lauantai 28. toukokuuta 2016
Olen viimeisen viikon aikana puhunut ihan järjettömän paljon. Tuntuu, että suuta kuivaa edelleen, vaikka olen juonut vettä päivittäin varmaan neljä litraa. Eipä ollut tullut mieleen, että aktiiviset luentohommat voivat aiheuttaa myös järjetöntä kroonista kusihätää.
Partioaitan kevätkiertue lähti liikkeelle edellisenä torstaina luennolla Helsingissä. Se meni hyvin ollakseen ensimmäinen keikkani pitkästä aikaa. Viikonloppuna järjestimme sekä lauantaina, että sunnuntaina Retkeilyn alkeet -kurssin Nuuksiossa, missä tarkoituksena oli rohkaista ihmisiä itsenäiseen ulkoiluun. Molempina päivinä asiakkaita oli mukana sen kolmisenkymmentä ja minä puhuin ja puhuin ja puhuin. Tiistaina jatkui luennot Turussa, Tampereella ja Kuopiossa. Vielä kun matkaseurana oli Kari Aventuralta, joka ei hänkään varsinaisesti mikään tuppisuu ole, taittui ajomatkat lähinnä, noh, puhuen. Kaiken kukkuraksi viikkon mahtui yksi melontakeikka, yksi hömppäkeikka ja yksi ratkottava riita, joten tuntuu, että suuni on käynyt viimeisen viikon aikana enemmän kuin niinä kuutena vuotena radiossa, jolloin sentään sulkeuduin yksin äänieristettyyn huoneeseen puhumaan.
Mutta onpa piru vie ollut hauskaa! Luonto voimavarana -luento pohjautui omiin reissuihini ja siihen, mitä niiltä olen oppinut. Taustana toimi viimeisen kymmenen vuoden historiani ja se, miten ulos lähteminen vaikutti lopulta siihen, että sain itseni takaisin jaloilleni viinahuuruisten masennusvuosien jälkeen. Oli hauska katsella ihmisten ilmeitä, kun läväytti screenille kuvan yli satakiloisesta keikkamyyjän raadosta irokeesissa näiden tajutessa, että totta tosiaan, se olen minä. Oli myös oikeasti todella koskettavaa katsoa, kuinka tarinan edetessä ihmisten silmissä näkyi sekä kirkkautta että kyyneleitä heidän katsellessaan kuvia sen irokeesipään muutoksesta matkalla ensin Elbrusille ja sitten tähän päivään. Kommentti jokaisen luennon jälkeen oli se, että ihmiset kokivat inspiroituneensa. Se on paras palaute mitä voin saada.
Myös viikonlopun retkipäivien palautteet olivat kovin positiivisia sekä paikan päällä, että mukana olleille lähetetyn palautekyselyn mukaan. Niissä minua kehuttiin ”asiantuntevaksi”, ”innostavaksi”, ”loistavaksi eräoppaaksi” ja olipa joku sitäkin mieltä, että minusta tulisi myös hyvä stand up -koomikko. Hitto, olisi pitänyt mennä sille kurssille pari vuotta sitten! Olin jo ilmoittautunut mutta jouduin perumaan aivan lähtöviivoilla. Mutta ottaen huomioon, että valmistun virallisesti eräoppaaksi vasta elokuussa, ei voi kuin olla ylpeä tulleesta palautteesta. Ja onnellinen siitä, että olen jo nyt saavuttanut sen tavoitteen, jonka koululle alunperin asetin: Olen tehnyt ulkoilusta itselleni ammatin. Ja mitä ilmeisimmin olen siinä myös ihan hyvä.
Samalla kun aiheuttanut kusihätää, tämä viikko on kuitenkin kaikista eniten ollut inspiroiva minullekin. Ihmisten tapaaminen, kaikki keskustelut, heidän reaktionsa tarinaani, vilpittömän innostunut asenne retkeilyyn ja kaikki on ollut jotenkin todella innostavaa myös minulle. On ollut upeaa katsoa kuinka joku, joka ei ole aiemmin omaa takapihaansa pidemmällä käynyt, on uskaltanut alkaa suunnittelemaan ensin ensimmäistä yötään teltassa ja seuraavaksi jo vaellusreissuja. Eihän siitä voi oikein itsekään olla innostumatta, kun joku on onnessaan siitä, että on tehnyt päätöksen lähteä ulos! Kuten olen aina sanonut ja minkä Elbrusista opin, tärkeintä on aina vain lähteä. On asioita, joita voi yrittää oppia lukemalla ja käymällä kouluja, mutta lopulta paras tapa on vain lähteä. Mennä ulos, tehdä virheitä, rikkoa telttoja, kastella kenkiä, kaatua, nousta, kääntyä takaisin ja yrittää uudelleen. Lähtemällä oppii enemmän kuin yksikään kirja voisi koskaan opettaa, emmekä me koskaan ole valmiita. Luonnosta oppiminen ei lopu koskaan. Eikä kyllä muustakaan. Tämä on sellainen ohjenuora, joka pätee oikeastaan ihan kokonaisvaltaisesti elämään.
Kun katson tulevaa loppuvuotta, en myöskään voi väittää, etten yrittäisi toteuttaa omaa mantraani. Kuin puolivahingossa kalenteri on nimittäin yhtäkkiä täyttynyt lähdöstä jos toisestakin. Kebnekaise kolkuttelee ovea jo tuossa kesäkuulla ja lisää Ruotsin vuoria on luvassa niin elo- kuin syyskuussakin, kun jalat vievät Sarekiin vaeltamaan töiden puitteissa. Niiden välissä on edessä vuoden isoin koitos Ranskan Mont Blancilla, loppusyksystä retkeillään yhden Amerikan matkan lisäksi lähinnä kotimaassa ja joulukuussa lähdetään sitten todelliseen seikkailuun, kun luvassa on yritys nousta peräkkäin Tansanian Kilimanjarolle ja Argentiinan Aconcagualle. Melko erilainen joulu ja uusivuosi on siis edessä! Ainakaan ei tarvitse istua haikeana kotona miettien, miten perseestä on viettää joulua yksin 37-vuotiaana sinkkumiehenä lapsenkin ollessa äidillään. Minä olen silloin yli 6000:n metrin korkeudessa ja luulisin, että ajatuksetkin ovat hieman muualla.
Kyllähän tällä jaksaa taas painaa, kun inspiraatio on aika pirun korkealla! On töitä, on reissuja, on ihmisiä, on seikkaliluja ja on kesä. Palaute on hyvää, hommat etenee ja itsetunto kasvaa taas joka päivä vähän lisää, vaikka Tinder-matchit melko vähissä ovatkin. Juuri nyt tuntuu että kaikki on aika kohdallaan.