Istun lentokoneessa, joka lähti hetki sitten Balilta kohti Hong Kongia. Sieltä matka taittuu noin vuorokaudessa Milanon kautta kotiin ja matkani Australian Kosciuszkolle ja Indonesian Gili Trawanganille on ohi. Se päättyi ikävimmällä mahdollisella tavalla.

Olimme eilen ystävien kanssa Gili Golfissa istumassa viimeistä iltaani saarella ja kuuntelemassa maailman historian epävireisintä cover-bändiä. Orkesteri esitti The Rolling Stonesin Angien, jonka jälkeen totesin pöytäryhmälle, että nyt joudun kyllä lähtemään itkemään itseni uneen. Vaan vähänpä tiesin sitä noin 30 metrin matkaa baarilta majoitukseeni ilman paitaa löntystellessäni, että niin oikeasti tulisi käymään.

Pääsin hotellille ja tsekatessani Facebookin vielä ennen sänkyyn asettumista, siellä odotti viesti kaverilta ja uutislinkki.

“Suomalainen vuorikiipeilijä kuollut Nepalissa”

Tiesin sillä sekunnilla kenestä oli kyse. Samuli oli Annapurnalla kiipeämässä kymmenettä yli 8000-metristä vuortaan. Olin puhunut hänen kanssaan muutamaa päivää ennen Nepaliin lähtöään ja toivottanut onnea matkaan. Hän teki samoin Australiaani varten. Sovimme, että kunhan kevään reissut ovat ohi, lähtisimme kesällä Battle Beastin keikalle, Samuli kun oli innostunut bändistä suositukseni jälkeen.

Nyt Samuli oli kuollut.

Tutustuin Samuli Mansikkaan viime syksynä yhteisen ystävämme esiteltyä meidät toisillemme. Samuli oli kuullut suunnitelmistani kiivetä Seven Summits-vuoret ja ehdotti tapaamista kahvin ääressä. Kävi ilmi, että asuimme samoilla kulmilla ja tapasimme Café Caruselissa Eiranrannassa. Se oli joku harmaa tiistai-aamu, pipoa ei vielä tarvinnut. Kävellessäni Caruseliin päin mietin, että onpa jotenkin siistiä, että suomalaisen vuorikiipeilyn kovin jätkä oli halukas tapaamaan tällaisen tuntemattoman ex-juopon aiheen tiimoilta. Vähän kuin olisi juuri aloittanut luistelemaan ja yhtäkkiä Jari Kurri pyytäisi kahville.

Pöytäni istui vaalea raamikas mies, jolla oli valtava hymy. Sellainen, joka pysäyttää vastaantulijan ja riisuu vähän aseista. Muistan ajatelleeni, että hän näyttää surffarilta. Hänellä oli kainalossaan Seven Summits -kirja jonka hän toi minulle luettavaksi.

Istuimme kahvilla pitkään, onneksi Caruselissa on ilmaiset lisäkupit. Samuli oli kuullut ja lukenut matkastani masennuksesta Elbrusin huipulle ja halusi auttaa minut alkuun heränneissä vuorihaaveessani. Hän halusi lähettää minut matkaan, ottaa siipiensä suojaan. Mikä kuulostaa ehkä oudolta, kun kyseessä oli kaksi 36-vuotiasta miestä, mutta siltä se minusta juuri tuntui. Hän ehdotti, että alkaisi sparraamaan minua, viemään eteenpäin vuori kerrallaan. Hän halusi neuvoa, opastaa ja lopulta myös lähteä yhdessä mäkeen. Tarkoituksemme oli lähteä Aconcagualle yhdessä tammikuussa 2017 ja edetä sen jälkeen taitojen mukaan niin, että lopulta hän myös veisi minut sen SS-vuorista korkeimman, Mount Everestin huipulle, toivottavasti myös alas. Latelin kysymyksiä kuin paneelin vetäjä vaalitenteissä mutta vaikutin innostuksessani varmaan lähinnä naiivilta kesätoimittajalta. Kysyin oliko hän joutunut vaaratilanteisiin matkoillaan. Muutamaan pieneen lumivyöryn ainoastaan, ei mitään vakavampaa. Lopuksi kysyin, että uskooko hän, Samuli Mansikka, maailman kovin jätkä, että minä, vasta kiipeilyn löytänyt keski-ikäinen entinen juoppo, pystyisin kiipeämään Seven Summitsin, jokaisen mantereen korkeimman vuoren. “Totta kai pystyt”, hän sanoi väläyttäen taas sitä hymyään. ”Pystyt jos niin haluat.”

Päätin haluta. Saavutin toisen haasteen huipuistani viime viikolla seistessäni Australian korkeimman vuoren, Kosciuszkon huipulla. Lähetin sieltä terveisiä Samulille “jonnekin sinne kuusi kilometriä ylemmäs” hieman naureskellen, että perässä tullaan kohta. Minulla on se videolla.

