lauantai 6. helmikuuta 2016
Tammikuu hujahti jonnekin. Aika liikkuu taas ihan järjetöntä vauhtia ja tuntuu kuin kalenteri menisi jotenkin kaksinkertaisella nopeudella eteenpäin. Ensi viikolla olen lähdössä umpihankihiihdon MM-kisoihin Pudasjärvelle, jotka ovat yksi kouluvuotemme kohokohdista ja roikkuneet koko syksyn mukana jotenkin ajatuksena, että ”ne on sitten joskus”. Nyt ne ovat yhtäkkiä täällä. Umpparien jälkeen parin viikon päästä lähden kuudeksi viikoksi Lappiin ja kun sieltä palaan, on jo melkein vappu. Olen melko varma, että joku on nopeuttanut kelloja.
Kouluakin on takana jo aika tarkalleen puolet. Elokuulle asti painetaan, mutta luulen, että seuraavat puoli vuotta sujahtavat ohi vähintään kaksinkertaista vauhtia syksyyn verrattuna. Samalla koulutuksen luonnekin on muuttunut joulutauon jälkeen. Jos syksyllä isompi paino oli teoriassa ja pienemmissä käytännöissä, seuraavat kuusi kuukautta keskittyvät enemmän tekemiseen ja sen myötä pidempiin reissuihin. Luokassa istuminen Eerikkilässä alkaa jäädä paitsioon ja luvassa on enemmän metsäpäiviä ja maastoharjoituksia sekä pari työharjoittelujaksoa, mm. juuri siellä Lapissa tuossa muutaman viikon päästä. On linturetkeä Yyteriin ja melontaretkiä Turpoo- ja Jongunjoille ja isoimpana kirsikkana odottelee heinäkunen reissu Norjan Lofooteille, ennen kuin on aika pakata varusteet elokuun alussa ja lähteä viimeistä kertaa Eerikkilästä kotiin.
Yhteishenki ryhmämme sisällä on pysynyt edelleen yllättävän ja jopa poikkeuksellisen vahvana. Se on ollut sitä aivan alusta lähtien, mikä on ehkä suurin tekijä koko luonto- ja eräopaskurssimme onnistumisessa. Tai ainakin siinä fiiliksessä, joka koululla vallitsee. Joka viikko lähden edelleen intoa puhkuen Eerikkilään ja viikonloput kaupunkiympäristössä tuntuvat enemmänkin pakkopullalta niiden viikkojen välissä. Toki, väsymystä ja jonkinlaista gonahtelua on alkanut ihmissä näkymään ja valittaminen ja purnaaminen on välillä aika herkässä, mutta se ei yleiseen ilmapiiriin ole vaikuttanut. Itse koitan olla välittämättä, vaikka alati lisääntyvä valitus milloin mistäkin monesti ärsyttääkin. Minua on koulussa kritisoitu, etenkin nuorempien kurssilaisten toimesta, vähän liiallisesta positiivisuudesta. Että kun suhtaudun niin ärsyttävän positiivisesti kaikkeen, ihan kuin missään ei olisi koskaan mitään vikaa. Se ei pidä tietenkään paikkaansa, mutta en kuitenkaan jaksa kuluttaa energiaa asioista valittamiseen vaan tyydyn siihen mitä on. Koska mikään ei kuitenkaan ole huonosti. Mutta enpä minä jaksa kuluttaa energiaani kyllä siihen kritiikkiinkään, kukin saa ajatella miten haluaa. Otan senkin positiivisesti. Ja kas näin olen keksinyt ikiliikkujan, kun olen päättänyt suhtautua positiivisesti ihmisiin, jotka valittavat siitä, että suhtaudun liian positiivisesti kaikkeen!
Samalla, kun nuo viikkosivut tarroilla vuoratussa paperikalenterissani hyppivät hurjaa vauhtia eteenpäin, on sitä väkisinkin joutunut jo kallistamaan ajatuksiaan siihen, mitä koulun jälkeen on edessä. Murusina on leipäni maailmalla ja jonkinlaista ulkoiluhommien palapeliä olen tässä nyt yrittänyt koota syksystä eteenpäin. Partioaitan kanssa on hommia luvassa jonkin verran, jonka lisäksi muutamia muitankin projekteja on viritteillä. Toivon myös voivani antaa kevään kahden työharjoittelun aikana sellaisia näyttöjä, että harjoittelupaikosta voisi irrota keikkaluontoisesti hommia jatkossakin. Kesällä vedän ensimmäisen oman vaellukseni ja jos se onnistuu ja osallistujia riittää, suunnitteilla on myös seuraava. Ja jostain tällaisesta useamman puron virrasta toivoisin kertyvän sellaisen joen, joka pitäisi miehen leivässä ja mahdollistaisi myös muutaman uuden lentolipun inboksiin.
Omia reissuja on luvassa tälle vuodelle muutamakin. Kesä-heinäkuun taitteessa tosiaan luvassa on ensimmäinen vaellukseni oppaana, kun toivon löytäväni tarpeeksi ryhmää mukaan Ruotsin Kebnekaiselle. Viime kesän reissu jätti hienon muiston paikasta ja nyt tarkoitus olisi kerätä kasaan 10-15 hengen porukka, joille tarjota sama elämys. Elokuun lopussa puolestaan, kun koulu on saatu pakettiin, luvassa on ensimmäinen yritykseni Ranskan Mont Blancille, joka aiemmin tunnettiin Euroopan korkeimpana vuorena. Kun maantieteellisiä rajoja hieman uudelleenarvioitiin, siirtyi titteli liki kilometrin korkeammalle Elbrusille Kaukasuksella, ja Mont Blanc nimettiin Euroopan unionin korkeimmaksi huipuksi. Tai ainakin Alppien. Ja Alppien katolle pyrin päästä nousemaan aivan syyskuun alkupäivinä.
Siitä eteenpäin loppuvuoden toivon voivani painaa duunia niin paljon kuin on mahdollista ennen seuraavaa ja toisaiseksi isointa reissuani. Kävin nimittäin eilen matkatoimistossani Aventuralla tekemässä suunnitelmia ja löin alustavasi kiinni kaksi Seven Summits -huippua. Jossain vaiheessa viime vuotta, kun Kilimanjaro peruuntui, päässäni heräsi kunnianhimoinen ajatus yrittää nousta kaksi 7S-vuorta putkeen ja konsultoituani muutamia tahoja lähinnä sen tiimoilta, että onko ajatus ihan pähkähullu, päätin yrityksen lyödä kalenteriin. Lähden siis joulun välipäivinä kohti Tansaniaa, missä vietän tulevan uudenvuoden Kilimanjaron rinteillä, ennen kuin hyppään sieltä koneeseen, joka Johannesburgin kautta vie minut Argentiinaan 6962-metrisen Aconcaguan kupeeseen. Epävarmuustekijöitä reissussa on toki noin tuhat, mutta kaiken onnistuessa nappiin, toivon voivani huiputtaa sekä Afrikan että Etelä-Amerikan korkeimmat huiput putkeen noin kolmen viikon sisällä toisistaan.
Suunnitelmia ja haaveita pitää ihmisellä olla. Ne pitävät liikkeessä ja vievät eteenpäin. Siinä minun omani. Ehkä pähkähulluja, ehkä typeriä, mutta ah, niin motivoivia! On alkaneet osua elämän palikat kohdalleen. Heräsin tänään kuudelta. On lauantai.