Kyllä minä vähän salaa siitä lumilautailuammattilaisuudesta nuorena haaveilin. Eiköhän jokainen, joka varhaisteini-iässä on laudan jalkoihinsa asennellut, niin jossain kohtaa tee.

Se oli 90-luvun alkua ja lumilautailu vasta teki läpimurtoaan. Siskoni oli lajin suomalaisia pioneerejä siinä mielessä, että hän oli varmaan ensimmäisiä, joka laudan tänne toi ja talvella 1991 minä sitä lautaa Chamonix’ssa lainasin. Harjoiteltuamme parhaan ystäväni kanssa ensin hotellimme takana olleella kummulla, lähdimme seuraavana päivänä tuolihissillä ylös mäkeen. Sieltä matka alas olikin sitten melkoista tuskaa. Tulee muistaa, että laudat eivät vuonna ’91 olleet ihan niin ketteriä ja näppäriä kuin nykyään ja siellä kaksi 11-vuotiasta sitten yritti rykiä itseään turvallisesti ala-asemalle jonnekin kahden kilometrin päähän. Ystävälläni oli Boston Bruinsin pelipaita, minulla Pittsburg Penguinsin. Isäni, joka ei tietenkään koskaan ollut lumilaudalla laskenut, veti suksilla koko matkan vieressä ja huusi naama punaisena ohjeita, koska ei voinut ymmärtää miten me emme muka osaa kääntyillä. Itkimme ja purimme hammasta, mutta pääsimme alas. Toisena päivänä päätimme mennä lastenmäkeen harjoittelemaan, koska sinne isäni ei suostuisi tulemaan. Ja sen päivän aikana saimme lopulta jutun juonesta kiinni. Minä laskin aitaa päin.

Kun siemen oli kylvetty, seuraavana talvena sain oman laudan ja ryhdyin harjoittelemaan aktiivisesti. Espoon Serena profiloitui Etelä-Suomen lumilautailukeskukseksi ja siellä sitä tuli hinkattua mäkeä ylös ja alas kaiket talvi-illat. Skene kasvoi, laji teki tuloaan isommin ja Suomesta alkoi hiljalleen tulla lumilautamaa. Ensimmäiset ammattilaiset lähtivät maailmalle. Sebu Kuhlberg, huhhuh miten cool jätkä 14-vuotiaan mielestä. Burtonin ammattilainen! Aku Litovaara, Satu Järvelä ja muut alkoivat saada näkyvyyttä ulkomaisissa lehdissä. Kotimaisiakin perustettiin. Norjalainen Terje Haakonsen kävi Alhovuoressa, mikä oli maailman historian siistein juttu. Terje oli kuulemma tienannut jo miljoonia ja hänellä oli kultaharkkoja pankissa. Mutta se oli merkityksetöntä, tärkeintä oli se, että Terje teki Alhovuoren kuppaisessa pipessa helvetin hienon McTwistin.

Kaikista merkittävin ihminen ja inspiraatio minulle oli kuitenkin oma luokkakaverini ja yksi parhaista ystävistäni, Joni Malmi, jonka kanssa olimme olleet samassa koulussa viisivuotiaista lähtien. Joni oli luonnonlahjakkuus ja maailman historian nöyrin ihminen kaikkien niiden muiden joukossa, jotka laskutaidoillaan loistivat. Joni ei brassaillut, Joni kannusti. Hän otti mukaan ja hän neuvoi. Ja kun Joni 15-vuotiaana lähti valloittamaan maailmaa ulkomaille, olin hänestä valtavan ylpeä. Vierestä seurasin ystävän matkaa salaa itsekin ajatellen, että ehkä tuohon pystyisin.

Se ei kyllä koskaan pitänyt paikkaansa. En minä oikeasti olisi pystynyt. Minulta puuttui korvien välistä joku sellainen pieni hulluustekijä ja uskallus. Ja kun helmikuussa 1996 laskeuduin Helsingin Tähtitorninmäellä hyppyrin alastuloon selälleni, koko homma ja se haave lumilautailijuudesta mureni palasiksi yhdellä iskulla. Ja muutti elämäni oikeastaan aika merkityksellisen paljon, kun asiaa näin jälkikäteen miettii.

Muistan, että yritin pyöriä 540 astetta ympäri. Laudan kantti nappasi itse rakennetun hyppyrin nokalla kiinni ja lähdin kontrolloimattomasti ilmaan. Tulin selkä edellä alas suoraan alastulon kulmaan, mistä ponnahdin vielä useamman metrin alaspäin. Minulta meni ilmat niin pahasti pihalle, että maassa maatessani en huomannut kipua yrittäessäni ottaa happea. Kaverit riensivät auttamaan ja kun ystäväni yritti nostaa minut kainaloista ylös avatakseen hengitystieni, selästä kuului rasahdus ja vintti pimeni. Seuraavaksi muistan morfiinipiikin sairaalassa. Jostain syystä muistan myös, että ambulanssissa oli kaunis sairaanhoitaja. Hänellä oli ruskeat hiukset.

