lauantai 17. syyskuuta 2016
Soberismia-blogi täyttää tänään neljä vuotta. Se oli syyskuun 17. päivä vuonna 2012, kun avasin koneen ja aloin ihan hetken mielijohteesta kirjoittamaan sen hetken tuntemuksiani ylös. Hommahan lähti lopulta aivan lapasesta ja tänään näitä tekstejä on luettu liki 1,5 miljoonaa kertaa, Soberismia on nostettu Hesarin toimesta Suomen parhaiden blogien joukkoon ja se on julkaistu melkein loppuunmyytynä kirjana. Isoin kiitos tietenkin kuuluu kaikille teille, jotka edelleen klikkaatte näitä minun viikoittaisia aivoituksiani auki. Se on paljon tehty aikana, joka pursuaa otsikoita, tekstejä ja diibadaabaa, jota internet päivittän suoltaa.
Olen monta kertaa meinannut lopettaa tämän blogin. Jossain vaiheessa tuntui siltä, että minun piti sitä jotenkin väkisin kirjoittaa, eikä tekstit tulleet luontevasti. Ajattelin ehkä, että minulla pitäisi olla enemmän sanottavaa, että blogi oikeuttaisi olemassaolonsa. Pidin silloin vähän taukoa ja huomasin, että en minä pysty kirjoittamattakaan olemaan. Johonkin ajatukset on aina pakko purkaa ja olen kanavani löytänyt. Kirjan ilmestymisen jälkeen pari vuotta sitten kuitenkin tajusin, että tyhmähän se on paineita ottaa omista ajatuksistaan, itselleni minä näitä edelleen kuitenkin kirjoittelen. Eli se sama funktio, joka blogilla neljä vuotta sitten alkaessaan oli, toimii edelleen. Vaikka tekstit ovat saattaneet muuttua tysemmiksi siitä, millaisena Soberismia alkoi, ne ovat silti minun tekstejäni ja siten luontevaa jatkumoa kaikelle. Ja edelleen, viikoittain, nautin suunnattomasti näiden kirjoittamisesta. Ette te minusta siis ihan helpolla eroon pääse!
Jos blogi täyttää tänään neljä vuotta, se tarkoittaa sitä, että raitistumisestani on sama aika. Itse juhlapäivä, 5. syyskuuta, oli viime viikon maanantai. Heräsin silloin hotellihuoneesta Chamonix’ssa, mihin olin edellisenä päivänä laskeutunut ensimmäiseltä Mont Blancin yritykseltäni. Siellä minä vuorten keskellä aamukahvia nautiskellessani mietin miten älytön se matka on ollut, jonka neljässä vuodessa olen taittanut. Jo se, että raitistuin, oli kaiken todennäköisyyden vastaista, mutta että sen jälkeen olen ehtinyt julkaista kirjan, vierottaa itseni mielialalääkkeistä, kiivetä 13 kertaa vuorille, opiskella eräoppaaks ja aloittaa yhteistyön Partioaitan kanssa, se se vasta epätodennäköistä onkin ollut. Vaan niin sitä silti heräiltiin Ranskan Alpeilla hotellissa sponssivaatteissa selvin päin ja terveenä miehenä. Tämä on asia, jonka pyrin aina muistamaan, kun joku tuntuu vaikealta. Että jumalauta, minä pystyn kyllä ihan mihin tahansa, olenhan tässä!
Jos ensimmäisinä vuosipäivinä aina juhli sitä kuinka pitkään on pysynyt raittiina, nyt ajatus on kääntynyt enemmänkin siihen, että miten lyhyt aika neljä vuotta oikeasti on. Omassa mielessäni kaikki ennen korkin sulkemista tapahtuneet asiat tuntuvat valovuosien takaisilta ja neljä vuotta kuulostaa jotenkin todella vähältä. Sitä on jo erkaantunut kaikesta vanhasta niin paljon, että ne ajat ovat kuin toisesta elämästä, vaikka neljä vuottahan on oikeasti vähemmän kuin yhden keskiverto-teekkarin opiskelijavuodet.
Yksi asia kuitenkin iski mieleeni siinä ranskalaisen alppikylän sängyssä makoillessani: Neljä vuotta on puolet lapseni elämästä. Pojalle se aika on ikuisuus. Mietin kuinka toisin voisivat asiat pahimmassa tapauksessa olla, jos en olisi ratkaisujani alkanut tekemään ja miten paljon ne olisivat vaikuttaneet juurikin pieneen lapseeni, joka neljä vuotta sitten ei onneksi vielä ihan kaikkea ympärillään tajunnut. Tänään hän nimittäin tajuaisi. Jos mietin kuinka paljon raitistumiseni on oma elämääni muuttanut, se ei lopulta ole mitään verrattuna siihen, miten lapseni elämä sai uuden suunnan hänen edes tietämättään. Unohdetaan siispä kirjat, vuoret, eräopaskoulut ja muut, kyllä se on se, mistä olen lopulta kaikista ylpein. Se, että lapsellani on tänään läsnäoleva, hyvinvoiva ja raitis isä.