Olen viime aikoina kuunnellut todella paljon musiikkia. Uutta, vanhaa, tuttua ja vierasta. Olen ollut utelias ja innokas, olen ahminut kaikkea kotimaisesta hip hopista Bruce Springsteeniin ja ruotsalaisista black metal -uutuuksista vanhoihin punk-klassikoihin. Ihan kuin olisin löytänyt musiikin uudelleen.

Ja tavallaan olenkin. Viimeiset 14 vuotta olen ollut musiikin kanssa tekemisissä työni kautta. Samalla kun se aika on avannut ovia täysin uusiin musiikillisiin maailmoihin, se on monella tapaa karsinut sitä vilpitöntä uuden musiikin löytämisen onnea pois. Pikkuhiljaa vuosien varrella jonkinlainen kyynisyys on hiipinyt pintaan. Musiikista ei ole voinut nauttia vain pelkkinä sävelinä vaan mukana on ollut koko ajan jonkinlaista analyysiä tai ammatillista näkökulmaa. ”Tää on ihan jees, mut ei tästä koskaan tuu mitään.” ”Pitäisköhän tää tuoda keikalle Suomeen?” Jokaista uutuusbändiä on kuunnellut ensin sillä korvalla, että olisikohan tässä jotain bisnesmahdollisuuksia. Nyt kaikki tuo on poissa. Jotenkin sellainen musiikin viaton diggaaminen on palannut, kun työstä tuli taas ”vain” harrastus.

Joulun tienoilla innostuin esimerkiksi hardcoresta täysillä. Oikeastaan ensimmäistä kertaa. Olen rohmunnut vanhoja hc-klassikoita ensin Spotifyn kautta ja sitten levynä hyllyyn. Olen levy-yhtiöiden unelma-asiakas, koska maksan sekä streamauksesta että fyysisistä kopioista. Kerään cd-levyjä, en vinyylejä. En näe tolkkua alkaa tuhlaamaan vähäisiä rahojani vielä kolmanteen formaattiin, joten tyydyn siihen muotoon jossa musiikkia olen jo 25 vuotta kerännyt. Levyjä on hyllyssä muutamia tuhansia, jos ei lasketa kaikkia niitä työvuosina saatuja promolevyjä, jotka eivät jääneet kuunteluun. Ne ovat mökillä laatikoihin pakattuina ja tallessa kyllä nekin. Tavallaan harmittaa, etten alkanut keräämään vinyylejä kunnolla jo joskus aikanaan, koska se on formaateista kaunein kansikuvineen päivineen. Minulla vanhat muutama kymmentä vinyyliä, jotka lapsena ja nuorena ostin, toimivat nykyään tauluina seinällä. Judas Priestin diskografia koristaa olohuoneeni ovenpieliä. Cd jollain tapaa jo laittoi kansigrafiikan löysään hirteen, kunnes digitaalinen kuuntelu lopulta tuli ja potkaisi siltä tuolin alta. Ei tästä kauaa ole, kun seitsemänvuotias poikani marssi luokseni Iron Maidenin vinyyli kädessään ihmetellen, että mikäs ihme se tämä on? Mutta vaikken itse mustan kullan muodossa musiikkia kerääkään, olen ilolla seurannut sen paluuta markkinoille retro-hifistelijöiden toimesta. Se tarkoittaa nimittäin sitä, että joillekin tässä maailmassa musiikilla on vielä oikeaa arvoa.

Puhelimessani on jo pitkään kulkenut mukana muistiinpanoihin tehty lista levyistä, jotka pitäisi ostaa. En ole päivittänyt sitä enkä ostanut yhtään listan tuotetta viime toukokuun jälkeen. Jotenkin tässä kaikessa härdellissä on musiikista tykkääminen unohtunut pois. Siitä tuli työn myötä myös jonkinlainen riippakivi, kun ajatteli että tähän ja tähän pitäisi nyt tutustua, tästä ja tästä pitäisi digata. Välillä huomasi miettivänsä omaa uskottavuuttaan metallimanagerina, jos vahingossa diggasikin vääristä tuotteista ja vilpittömästi. Saako Battle Beastista tykätä? Entä Amaranthesta? Santa Cruzista?

Saa. Voi. Pitää. Pitää digata juuri siitä mistä tykkää. Aika yksinkertaista, eikö? Vaan jotenkin juuri tämä oli unohtunut itseltäni pitkään ammatinvalinna syödessä sitä nautintoa itse musiikista, joka oli muuttunut vain työkaluksi.

Tuntuu, kuin olisin saanut musiikin takaisin. Päivittäin etsin uutta kuunneltavaa, oli se sitten juuri sitä mainitsemaani vanhaa NYC hardcorea tai jotain täysin uutta ja ihmeellistä, vaikkapa elektronista folkkia. Poikani pelasi iPadilla Geometry-peliä ja minä mietin, että onpas tässä leppoisat musiikit, pitääkin etsiä jotain samantyyppistä Spotifysta. Olen kaivanut vanhoja 90-luvun hölmöjä pop-hittejä soittolistaksi asti. Brittibändi Fiven Get On Up on ihan mahtava biisi! Ruotsalaiset kävivät eilen taistoa kotonani ja uusi Marduk voitti lopulta kirkkaasti tuoreimman The Crownin.

Samalla myös vanhat suosikit ovat soineet ahkeraan. Masennusvuosieni soundtrackit Shiningin Halmstad ja Julma Henrin Al-Qaida Finland kuulostavat paremmilta kuin koskaan! Niistä tuleva fiilis on täysin uusi. Innostava! Ja sitten on tietenkin ne ikisuosikit, jotka eivät ole koskaan haalistuneet. Kuten Pink Floyd, Fleetwood Mac, Slayer ja se ovea koristava Judas Priest. Ne ne vasta hyvältä tänä päivänä kuulostavatkin!

Jos jossain vaiheessa olenkin ollut haikea ja hieman surrut musiikkihommien lopettamista, on se päätös myös antanut jo paljon. Se on antanut musiikin minulle takaisin sellaisena kuin se puhtaimmillaan on: Nautintona, ilona, tunteiden herättäjänä ja toteuttajana, aistien avaajana. Tämä oli päässyt vähän liikaa unohtumaan viime vuosina.

Seuraavaksi aion mennä jollekin keikalle. Ihan vain asiakkaana. Elmun uusi ohjelmapäällikkö Mika Nikula totesi ensimmäisenä työpäivänään Hesarin haastattelussa, että hänen tavoitteenaan on saada Bad Religion Nosturiin. Toivon hartaasti, että tavoite toteutuu. Sitä odotellessa aion ostaa jostain valkoisen Youth of Todayn paidan. Sen pitää olla aina valmiiksi vähän likainen kun sen laittaa päälle.

Takaisin ylös