En ollut koskaan nähnyt revontulia elämässäni. Jotenkin olen aina onnistunut missaamaan ne, vaikka pohjoisessa, missä niitä useimmin esiintyy, olen reissannutkin ihan kiitettäviä määriä. Nyt seisoin kuitenkin täydellisen tyynen järven rannalla ja katselin kuinka taivas valmisteli näytöstään heijastellen sitä samalla peilityynen veden pintaan. Vieressä seisoi ystäviä, kaikki yhtä hiljaa, samalla kun taivaanranta väreili ihmeellistä valoa. Olo oli liki uskonnollinen.

Olimme päättäneet käyttää vapaailtamme Eerikkilässä parhaalla mahdollisella tavalla ja lähteä Iso-Melkuttimen rannalle yöksi. Kurssikaverimme Eeva oli bongannut paikalta muutamaa viikkoa aiemmin ”maailman kauneimman harjun”, jonka toiselle puolelle aurinko laskisi ennen kuin se taas toiselta puolelta nousisi. Päätimme lähteä harjulle yöksi. Vaelsimme yöpaikalle muutaman kilometrin matkan parkkipaikalta, jonne matkaa koululta oli parikymmentä kilometriä. Saapuessamme upeassa ilta-auringossa nuotiopaikalle oli todettava, että kyseessä ei oikeastaan ollut harju vaan niemi ja loppuillan Eeva sai kuulla kuinka ”maailman kaunein harju” oli puheissa muuttunut jo ”ihan paskaksi niemeksi”. Eihän se sitä oikeasti ollut, paikkahan oli upea, kurssi vain on edennyt jo sen verran matkaa, että keskustelu ja suhteet alkavat löytämään sarkasmin ja kaverillisen kuittailun uomia. Se on ystävyyttä.

Teimme leirin, kukin omalla tavallaan. Itse olin päättänyt nukkua taivasalla mäntyjen katveessa. Sää lupaili hyvää ja sateen uhka loisti poissaolollaan, joten otin riskin ja käytin katoksi tarkoitettua hätämajoitettani ainoastaan maavaatteena kylmyyttä eristämään. Laitoimme nuotioon tulet ja kävimme ruoanlaittoon. Annukalla oli koirat mukana, ja avatessani rinkkani siksi pieneksi hetkeksi, että sain sieltä hyttysmyrkyn kaivettua, huomasi dalmatialainen tilaisuutensa tulleen ja nappasi sämpyläpussin mukaan ennen kuin säntäsi metsään. Lopulta ainoastaan kaksi puoliksi syötyä sämpylää saatiin pelastettua, joista sain kuitenkin pekonilla ja makkaralla höystetyt hodarit taiteiltua. Olipahan koirallakin antoisa retki juustosämpylöiden täyttäessä vatsan. Hetkeä myöhemmin Mikko onnistui saamaan puukon peukaloonsa sen verran syvälle, että joutui lähtemään autettuna Forssan terveyskeskukseen. Harmillinen takaisku illalle, joka onneksi unohtui Mikon kävellessä muutamaa tuntia myöhemmin takaisin leiriin sairaanhoitajan liimaaman haavan kanssa. Säikähdyksellä selvittiin. Oli aika paistaa lättyjä nuotiolla. Tunnelma oli harras.

Olimme alkuviikosta kahden päivän reissulla Liesjärven kansallispuistossa, missä nukkuessani taivas oli täyttynyt revontulista. Heräsin aamulla puolen leirin hehkuttaessa upeaa yönäytöstä ja minua harmitti vietävästi, koska - kuten sanoin - en ollut nähnyt revontulia koskaan. Sovimme kollektiivisesti, että vastaisuudessa, jos yöllä jotain ainutlaatuista tapahtuu, nukkujat herätetään katsomaan. Katselin valokuvia yöltä ja ihmettelin, mitä kaikkea voikaan luonnossa tapahtua. Nukkuessani tietenkin.

Iltamme Paskaniemellä oli täysin tyyni ja tähtitaivas loisti harvinaisen kirkkaana. Joni leikki vieressä tähtitietelijää ja osoitti meille taivaankappaleita. Tuossa on Lyyra, Pohjantähti on tuolla. Jotain joutsenkuviota sieltä myös etsittiin. Joku latasi puhelimeen appin, jonka kautta puhelinta osoitellessa taivaalle appi tunnistaa ja piirtää tähtikuvioita. Yhtäkkiä yläpuolella aukeni kaiken maailman karhuja ja lintuja sen ainaisen Otavan oheen. Linnunrata loisti selkeänä yläpuolellamme ja näytti uskomattomalta. Tähtiin tuijotteluun kadottaa itsensä helposti hetkeksi ja sitä uppoaa johonkin outoon pienuuden transsiin. Siitä tulee myös niska kipeäksi.

Yhtäkkiä joku huusi, että revontulia! Säntäsimme vesirajaan, sammutimme otsalamput ja katsoimme kuinka taivaalle alkoi piirtymään outoja väreitä puiden yläpuolelle. Ne kasvoivat ja levisivät. Ne näyttivät hienoilta. Ne olivat juuri sitä itseään. Alkuviikkoinen Liesjärven pettymys unohtui ja tuijotin taivaan näytöstä täysin hiljaa. Fiilis oli uskomaton. Vaikka kyseessä ei ollutkaan mikään suurin ja mahtavin hiukkasten ilmakehään iskeytyminen, se oli silti ensimmäinen kerta, kun sellaista sain todistaa.

Näytöksen mentyä ohi, jatkoimme nuotion tuijottelua. Jimi, Eetu ja Kari saapuivat leiriin jälkijunassa omilta iltariennoiltaan ja saimme hyvän tekosyyn paistaa lisää lättyjä. Lopulta yksi eräopaskurssilainen toisensa jälkeen alkoi uppoutumaan omiin majoituksiinsa ja itse nukahdin taivasalle nuotion hiipuessa hiljalleen vieressä. Mietin nukahtaessani, että tämän parempaa ei ole.

Kulunut viikko on ollut erinäisistä syistä henkisesti melko raskas. Ajatuksia on virrannut päässä kuin pakolaisia Tornioon ja keskittymiskyky on ollut heikko. Olen hyvä piilottamaan fiiliksiäni mutta ne jylläsivät sisällä koko ajan ja olo oli ajoittain melko raskas. Ilta Iso-Melkuttimen paskaniemeen ei olisi voinut tulla parempaan paikkaan. Seisominen uusien ystävien kanssa avaruutta tuijottaen hiljaisessa metsässä korvasi nimittäin aika monta tuntia terapiaa. Ilta antoi sen saman tietoisuuden, joka minulla vuorilla usein herää. Tietoisuuden omasta pienuudesta. Sen, että luonto, taivas ja avaruus ympärillä on jotain niin valtavaa, että oikeastaan jokainen meistä on vain mitätön murunen tässä kokonaisuudessa. Ja jos me olemme niin pieniä itse, kuinka isoja meidän ongelmamme voivat lopulta olla?

Takaisin ylös