Kulunut viikko sujahti pitkälti sairastaessa. Sunnuntaina pojallani nousi kuume ja vietyäni hänet viikonlopun päätteeksi äidilleen huomasin lämmön nousevan itsellänikin. Seuraava yö menikin sitten jo houraillessa ja maanantaina aamulla lämpöä oli lähemmäs 38 astetta. Hetken vielä siinä aamu-kuudelta harkitsin, josko tästä parilla Buranalla pääsisi ajelemaan Eerikkilään ja sätkittyä päivän läpi, mutta nopeasti ymmärsin, että se olisi typerää. Meillä olisi ollut koko päivä lumikenkäilyä Torronsuolla ja harmitti sen missaus. Samalla kuitenkin olisi ollut lähinnä idioottimaista lähteä hakemaan itselleen jotain sydänlihastulehdusta pakkaspäivän ulkoiluista. Jäin lepäämään, koska tiistaina halusin olla tolpillani.

Tiistaina nimittäin vuorossa oli ensimmäinen oma eräopastuskeikkani. Diiliini Partioaitan kanssa sisältyi yksi demoretki, jonka vetäisin Partioaitan pääkonttorin porukalle ja se oli sovittu tälle viikolle. Maanantaina kipeänä maatessani kiroilin onneani, että pitääkin olla juuri nyt sairaana. Tiistaina aamusta kuume oli kuitenkin laskenut, joten hetken olojani punnittuani päätin, että retki voidaan pitää sovitusti. Ja se meni hienosti! Myös palautteen mukaan, Aitan porukoilla oli kuulemma mukavaa. Ulkona oli reilut kymmenen astetta pakkasta seikkaillessamme pitkin keskuspuistoa käyden läpi aloittelevan talviretkeilijän oppeja ja taitoja. Oli hienoa huomata kuinka sitä käytti syksyllä koulussa opeteltuja asioita hyväkseen opastuksessa, välillä jopa huomaamattaan! Sitä pääsi kokeilemaan viimein kunnolla ja käytännössä koulutuksen hedelmää ja olin kovin ylpeä itsestäni retken onnistuttua. Samalla tiesin, että minusta tulee hyvä eräopas. Toivoin, että kouluttajani olisivat olleet näkemässä.

Ajelin retken päätteeksi vielä Eerikkilään, koska en halunnut missata loppuviikon GPS-koulutusta. Ja onneksi ajelin, koordinaatti-opit kun tulivat tarpeeseen. Olokin alkoi pikkuhiljaa normalisoitua ja torstaina uskalsin jo ulkoilla koko päivän. Meillä oli illalla pimeäsuunnistus GPS:llä, mistä nautin suunnattomasti 24:n asteen pakkasessa. Koimme reitillä jotakuinkin täydellisen hetken, kun pysähdyimme Mikon kanssa upeasti kuun valaisemassa talvisessa metsässä pienen lammen jäälle hengittämään hetkeksi. Liki täysikuu, hiljainen metsä, lammen jää ja kireä pakkanen, eihän tätä hienompaa elämää olekaan!

Yksi asia hienosta elämästä konkretisoitui myös jo alkuviikosta. Tiedättekö, kun on kipeänä, sitä on jotenkin maailman surkeimpana? Toivoisi, että joku paijaisi, silittelisi ja toisi ehkä kuumaa mehua siihen sohvannurkalle sanoen, että kaikki on ihan hyvin. Yleensä kipeänä, kun olo on muutenkin heikko, sitä alkaa murehtimaan jotain koko maailman suurta kohtaloa tai vähintään ainakin voivottelemaan, kuinka surkeaa oma elämä on.

Nyt sitä moodia ei tullut ollenkaan. Se hautautui unholaan yhden suklaakakun myötä.

Ainoa kerta maanantaina, jolloin nousin viltin alta sohvalta oli, kun lähdin naapurikauppaan hakemaan jotain syötävää. Ruoan oheen mukaani tarttui Daim-kakku pakastinaltaasta. Se sellainen Almond cake, läpimitaltaan kai jotain parikymmentä senttiä. Minulla kun on hieman kontrolliongelmia kaiken makean edessä, söin sen kakun yhdeltä istumalta kokonaan. Ja sitten hymyilin.

Mietin, että miten hienoa onkaan olla elämässä sellaisessa tilanteessa, että täydelliseen onneen riittää suklaakakku, eikä muuta tarvita. Ei tarvitse metsästää kuuta taivaalta, ei lomailla etelän auringossa tai odotella jotain Ferraria oven eteen. Ei tarvitse etsiä onnea jostain kaukaa tai suurista unelmista, eikä tarvitse odotella seuraavaa kesälomaa ollakseen tyytyväinen. Sitä tuntee olevansa niin perusonnellinen siitä kaikesta, mitä itsellä jo on, että onnea ei tarvitse lähteä enää hakemaan mistään. Ja kun kuumeessa saa yhden suklaakakun syödäkseen, sitä kokee että tässä minulla on kaikki mitä tarvitsen.

Monella tapaa sairastamani masennus on ollut pelastukseni. Ilman sitä en ymmärtäisi miten hyvin asiat ovat juuri näin.

Takaisin ylös