Kävin hakemassa asukaspysäköintitunnuksen. Olen kyllä virallisesti asunut nykyisessä osoitteessani jo viime joulukuusta lähtien, mutta ennen tätä viikkoa asukaspysäköinnille ei ole ollut tarvetta. Kävin tänään myös kävelemässä Helsingin keskustassa päämäärättömästi katsomassa miltä kaupungilla näyttää. Stockmann oli paikallaan. Eilen vierailin Seurasaaressa.

Yritän jotenkin nyt kotiutua takaisin kaupunkiin. Se on yllättävän vaikeaa, kun on vuoden asunut keskellä kauneinta Tammelan luontoa. Helsingissä olen käynyt ainoastaan vierailemassa viikonloppuisin ja nekin viettänyt käytännössä poikani kanssa. Vapaapäiviä kesän 2015 jälkeen on kaupungissa ollut yhden käden sormilla laskettava määrä. Poikani oli koko kakkosluokan aikana minulla nopeasti muisteltuna kolme kouluaamua.

Muutin viime joulukuussa uuteen kotiin, jossa en ole ehtinyt asua vielä ollenkaan, olen ollut täällä ainoastaan kylässä. Vasta viime viikolla tavarat löysivät omille paikoilleen kunnolla, tähän asti ne ovat vain ajelehtineet pitkin kämppää. En ole viitsinut alkaa hotellihuonetta sisustamaan, koska asuin oikeasti muualla.

Eerikkilässä minulla oli hyvin vakiintuneet rutiinit. Aamulla nousin kuudelta, keitin kahvit ja menin ulos. Oli kesä tai talvi, menin seisomaan Ruostejärven rantaan. Keväällä siihen muutti takaisin joutsenperhe, joiden kanssa nautin kahvini. He söivät vadelmia pusikosta. Helppoja naapureita sanoisin, mitä nyt vähän paskoivat kanoottirantaan turhan paljon. Täällä kaupungissa naapurini alkoi aamulla poraamaan seinää. Mutta täällä ei sentään ole jonoa vessaan ja aamulla saa pestä hampaat ilman, että joku hakkaa oveen koko ajan.

Vuosi Eerikkilässä katkaisi oikeastaan kaikki viimeisetkin napanuorat vanhaan elämääni ja sen tapoihin. Se oli ihan tarkoituksenmukaista, tarvitsin fyysisen poissaolon Helsingistä voidakseni nollata tilanteen lopullisesti ja saada uuden alun. Tajusin sen oikeastaan kunnolla vasta vuoden edetessä. Yksi syy eräopaskoulutukseen lähtöön oli, että pääsen pois vanhasta ja se onnistui täydellisesti.

Vuoden ajan, koska aikaa eikä mahdollisuutta ei ollut, pidin yhteyttä vain niihin ihmisiin, joihin se pysyi luontevasti. Tärkeimpiä ystäviäni olivat ne 20 ihmistä, joiden kanssa jaoin täysin uuden arjen, muille ei ollut tilaa eikä oikeastaan tarvettakaan. Nyt minun tekisi mieli soitella lähinnä heille, ikävä reilun viikon jälkeen on jo kova.

Unohdin vuodessa tarkoituksella kaikki tavat ja maneerit, joita olin aiemmin toistanut ja rakensin tilalle uudet. Luovuin kaikista vanhoista rutiineista.

Nyt olen palannut Helsinkiin. Tähän uuteen kotiin. Uuteen elämään. Ilman mitään vakiintuneita rutiineja, tapoja tai käytäntöjä. Se on aika outoa ja tänään maanantaina se jotenkin konkretisoitui. Poika meni kouluun, on jo kolmasluokkalainen. Hän kävelee sinne jo itse, joten aamulla ei tarvitse kuin saada jätkä ylös sängystä ja ruokittua, niin tuo hoitaa itse jo loput. Minulla ei ole mitään valmista asetelmaa siihen, miten päivät lähtevät itselläni liikkeelle, kenelle pitäisi soittaa, ketä tavata, mitä tehdä, missä järjestyksessä ja miten. Ei ole joutsenia, joiden kanssa kahvitella.

Tilanne on aika herkullinen, koska jotenkin ensimmäistä kertaa vuosikausiin minulla on sellainen olo, että olen oikeasti vapaa tekemään ihan mitä haluan. Ei ole enää yhtäkään itse kehittämääni rutiinia ohjaamassa, olen vapaa luomaan uudet. Toki olen aina ollut, mutta yleensä tiukin lukko, joka tätä häkkiä meidän ympärillämme pitää, on me itse.

Olen jo pitkään ajatellut, että maailman vaarallisin vastaus mihinkään, oli kyse sitten työpaikasta, parisuhteesta tai vaikka omista aamurutiineistaan, on ”no näinhän tämä on aina tehty”, koska se estää kaiken kehityksen. Se on ehkä turvallinen, mutta ei lopulta ikinä haasta vastaajaa kyseenalaistamaan omaa toimintaansa ja sitä, olisiko siihen syytä tehdä muutoksia.

Joskus on.

Takaisin ylös