Minulla oli pitkään todella omituinen fobia: En pystynyt käymään elokuvissa. Olen viimeisen noin viidentoista vuoden aikana käynyt leffassa vain kolme kertaa.

En tiedä mistä fobia alkoi enkä oikein osaa sanoa edes että milloin. Jossain vaiheessa minulle vain tuli paniikinomaisia tunteita pelkästään leffassa käymisen ajatusesta. Siitä teatterista, pimeästä salista, niistä penkeistä, kovista äänistä ja etenkin muista ihmisistä. Jotenkin ajatus siitä, että joutuisin olemaan naulittuna tuoliin samassa huoneessa sadan muun ihmisen kanssa, oli kammottava. Ja järjetön. Käynhän minä keikoillakin.

Kävin katsomassa Star Wars - Episode ykkösen viimeksi. Siis ennen näitä välissä olleita viittätoista vuotta. En muista, että olisin siellä saanut paniikkikohtausta mutta jostain syystä sellainen mielikuva päässäni myöhemmin heräsi. Että minä en voi mennä leffaan, ne saavat minut paniikkiin. Ei se itse elokuva vaan se tila ja tilanne. Leffateatteri. Jossain vaiheessa muistini alkoi kertoa että kun menet teatteriin, et saa enää kunnolla henkeä. Ahdistut. Saat kohtauksen. Niin ei ollut muistaakseni koskaan oikeasti tapahtunut mutta silti mieleni sanoi niin. Se käski olla menemättä.

Exäni piti fobiaa naurettavana. Viimein, pitkin hampain suostuin lähtemään hänen kanssaan elokuviin joskus viitisen vuotta sitten. Siis silloin, kun masennukseni oli jo puhjennut ja olo oli valmiiksi huono En tiedä miksi suostuin, ehkä siksi, että se fobia tosiaan oli naurettava, omastanikin mielestä. Menimme katsomaan Liisa Ihmemaassa -uudelleenfilmatisointia 3D-versiona. Eli siis jokaisen happotrippailijan unelmaa. No, minä en happoa vetänyt, minulla oli ainoastan krapula. Ja se kokemus oli karmea.

Panikoin sitä ennakkoon niin paljon, että tavallaan tein omassa päässäni sen ahdistuksen tapahtuvaksi jo ennen leffaan menoa ja siten tein itse toteen sen mitä eniten pelkäsin, aiheutin itselleni paniikkikohtauksen. Sali oli ihan täynnä. Minä makasin jossain penkkien raossa ja puristin istuimen käsinojia niin, että ihmettelin seuraavana päivänä miksi käsivarsieni lihaksia särki. Itse leffasta en muista mitään muuta kuin ne tyhmät punaviherlasit, jotka piti laittaa päähän. Suurimman osan ajasta tuijotin lattiaa tai pidin silmiä kiinni. Hikoilin ja tärisin ja vieressä istunut tyttöystävä tuijotti epäuskoisena, että ei saatana, aikuinen mies, nyt joku roti. Liisan päästyä ihmemaasta poistuin teatterista ja olin jotenkin täysin jumissa useamman päivän. Vannoin etten enää ikinä mene elokuviin.

En vieläkään tiedä mistä oli kyse ja mitä tapahtui. Tiedän vain, että paniikkikohtaus se oli ja myöhemmin sain niitä monta lisää. Ihan arkipäiväisissä hetkissä, lopulta ihan melkein päivittäin. Niissä oli kyse masennuksestani mutta en ymmärrä siltikään mikä tuo elokuvateatterikauhu oikein oli. Tiedän vain, että ensimmäinen todellinen kohtaukseni ikinä tuli Tennispalatsin penkissä.

Kävin viikonloppuna ensimmäistä kertaa ikinä seitsemänvuotiaan poikani kanssa elokuvissa. Kerta oli myös ensimmäinen kaikkien näiden vuosien jälkeen ilman krapulaa, lääkkeettömänä, vieroitusoireettomana ja - uskallanko sanoa - terveenä. Katsoimme Late Lampaan. Se ei ahdistanut. En oikeastaan edes ajatellut koko yli vuosikymmenen kestänyttä teatterikauhuani ennen kuin vasta tänään.

Nyt ihmettelen mistä kammo alkoi. Ja miten siitä tuli niin vahva, että se piti minut tuota Ihmemaan Liisaa lukuunottamatta poissa leffoista yli 15 vuotta. Ja miksi minä aiheutin sen ensimmäisen paniikkikohtauksen käytännössä itse pelkäämällä sitä teatteriin menoa niin paljon.

Mutta tarkemmin ajateltunahan jokainen paniikkikohtaus on lopulta itseaiheutettua. Ne ovat masennuksen oireita, yksiä monista, joissa oma mieli menee niin solmuun, ettei se pysty toimimaan millään tasolla järkevästi ja vetää lopulta koko kehon lukkoon. Ne ovat ikään kuin tiedostamatonta asioiden äärimmilleen ajattelua, joka saa koko koneiston syntax erroriin ja fyysinen olo ottaa vallan suojellakseen mieltä. Ja samoin kuin siihen tilanteeseen ja paniikkiin joutuu, siitä ei myöskään pääse pois ilman omaa mielenhallintaa.

Nyt se oma mielenhallinta on minulla jo siinä tilassa, etten edes muistanut koko paniikkia Late Lampaan aikana. Se on aika siistiä tajuta. Että yksi vanhoista pahimmista peloistani, oli miten naurettava tahansa, on poissa, koska mieli toimii taas järkevästi. Ja nyt se suojelee itseään jo ihan päinvastaisesti; unohtamalla koko fobian leffaan menosta ja muistuttamalla siitä vasta pari päivää jälkeenpäin.

Takaisin ylös