Viikon verran on kulunut umpihankihiihdon MM-kisoista. Alkuviikko meni ihan pelkästään fyysisesti toipuessa 31 kilometrin hiihdosta läpi soiden, metsien, hankien ja vaarojen. Siis sellaisten mäkien, ei vaara-vaarojen. Selässä oli painoa se noin 12 kiloa ja hiihtotreeniä koko elämän aikana alla ehkä yhteensä kymmenen kilometriä. Kun veti kolminkertaisen määrän sivakointia yhteen päivään, sitä oli yllättävän lopussa siinä vaiheessa kun yörastille päästiin. Ja sinnekin tultiin viimeiset kilometrit moottorikelkan kyydissä, kun meidät poimittiin kisojen turvallisuusorganisaation toimesta pimeästä metsästä ylitettyämme jo usealla tunnilla yörastille saapumisen aikarajat.

Nilkkani, joka oli temppuillut jo muutama viikko sitten, oli illan maaliviivalla melko turvonnut. Vanha skeittivamma oli kipeytynyt jo tammikuussa tasaisella jäällä hiihtäessä, joten jo ennakkoon hieman jännitin kuinka sen käy, kun maastona on metsä ja umpihanki. Jalka oli kuitenkin tuntunut hyvältä päivinä ennen lähtöä, joten umpihankihiihtojen väliin jättäminen sen takia ei käynyt mielessäkään. Vielä lähtöviivallakin olo oli hyvä. Puoli tuntia sen jälkeen ei niinkään laskettuamme eräsuksilla rinkat selässä Pikku-Syötteen laskettelumäen. Siitä onneksi maasto helpotti ja parikymmentä kilometriä eteenpäin oli erittäin hauskaa. Meillä oli hyvä ryhmä, sääkin helli hiihtäjiä ja päivä eteni omaan rauhalliseen tahtiin kansallispuiston luonnossa. Vasta illan hämärtyessä ja alustan muututtua enemmän jäiseksi alkoi ongelmia ilmetä. Ensin ne olivat fyysisiä nilkan oikutellessa kovalla tiellä, mikä johti siihen, että hyvä fiilis katosi hiihdosta. Ja kun fiilis meni, tuli uupumus ja väsymyskin esiin. Jokaisella viimeisellä kilometrillä pilkkopimeässä metsässä ne ikään kuin kasvoivat potenssiinsa koko ajan. Lopussa en enää liikkunut kuin ehkä 50 metriä kerrallaan, jonka jälkeen oli pakko ottaa vähän happea ja taukoa. On myös tunnustettava, että sorruin perisyntiini tälläkin kertaa, enkä tankannut päivän aikana kunnolla. Join kyllä, mutta en syönyt, sama asia, joka toistuu edelleen lähes jokaisella kiipeilyreissuilla.

Kun pääsimme yörastille, olimme viimeiset tulijat. Muut pari sataa kilpailijaa ja tietenkin kurssikaverimme olivat jo odottelemassa. Piti tehdä päätöksiä seuraavasta päivästä. Edessä olisi maastoyö, jonka jälkeen alkaisi kisan varsinainen umpihankiosuus, eli noin kymmenen kilometrin loppuspurtti maaliviivalle. Aamun lähtöjärjestys määräytyisi lauantain hiihtoaikojen, rastitehtävien ja aikasakkojen mukaan. Olisimme siis edelleen viimeisinä. Mikä ei kyllä sinänsä haittaisi, ei tänne mitali mielessä oltu alun alkaenkaan lähdetty, tavoite oli ainoastaan selvitä maaliin asti ja siinä ohessa haastaa itsensä.

Eerikkilän joukkueissamme hiihtoon lähti startissa 17 hiihtäjää. Saapuessani yörastille heistä kahdeksan oli päättänyt keskeyttää. Silloin kysymys esitettiin myös minulle. ”Haluatko jatkaa?” Takanani oli yksi fyysisesti raskaimpia päiviäni ikinä, nilkkaa jomotti ja keho alkoi sanomaan itseään irti silkasta uupumuksesta ja nestehukasta. Ja sitten joku kysyy, että haluanko jatkaa. Jos olisin vastannut kyllä, olisin siirtynyt laavun kanssa viereiseen leiriin keräilemään itseäni ja nukkumaan odotellen seuraavan aamun loppuraivotusta. Jos taas päättäisin jättää kisan tähän, saisin autokyydin lämmitettyyn mökkiin, missä olisi lämmin sauna ja pehmeä sänky. Aamulla saisin nukkua pitkään ja keittää kahvit rauhassa.

Niin että mitäpä lottoat?

Hetken yritin pidellä ajatusta, että josko sitä nukkuisi maastossa yön yli ja katselisi sitten aamulla miltä näyttää fiiliksen kanssa. Joukkueestamme puolet olivat jo lopettaneet mutta Eeva huusi vieressä, että et saatana jätä leikkiä tähän, nyt mennään maaliin asti!

Lopulta, jomottavaan nilkkaani vedoten, keskeytin kilpailun. Olimme tulleet 31 kilometriä päivän aikana reilussa 11:ssä tunnissa. Arvelin, ettei jalkani kestäisi enää seuraavaa päivää.

