Yritin lomailla viime viikon, mutta en taida oikein osata. En ainakaan ihan siihen malliin, mitä lomalla yleisesti tarkoitetaan. Väkisinkin tässä tulee koko ajan touhuttua alkavan syksyn hommien kanssa ja niitä suunnitellen sen sijaan, että yrittäisi välillä vähän nollailla ajatuksia. Lopulta lähdin keskiviikkona pariksi päiväksi Teijon kansallispuistoon haikkaamaan ja vain olemaan, metsässä kun selkeästi ajatus hieman hidastuu. Teki hyvää.

Nyt huomaan kuitenkin ajatuksien hiipivän jo kovaa vauhtia ensi viikkoon ja tiedän, että tässä viikon edetessä tulen olemaan enemmän ja enemmän kuin perseeseen ammuttu karhu. Lauantaina lennän nimittäin viimein Geneveen, mistä shuttle vie minut Chamonix’iin Ranskaan. Maanantaina aloitan akklimatisaatiorotaatiot Alppien korkeinta vuorta Mont Blancia varten ja jos kaikki menee suunnitellusti, seison Keski-Euroopan katolla perjantaina joskus aamupäivästä. Keskittyminen on alkanut.

Blancin kiipeäminen - sen lisäksi että on tällaisella ranskalaisen koulun kasvatille pienoinen lapsuuden haaveiden toteutus - on isoin keikkani sitten Elbrusin. Onhan tässä tullut käytyä, vaellettua ja kiivettyä ties mitä Norjasta Ruotsiin ja Rivieran Alpeista Australiaan, mutta nyt päästään taas sellaisiin korkeuksiin, että haaste on taas aivan toista luokkaa. Vaikka onkin toki liki kilometrin Elbrusia matalampi, Blanc on silti ensimmäinen kerta, kun yli neljäntuhannen metrin nousen pitkään aikaan. Se on siis fyysisenäkin haasteena aivan toista luokkaa viime vuosien vuoriin verrattuna.

Peruskunto on erittäin hyvä tällä hetkellä, pelkästään Eerikkilän kouluvuosi vahvisti sitä jo valtavasti. Myös kesäkuinen Kebnekaisen kiipeäminen kohotti itsetuntoa roimasti kaiken mentyä todella hyvin ja kuntoni oltua huipussaan. Siihen perään tein kevyemmän keikan Norjassa eikä ongelmia ollut. Mutta heinäkuussa ne alkoivat. Olin saanut jostain bakteeritulehduksen oikeaan jalkaani ja se oli todella kipeä. Lääkäri lykkäsi parit tujut antibioottikuurit kuukaudeksi ja käski levätä. Mitä toki tein niissä puitteissä missä pystyin, koulu oli kuitenkin suoritettava loppuun. Mutta urheilun oli loputtava siihen ja nyt olen ollut kuukauden käytännössä tekemättä mitään kovin fyysistä. Enkä kyllä olisi pystynytkään, niin kipeä jalka välillä oli, että hyvä kun normaalia kävelyä kesti jäätelökioskille ja takaisin.

En ollut koskaan oikeastaan luonut edes ajatusta sellaiselle, että loukkaantuisin jotenkin fyysisesti niin, että se keskeyttäisi kiipeilyhommat. Jotenkin olin unohtanut kokonaan mahdollisuuden, että jotain sellaista voisi tapahtua. Ja sitten, kun yhtäkkiä joutuu kuukauden ottamaan lepoa, sitä on aivan pihalla. Ja Sen myöyä olen alkanut hieman epäilemään itseäni Blancin edessä.

Tai no, en oikeastaan epäilemään, mutta olo on hieman epävarma, että kestäähän jalka. Vaikka se kyllä on jo liki täysin terve, silti ajatus sillä kiipeämisestä vähän jännittää. Onneksi päässäni pyörii koko ajan Samulin sanat siitä, kuinka nämä hommat ovat lopulta vain 30 prosenttia fysiikkaa ja 70 prosenttia psyykettä. Sen psyykeen osalta kun en onneksi ole enää tänä päivänä yhtään huolissani. Tiedän kyllä pystyväni keikkaan. Luulen, että epävarmuus on vain osa tätä keskitymistä ja psyykkaamista, kun haastan itseäni jo hieman ennakkoon. Huomaan koko ajan ajatusten olevan enemmän ja enemmän ensimmäisissä askeleissani jääraudoissa ja kuten sanoin, perjantaihin mennessä menen jo luultavasti aika hyvin pitkin seiniä valmiiksi pakattu kassi eteisessä. Olen myös todennäköisesti hyvin kireällä pinnani kanssa, joten pahoittelut kaikille tutuille jo ennakkoon.

Mutta kyllä silti päällimmäinen fiilis on ihan huikea ja ajattelen vain miten siistiä on viimein päästä lähtemään! Buukkasin reissun joulukussa ollessani aika allapäin ja silloin mietin, että tuohon mennessä pitää sitten paketin olla taas kunnossa. Ja nyt se on. Olen juuri valmistunut eräoppaaksi, työtilanne näyttää hyvältä, viimeiset firman ryyppyvuosien velatkin on maksettu pois ja kaikista eniten olen vain onnellinen tällä hetkellä oikeastaan kaikesta mitä minulla on. Suottapa tässä siis spennaamaan. Aion lähteä Alpeille ainoastaan nauttimaan.

Koska ensi viikolla kiivetään, blogi hiljenee nyt pariksi viikoksi. Toivottavasti sen jälkeen on taas pari huiputustarinaa lisää kerrottavana!

(Blancin reissun teknisemmästä puolesta kirjoittelin jo taannoin Luontoilmiö-blogissani täällä.)

Takaisin ylös