lauantai 11. kesäkuuta 2016
Viime viikolla iski jonkinlainen epäuskoinen reality check. Istuin kanootissa melontaparini Eevan ja hillittömän varustekasan kanssa. Edessäni ja takanani lillui lisää kanootteja, jotka olivat täynnä ystäviä, aurinko paistoi ja olimme juuri lasketelleet alas ensimmäisen luokitellun koskemme. Oli keskiviikko. Siinä suvannossa hiljalleen meloessa mietin, että onhan tämä nyt ihan uskomatonta. Että tässä sitä vain ollaan, normaalina arkipäivänä, sellaisena, jonka yleensä olisin istunut toimistolla, ehkä pikku krapulapäissäni, ja ajatellut että sellaista päämäärätöntä se elämä nyt sitten vain on.
Se hetki siinä joella oli sellainen, että jos joku olisi viisi vuotta sitten sanonut, että sellainen tulee, olisin ensin nauranut ja sitten leiponut ehkä turpaan. Koska jotenkin se oli niin kaukana siitä kaikesta mitä aiemmin oli. Ja niin tähtitieteellisen kaukana siitä, mitä silloin viisi vuotta sitten kuvittelin, että voisi olla.
Siinä kanootissa mietin miten suuri päätös se oli hypätä pois oravanpyörästä. Ensin viinasta, sitten musiikkihommista, lopulta pitkälti myös siitä toimistosta ja koko kuvioista ja ihmisistä sen mukana. Pistin parissa vuodessa koko paletin niin täysin päälaelleen, että välillä en meinaa uskoa sitä itsekään. Ja tämä vuosi Eerikkilässä on ollut monella tapaa se viimeinen tarvitsemani irtiotto kaikesta vanhasta, sellainen, joka antoi lopullisen itseluottamuksen painaa eteenpäin juuri tätä joenuomaa, jonka olen valinnut. Ja olla surematta enää sitä, mikä taakse jäi.
Sieltä takaa tarttui toki onneksi mukaan uskomaton määrä kokemuksia, joiden avulla on aika helppo lillua menemään kohti seuraavia isompia koskia. Ja ystäviä, sellaisia jotka näkevät miten hyvä polku tämä on. Heidän kanssaan jatketaan ja uusia hyppii matkan varrelta vähän väliä kyytiin.
Kun katson kalenteriani seuraavan vuoden osalta, joudun haukkomaan henkeä. Ensiviikkoisen 80-kilometrisen koskimelonnan jälkeen suuntaan pohjoiseen. Siellä vaellamme Partioaitan 365 Klubin kanssa Kebnekaiselle, mistä jatkan koulukavereiden kanssa viikoksi Norjan Lofooteille. Palatessamme kotiin eräopaskurssia on jäljellä enää muutama viikko. Kun elokuun alussa valmistun, otan paperit taskuun ja lähden Ruotsin Sarekiin vaeltamaan ja valmistelemaan seuraavaa 365 Klubin vaellusta. Se käy hyvästä treenistä kuun lopussa odottelevaa Mont Blancin huiputusyritystä varten. Sieltä kotiutuessani syyskuussa palaan Sarekiin. Lokakuussa lähiseuturetkeillään, marraskuussa edessä on reissu New Yorkiin ja joulukuussa sitten vuoden grande finale, kun pakkaan kuukaudeksi kalsareita rinkkaan ja lähden huiputtamaan Kilimanjaroa Tansaniaan ja siitä suoraan Aconcaguaa Argentiinaan. Palaan tammikuun puolessa välissä kotiin, istahdan ehkä hetkeksi alas, ja jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, odottelee inboksissani lentoliput Nepaliin huhtikuulle.
Se hetki siinä kanootissa oli uskomaton. Koko ensi vuosi on uskomaton. Tämä elämä on uskomaton. Muutos on uskomaton!