Yörasti muistutti lähinnä festaria. Ihmisiä oli useita satoja keskellä metsää, pihassa kaiken maailman bussia ja moottorikelkkaa ja joku lauloi virsiä mikrofoniin takanani. Halusin hetkeksi pois kaikesta. Painelin metsään yksin kiroilemaan. Että pitikin sitä helvetti tulla tähän asti keskeyttämään. Olin vihainen itselleni ja halusin hetken omaa rauhaa. Palattuani muiden luo meidät kuljetettiin busseilla majoitukseemme, teimme iltaruoan ja kävin suihkun jälkeen pehmeään sänkyyn nukkumaan. Nilkkaa särki niin, etten meinannut saada unta kivun säteillessä jalkaa ylöspäin.

Aamulla olo oli kuin joku olisi ajanut pari kertaa moottorikelkalla yli. Liikuin kuin vanha ukko ja silmäni olivat tennispallon kokoiset nestehukasta. Ympärillä oli kymmenen samanlaista hahmoa ja nauroimme, että näin pahaa krapulapäivää ei ole kukaan viettänyt ennen Lapin hiihtokeskuksissa. Verrattuna kuitenkin edelliseen iltaan, olo oli yllättävän virkeä. Alkoi harmittaa enemmän ja enemmän.

Miksi ihmeessä keskeytin? Se oli päällimmäinen ajatukseni sitä rauhallista aamukahvia nauttiessani. Ja on ollut joka päivä tällä viikolla siitä lähtien. Että miksi?

Nilkka oli toki kipeä. Mutta olisi sillä varmasti levon jälkeen yhden aamupäivän vielä hiihtänyt. Se oli lopulta siis vain tekosyy leikin kesken jättämiselle. Ei se oikeasti niin paskana ollut, etteikö sillä olisi voinut jatkaa. Luulen, että tiesin sen jo illalla, mutta sillä oli helppo perustella itselleen se bussiin nousu ja sänkyyn pääsy. Entä fysiikka muuten, olisinko jaksanut? Pakon edessä luultavasti kyllä. Aamun olo mökillä oli romuttunut siksi, että sallin sen olla, koska tiesin, ettei tarvitse enää tehdä mitään. Tiedän kuitenkin myös varsin hyvin, millaisia ihmeitä yksi ravitseva ateria, muutama litra lämmintä mehua ja yöunet tekevät maastossa tällaisen päivän jälkeen. Se on uskomatonta, miten eri mielellä sitä voi herätä aamulla jatkamaan matkaa, vaikka kuinka olisi illalla vähintään kuollut. Ja etenkin kun edessä olisi ollut enää yksi päivä, yksi hiihto ja sitten olisi päässyt kotiin. Sitä yleensä jaksaa jollain ihmeen ajatuksella ja tahdolla, vaikka keho lopettaisikin ensimmäisiin kilometreihin, kun tietää, että kohta tämä on ohi. Mielen voima on uskomaton kun ihminen niin päättää ja minun, jos jonkun, pitäisi se tietää.

Minun keskeytykseni oli puhtaasti psyykkinen. Se ei ollut siitä kiinni, ettenkö olisi enää jaksanut vaan siitä, että mukavuudenhalu vei voiton siinä vaiheessa, kun päätös piti tehdä. Se oli tehty liian helpoksi. Jos lopettamisen vaihtoehtoa ei olisi ollut tarjolla, olisin todennäköisesti päässyt maaliin asti. Mutta kun eteen lyötiin vaihtoehdot lähes viiden tähden majoitusvaihtoehdon ja fyysisen kyntämisen välillä, mukavuus voitti, vaikka kuinka olin psyykannut itseäni viikkotolkulla menemään loppuun asti.

Mutta jälleen kerran, ei se lopulta ollut oikeaa mukavuutta. Keskeyttäminen on aiheuttanut nimittäin suunnatonta vitutusta koko viikon ainoastaan sen kustannuksella, että sain silloin lauantaina sängyn alleni. Tiedän, että minulla olisi nyt paljon parempi olo, jos olisin painanut maaliin asti, tiesin sen jo keskeyttäessäni. Ja silti nopeat voitot menivät pitkäaikaisen ansainnan edelle ja elin kuin missäkin kvartaalitaloudessa omien mielihalujeni kanssa. Mikä lopulta aiheutti konkurssin, kun ei osannut tai halunnut pitää kiinni kauaskatsoisista suunnitelmista. Jos nyt voisin mennä taakse päin, luopuisin siitä mukavasta mökkiyöstä koska tahansa.

Sanovat että jälkiviisaus on turhaa. Ehkä niin, mutta ainakin tästä voi oppia jotain. Ja voin ainakin käyttää tätä taas yhtenä hyvänä muistutuksena siitä, ettei koskaan pitäisi ajaa nopeaa etua pidemmän tähtäimen edelle. Se on muistutus, mitä elämässäni muutenkin tällä hetkellä tarvitsen.

Mutta vaikka vahinkoa ei voi ottaa enää takaisin, aina voi onneksi yrittää uudelleen. Meillä on jo joukkue ensi vuoden kisoihin. Silloin mennään maaliin asti.

Pitää muistaa lukea tämä blogi ennen starttia.

Takaisin ylös