Nyt Samuli on kuollut. Ensitietojen mukaan hän menehtyi mukanaan olleen Pemba Sherpan kanssa matkallaan Annapurna I:ltä alas onnistuneen huiputuksen jälkeen tiistaina 24. maaliskuuta 2015. 8091-metrinen Annapurna on yksi maailman vaarallisimmista vuorista ja retkikunta oli kohdannut useita isoja vyöryjä jo matkallaan ylös, Samuli päivitti niistä kuvia sosiaaliseen mediaan omille kanavilleen. Lopullinen kuolinsyy on ilmeisesti kuitenkin putoaminen, kovin paljoa sen tarkemmin yksityiskohtia ei vielä ole. Samulin menettäminen on saanut Suomen, ja miksei myös koko kansainvälisen kiipeilymaailman hiljaiseksi, niin valloittava se hänen hymynsä oli, taidoista puhumattakaan. Ja hiljaiseksi se sai myös minut. Entisen alkoholiongelmaisen masennuspotilaan, joka pitkälti Samulin ansiosta on päättänyt osoittaa itselleen että pystyy johonkin suureen. Koska juuri siihen Samulikin uskoi. Minuun.

Emme lopulta ehtineet tavata kovin montaa kertaa, juttelimme lähinnä Facebookissa melko usein. Joskus kiipeilystä, joskus musiikista, joskus alkoholista. Samuli oli sitä mieltä, että tämä mentorointi on sellaista homma, että parhaimmillaan se toimii molempiin suuntiin ja luettuaan kirjani hän olikin alkanut miettimään myös omaa suhdettaan alkoholiin ja kertoi siitä ylpeänä. Olin hyvilläni. Maailman kovin jätkä halusi pyyteettömästi auttaa minua joten koin tärkeäksi että voin antaa edes jotain takaisin. Vaikka vain ajatuksia.

Yhtenä päivänä keskusteluissamme Samuli sanoi, että “valmistaudu kohtaamaan kuolemaa matkallasi” tarkoittaen sitä, että vuorikiipeily on laji, jossa kuolema tulee vääjäämättä vastaan tavalla tai toisella. Ja että siihen ajatukseen kannattaa alkaa totuttelemaan heti alusta alkaen, jotta kun niin käy, siihen osaa suhtautua oikein. Elbrusin viikkoni viime kesänä vaati kaksi ihmishenkeä, Samulin poismeno on siis kolmas kohdalleni osunut kuolema. Tähän en ollut kuitenkaan vielä valmis.

Olen ajatellut Samulin perhettä. Aina kun Samuli lähti matkaan, uhka siitä viestistä, joka heille eilen on toimitettu, oli olemassa. Siihen oli totuttava. Olen ajatellut omaa perhettäni, vanhempiani, pientä poikaani, heidän huoltaan minun lähtiessäni matkaan. Tänään aamulla indonesialaisessa uima-altaassa lilluessani mietin, että jätän leikin kesken, unohdan koko kiipeilysuunnitelmat ja Seven Summitsit. En pysty tähän. Enkä halua aiheuttaa huolta. Ajatukseni heittelevät laidasta toiseen ja välillä itketti. Äsken sulkeudun hetkeksi lentokoneen vessaan koska en pystynyt väsymykseltäni enää pidättelemään kyyneleitä.

Mutta. Ainoa tapa kuolla onnellisena on kuolla tehden sitä mitä rakastaa, viimeiseen asti. Se on ajatus mikä minua on viime päivät lohduttanut. Samuli rakasti vuoria, hän eli niille, oli osa niitä. Hän toivoi, että kaikki voisivat nähdä ja kokea sen saman kauneuden ja voiman, jonka hän oli nähnyt. Siksi hän minuakin auttoi, halusi että saan kokea sen rakkauden joka hänelläkin on. Siksi kaikessa tässä surussa auttaa ajatus siitä, että nyt Samuli on osa vuoria ja kiipeilyhistoriaa ikuisesti. Siinä on jotain kunniakasta ja jaloa. Samalla olen iloinen, että hän saavutti Annapurna I:n huipun ja sai kokea vielä yhden suuren voitontunteen ennen lähtöään.

Olen päättänyt jatkaa. Se on ainoa oikea ratkaisu ja niin Samulikin olisi toivonut minun tekevän. Eikä lopettaminen oikeasti ole vaihtoehto vaikka se sekaviin ajatuksiini tulikin. Rakastan vuoria ja sitä nöyryyden tunnetta mitä ne minussa herättävät ja kuten Samulin, ihmisen kuuluu tehdä sitä mitä hän rakastaa. Aion kiivetä Seven Summitsin ihan niin kuin suunnittelimmekin sen tapahtuvan. Ja joka ikinen huippu, vuorilla koettu auringonnousu, tuskan kyynel ja alaspääsyn riemu tästä eteenpäin on Samulille omistettu. Koska hän oli ensimmäinen, joka todella sai minut uskomaan omiin kykyihini. Tulen muistamaan Samulin joka askeleella matkoillani ylös, sillä niin ison vaikutuksen lyhyeksi jäänyt ystävyytemme minuun teki ja sen jättämä jälki tulee näkymään vielä kauan.

Hyvillä ihmisillä on tapana sellainen toisiin jättää.

Lepää rauhassa Samuli, maailman kovin jätkä.

Osanottoni läheisille ja ystäville.

Takaisin ylös