Vuorokautta myöhemmin heräsin Töölön sairaalassa enkä pystynyt liikkumaan. Lääkäri tuli kertomaan, että selkänikamani on murtunut melko pahasti ja painunut noin 40 prosenttia sisäänpäin. Paikka oli jossain tuossa ristiselän yläpuolella, muistaakseni yhdeksäs nikama. Olin kuulemma ollut onnekas, koska halvaantuminen oli todella lähellä. Jos alastulossa olisi ollut vaikka pienikin jääkokkare siinä, mihin osuin, olisi nikama painunut kiinni selkäytimeen ja katkaissut liikkeen siitä alaspäin. Vaikka harmittelin, että laskukausi jäi siihen, huokailin lopulta helpotuksesta, ettei käynyt pahemmin. Yksi ensimmäisistä, joka minua oli lohduttelemassa, oli Joni.

Olisin ensin viikon verran sairaalassa ja sen jälkeen joutuisin käyttämään korsettia ja aloittamaan fysioterapian, jotta selkä saadaan kuntoon. Näin päivän lääkäri kertoi. Seuraavan päivän lääkäri oli kuitenkin toista mieltä. Hän antoi minulle reseptin vahvaan lääkitykseen, lähetti kotiin ja käski olla kumartumatta puoleen vuoteen.

Jälkimmäinen valkotakkinen mies tuhosi urasuunnitelmani ensin lumilautailuammatilaiseksi ja myöhemmin mm. ammattisotilaaksi ryhtymisestä. Koska 16-vuotiaana ei osaa epäillä lääkärin päätöksiä, lähdin kotiin ja otin lääkkeeni aina kun sattui. Eli aika usein. En voinut solmia kengännauhojani mutta koska lääkäri oli sanonut, että ei tässä mitään, minä uskoin. Lopputulema oli se, että murtunut nikama ei koskaan luutunut normaalisti ja minulla on selkävika koko loppuelämäni.

Mutta ei se mäkeen menoa silti estänyt. Kun seuraavana talvena maahan satoi tykkilumi, siellä rinteessä minä olin aivan kuten ennenkin. Serena oli vaihtunut Talmaan ja sitä 55-metrin korkeuseroa hinkattiin 3-4 kertaa viikossa. Mutta sen lisäksi, että selkä kipeytyi usein, huomasin menettäneeni uskallukseni yrittää. Joka kerta hyppyriä lähestyessä alitajunta sanoi, että jarruta, älä tee mitään tyhmää. Eli jos totta puhutaan, se lumilautailuhaave kaatui lopulta itseeni, ei siihen selkään tai siihen Töölön sairaalan puoskariin. Oma pääni ei enää antanut minun mennä täysillä. Mutta vihaan sitä lääkäriä silti kyllä vähän edelleen.

Jossain vaiheessa Talman reissut alkoivat vähenemään. Tuli töitä, tuli bileitä, tuli tyttöystäviä ja normaalia nuoren aikuisen elämää. Siinä kohtaa lauta jäi jonnekin kaapin perukoille pölyyntymään vuosikausiksi. Minulla taisi lopulta olla ainakin kymmenen vuoden tauko, etten koko kapistukseen koskenut. Jonia silti seurasin koko ajan. Hänestä tuli ensin yksi Suomen kaikkien aikojen legedaarisimmista lumilautailijoista, lopulta koko maailman. Joni Malmi on nimi, jota toistellaan edelleen läpi koko kansainvälisen talviurheilumaailman. Olemme myös edelleen ystäviä. Joni lopetti aktiiviuransa muutama vuosi sitten ja voi vain ihmetellä miten mies välttyi loukkaantumisilta käytännössä koko ammattilaisuutensa läpi. Nykyään hän pyörittää Makia Clothing -vaatemerkkiä eikä ole muuttunut pätkääkään. Hän on edelleen yksi välittömimpiä ja kannustavimpia ihmisiä joita tiedän ja on entisenä talviurheilijana ollut tukemassa minua myös vuorikiipeilysuunnitelmissani.

Kun pari vuotta sitten raitistuin, piti alkaa keksimään tekemistä baarien ulkopuolella. Silloin kaivoin surullisen pölyyntyneen lumilautani kaapista ja lähdin takaisin mäkeen. Onneksi lähdin! Kuten olen puhunut, ihminen tarvitsee elämäänsä kiksejä jostain ja kun ne nousuhumalan tunteet jäivät pois, löytyi sitä samaa tunnetta laskemisesta. Siis vaikka vain siitä, että yksinkertaisesti menee kovaa mäkeä alas. Minä olen keski-ikäinen, nykyään ei siis onneksi tarvitse selitellä miksei niihin isoimpiin hyppyreihin uskalla mennä.

Olin viime viikon Sallatunturissa Lapssa, missä suvullamme on ollut mökki suunnilleen yhtä kauan kuin mitä minä olen laudalla laskenut. Olen viime vuodet käyttänyt sitä lähinnä kesäisin, enkä ole siis Sallassa mäessä ollut sitten 2000-luvun alun. Vaikka niitä kiksejä on laskemisesta viimeisen parin vuoden aikana saanutkin, olen joutunut tyytymään Etelä-Suomen piskuisiin kumpareisiin tähän asti. Sallassa, yli kymmenen vuotta edellisen ison mäen laskemisen jälkeen, vasta oikeastaan muistin toden teolla että miksi siitä ammattilasuudesta haaveilin. Koska tuskin mikään on hienompaa kuin päivä mäessä ja puuterilumen täyteisissä metsissä ystävien kanssa. Siinä on jotain sellaista vapauden ja huolettomuuden tunnetta, joka on melkeinpä taianomaista.

Vähän kuin oikein hyvä ryyppyilta parhaassa seurassa mutta vain kymmenen tuhatta kertaa parempaa.

Takaisin ylös