Olipas melkoinen paluu arkeen, noin niin kuin kuntoilun saralla. Ei, etteikö Lapissakin olisi tullut liikuttua aika tehokkaasti sen kuusi viikkoa, mikä siellä vierähti, mutta Eerikkilässä otettiin taas kovat aseet käyttöön. Parit sählytreenit, suunnistusta maastossa, ja parit pyörälenkit, joista toinen oli 34 kilometriä metsässä fatbikella. Tämä neljään päivään. Siihen päälle perus päivähaikkailut lintubongailun merkeissä, niin johan keho huusi hoosiannaa kun eilen pääsi kotiin. Samalla eilen kuitenkin tippui meiliin matkasuunnitelma ja aikataulut elokuun Mont Blancin kiipeämiselle, joten kaipa tämä treeni tulee kaikki tarpeen.

Minä en pidä pyöräilystä, en sitten yhtään. Jos haluan liikkua paikasta a paikkaan b, otan auton ja jos haluan liikkua luonnossa, valitsen mieluumin liikkumismuodon, jossa voi nauttia maisemistakin sen sijaan, että tuijottaa edessä olevaa polkua samalla kun yrittää pysyä pystyssä. Ja jos haluan kuntoilla, valitsen mieluiten lajin josta nautin. Pyöräily ei ole sellainen. Siksipä en suoraan sanottuna innostunut lainkaan Eerikkilän uusista fatbikeista, minua enemmän jopa vitutti. Ihan siihen malliin, että hermostuin koko hommaan ja aloin mököttämään.

Samanlainen hermostuminen ja turhautuminen kävi kevään ensimmäisissä sählytreeneissä tiistaina. Pelistä ei oikein meinannnut tulla mitään ja pinna alkoi kiristymään ihan todella. Olin kävellä kesken session kentältä ulos ja heittelin mailaani pitkin liikuntahallia. Onneksi seuraavalla kerralla homma alkoi sentään jo taas toimia.

Olisi helppo syyttää pelin ruostetta ja fillaroinnin ankeutta sillä, että nyt ei vain oikein lähtenyt, mutta yleensä en ole valittaja tai anna moisten asioiden mennä tunteisiin. Nyt taustalla oli jotain muuta. Huomasin sen jo oikeastaan viime viikolla Lapista palatessani. Minulla on ollut ruuvi todella kireällä ja jonkinlainen yleinen vitutus päällä. Ison osan aikaa on ihan suorastaan ahdistanut. Huomattavasti enemmän kuin normaalisti tai muutenkaan pitkään aikaan.

On tutkittua, että kevät on monille vuodenajoista pahin, jos on taipuvaisuutta masennukseen. Mikä on sinänsä ristiriitaista, koska pimeän talven jälkeen sitä luulisi, että valo ja kaikki herääminen ympärillä loisi lähinnä positiivista virettä. Mutta sen positiivisen vireen kääntöpuoli on se, että se joillain ikään kuin alleviivaa niitä asioita, mitkä eivät ole hyvin. Sitä, kun pitäisi itsekin herätä jonkinlaiseen auringon kukoistukseen, mutta se ei onnistu. Ja se onnistumattomuus synnyttää ahdistusta. Niin juuri minullakin tuntuu tapahtuvan, ensimmäistä kertaa sitten kevään 2012.

Edelliset vuodet ja keväät ovat menneet jotenkin suunnattomassa nosteessa johtuen ensin pitkälti raittiuden tuomista voimantunnoista ja viimeksi kaikin puolin hyvästä elämäntilanteesta, mistä kesään oli jotenkin upeaa lähteä. Nyt noita samoja oloja ei enää sellaisinaan ole ja kun elämäntilannekaan ei ole ihan sellainen kuin toivoisin, on fiilikset näin kesän kynnyksellä olleet enemmänkin alakuloiset. Ja jotenkin paluu Lapista etelään laukaisi sen.

Tällä hetkellä minua eniten ärsyttää se että minua ärsyttää. Koska nämä ovat epärationaalisia tunteita, jotka eivät oikeasti perustu mihinkään yksittäiseen tilanteeseen. Kaikkihan on enemmän kuin hyvin. Koulussa on kivaa, teen Partioaitan kanssa juuri sellaisia töitä, mistä olen haaveillut, pieni tokaluokkalaiseni on elämänsä vedossa ja kaikenlaisia vuori- ja muita reissuja on tulossa enemmän kuin olisin uskaltanut tälle vuodelle edes haaveilla. Alati painavat raha-asiat ovat hiljalleen helpottamassa nekin ja viinaakaan ei ole enää vuosiin tehnyt mieli. Ainoa asia, joka puuttuu, on joku, jonka kanssa saisin jakaa tämän kaiken ja niin ärsyttävää kuin se onkin, se on se asia, joka eniten painaa. Koska kyllä se vain niin on, että minut on luotu olemaan enemmän kaksin kuin yksin ja siksi yksinolo näin keväällä ärsyttää. Tuntuu, etten ole ihan kokonainen tai ainakaan parhaimmillani näin, kun koko ajan haikailen jotain. Ja verrattuna niihin edellisiin keväisiin, jolloin olin itsekseni, olo on tällä kertaa apea ehkä juuri siksi, että nyt tiedän sen, koska sain viime vuonna sitä kaksin oloa kokeilla. Ikävä kyllä vain sen yhden vuoden. Nyt kun olen yksin, ajatukseni ovat ainoastaan siinä viime keväässä, jolloin asiat olivat ”paremmin” sen sijaan, että muistaisin millaista oli silloin, kun olin vahva itsekseni.

Mutta eiköhän se tuolta tule kohta takaisin. Se vahvuus siis. Ja ehkä jossain vaiheessa se joku tyyppikin, jonka kanssa saisin olla parempi. Sitä odotellessa keskityn nyt kouluun, ystäviin, lapseeni ja treenaamaan Kebnekaisea, Mont Blancia, Kilimanjaroa ja Aconcaguaa varten. Tänään kävin aamulla ensimmäistä kertaa tänä keväänä Kaivopuistonrannan mutterikioskilla aamukahvilla. Aurinko paistoi ja oli täydellisen tyyntä. Poikani etsi kaloja pinnan alta. Kyllähän siinä väkisin vähän hymyilytti.

Takaisin ylös