torstai 30. heinäkuuta 2015
Minä rakastan vuosipäiviä. Minulla on sellainen tarroilla patinoitu Filofax-tyyppinen Ajaston paperikalenteri, missä kaikki ns. tärkeät hetket on merkattu ja fiilistelen merkkipäivien kohdalla menneitä juttuja. Usein piirtelen niiden päivien kohdalle myös kuvia aina vuodenvaihteessa, kun uudet alkavan vuoden sivut saapuvat. Tässä olen ollut kaksi vuotta selvinpäin, tuossa tulee vuosi siitä kun julkaisin kirjani, kappas parin viikon päästä olisi kymmenvuotis-hääpäiväni jne.
Siksi yllätyinkin kun huomasin Facebookin muistuttamana, että tänään tuli kuluneeksi tasan vuosi siitä kun nousin Elbrusin huipulle. En nimittäin ollut merkannut sitä kalenteriini millään tavalla. Enkä ymmärrä miten se voi olla mahdollista!
En ymmärrä, koska Elbrusin kiipeäminen on ehkä merkittävintä mitä minulle on tapahtunut sitten poikani syntymän. Se oli päivä ja viikko, joka muutti elämääni ehkä jopa enemmän kuin raitistumiseni kolme vuotta sitten, vaikka olikin tästä suoraa seurausta. Heinäkuun 30. viime vuonna nimittäin opetti minulle itsestäni enemmän kuin ehkä yksikään yksittäinen aiempi päivä elämässäni. Se opetti nöyryyttä, se opetti voimaa. Se kertoi minulle konkreettisesti, että voin ja pystyn tekemään ihan mitä haluan jos siihen itse uskon. Se on tärkein usko mitä olen saanut, usko itseeni.
Samalla Elbrus antoi minulle myös suunnan. Asian, joka oli ollut välillä aika hakusessa mutta jonka tajusin vasta viime syksynä. Jos juomisen lopetettuani olin ollut hukassa ja etsinyt sitä, mitä minä oikeasti olen, Euroopan korkeimmalle vuorelle kiipeäminen antoi vastauksen. Sen viikon aikana Etelä-Venäjällä vuosi sitten löysin sisältäni sen Teemun joka haluan olla.
En silti oikein osaa ehkä kuvailla sitä Teemua sanoin, siis sitä millaisena sen itse näen. Se on enemmänkin tunne sisälläni, jonkinlainen tietous siitä, että viimein tiedän mitä haluan. Ja sen tiedon tuoma rauha, tai ainakin jonkin sortin syvä levollisuus, on se, mikä tekee nykyään elämästäni paremman kuin koskaan ennen.
Minä haluan kiivetä. Haluan kiivetä niin monta vuorta kuin pystyn. Haluan kiivetä Mount Everestille, koska uskon että se on mahdollista. Haluan kiivetä koko Seven Summitsin, nousta maailman kauneimpiin paikkoihin ja tuntea sen olon uudelleen ja uudelleen, mitä Elbrusilla ensimmäistä kertaa koin.
Nyt istun teltassa Norjalaisen jäätikön juurella, enkä ole koskaan elämässäni ollut näin paljoa minä. Minulla on suunta ja suunnitelma. Ensimmäistä kertaa sen sijaan, että harhailen pitkin seiniä pimeässä, tiedän tarkalleen mitä haluan tehdä ja saavuttaa. En sinun takiasi, en hänen, enkä tuonkaan, vaan ainoastaan itseni. Ja eilen kiivetessäni Svartisenin valtavaa jäätikköä raudat jalassani ja hakku kädessäni tiesin joka askeleella varmemmin, että se suunta, joka Elbrusin 5642-metrisellä huipulla vuosi sitten löytyi, on oikea.