin ylös