keskiviikko 30. maaliskuuta 2016
Jo viisi viikkoa on kohta tätä Lapin reissua takana ja pian pitäisi palata kotiin. Työharjoittelujakso Basecamp Oulangassa päättyy ensi viikon perjantaina ja edessä on enää vajaa tuhannen kilometrin siirtymä takaisin Helsinkiin. Kulunut kuukausi on ollut enemmän kuin antoisa ja fiilis on ollut todella hyvä kaiken uuden edessä. Ainoastaan lapsen (ja ehkä vähän koulukavereidenkin) ikävöinti on tuntunut raskaalta. Mutta siihenkin sain helpotusta pääsiäiseksi, kun äitini tuli poikani kanssa tänne Sallaan viideksi päiväksi. Jälleennäkeminen oli tunteikas ja meillä oli maailman hauskimmat päivät rinteissä lasketellessa. Pojastani tuli myös ylpeä isoveli viime viikolla, siinä riitti ihmeteltävää. Ja ei, minulla ei ole mitään tekemistä asian kanssa, minulla on edelleen vain yksi lapsi…
Olen myös ottanut kaiken ilon irti pidennetystä talvesta. Etelässä on jo kevät, mutta täällä lunta piisaa vielä metrin verran pitkin metsää. On ollut luksusta laskea, hiihtää ja kiivetä ja ulkoilla talvisissa tunturimaisemissa samalla, kun mittari on hiljalleen alkanut täälläkin kohoamaan nollan paikkeille. Nämä ovat ulkoilukelejä parhaimmillaan, etenkin kun talvi on suosikkivuodenaikani lähteä metsään. Pienen jatkoajan saaneen sesongin jälkeen on sitten mukava lähteä kotiinkin katselemaan, kuinka luonto herää kevääseen etelässä. Porkkalan kalliot kutsuvat jo!
Samalla olen nauttinut suunnattomasti poissaolosta ja yksinäisyydestä täällä. On tehnyt erittäin hyvää olla poissa kaikesta ja kaikista viimeiset viikot. En ole pitänyt oikeastaan yhteyttäkään keneenkään muutamaa ystävää lukuunottamatta. Kerran olen tainnut soitella Espoon suuntaan kuulumisia ja muutamia Messenger-keskusteluja käynyt, muuten on tullut aika omissa oloissa oltua. Täällä ajatus tuntuu liikkuvan aika paljon.
Olen joskus kirjoittanut tähän blogiin, etten enää ikinä valita yksinäisyydestä. Yksi päivä meinasin niin tehdä, kun tuntui siltä, että, kaipaisin elämääni ihmistä ja siltä, että täällä omissa oloissa oleminen olisi paljon kivempaa kaksin. Olen edelleen sitä mieltä, että olen parhaimmillani parisuhteessa ja kun sellaista ei ole, koko ajan on vähän sellainen olo kuin jotain puuttuisi. Mutta se ei kyllä siltikään ole yksinäisyyttä, se on enemmänkin jonkinlaista kaipuuta. Ja korjaus tilanteeseen tulee sitten kun on tullakseen, ei pakottamalla eikä väkisin yrittämällä. Kuten Haloo Helsingin Kuussa tuulee -biisissä jotenkin kovin lohdullisesti todetaan: ”Jos lähden rakkautta etsimään, oon varma se ei vastaan tuu. Mut jos lähden vain elämään, niin saatan joskus rakastuu.” Se on hyvä viisaus se. Elli Haloo on yksi parhaita uusia sanoittajia Suomessa, ettäs tiedätte.
Päällimmäisin tunne mikä täällä on herännyt on se, että tänne jonnekin minä oikeasti kuuluisin. Tänne haluaisin jäädä. Omaan mökkiin jonnekin luonnon keskelle kauas kaikesta, mutta kuitenkin niin, että tarvittaessa pääsisi sitten aina välillä sivistykseen piipahtamaan. Mitä lähemmäs ensiviikkoinen kotiinlähtö tulee, sitä enemmän tuntuu siltä, etten haluaisi lähteä. Minun pitäisi olla täällä. Se tunne on ollut Helsingissä jo pidempään ja kulunut kuukausi on sitä vain entisestään vahvistanut. Onneksi koulu Eerikkilässä jatkuu vielä elokuulle asti, joten saan olla poissa vielä tovin ihan luvan kanssa, mutta kyllä minua ahdistaa jo ajatus ensi syksystä, kun pitäisi takaisin Helsinkiin muuttaa. Jotenkin tuntuu enemmän ja enemmän siltä, että se ei enää ole minun kotini.
Vielä viime kesänä suunnittelin maallemuuttoa koulun jälkeen. Johonkin sen verran lähelle, että puolet ajastaan minun luonani asuva poikani pääsisi helpohkosti koulumatkat vielä taittamaan. Tyyliin Kirkkonummelle, Veikkolaan tai johonkin. Ne suunnitelmat kaatuivat parisuhteen myötä ja jotenkin olen tyytynyt ajatukseen, että en minä yksin lähde, en ainakaan vielä. Mikä sinänsä on hieman ristiriidassa täällä pyörineiden erakoitumismietteiden kanssa. Mutta ehkä siinä lopulta on kuitenkin eroa asuuko Kirkkonummella vai Lapissa yksin. Jotenkin täällä se tuntuisi luontevammalta. No, onneksi kymmenen vuoden päästä poikani on aikuinen ja minä vapaa lähteämään jos silloin vielä siltä tuntuu. Tulevina talvina tyydyn siihen, että tällaisia kuukauden tai kahden pätkiä täällä vetäisin, jos vaikka töitä saisi.
Nyt kuitenkin nautin vielä viimeiset viikot talvea täällä ennen kuin ajelen kevätpölyssä kotiin. Ja kaikkien erakoitumishaaveiden keskellä nautin siltikin ajatuksesta, että Kaivopuistonrannassa oleva mutterikioski on auki ja sieltä saa mustikkapiirakkaa ja pehmistä. Pitää varmaan kaivaa skeittikamat kaapista.