Pari viikkoa on kulunut kuukauden reissusta Tansaniaan ja Argentiinaan. Ensimmäinen viikko meni lähinnä nukkuessa, olin ihan järjettömän väsynyt. Ei sitä matkan päällä edes tajunnut, että tosiaan, eihän tässä ole saanut viettää oikeastaan yhtään lepopäivää missään välissä, joten kaikki purkautui kun viimein palasin kotiin. Olin fyysisesti niin uupunut, että nukuin varmaan 15 tuntia vuorokaudessa. Tai ainakin olisin halunnut nukkua.

Toisella viikolla iski jonkinlainen post-adventure -masennus. Olin viime viikon tosi allapäin, tuntui kuin kaikki olisi todella vaikeaa ja huonosti ja suretti ja oli huono olla. Se kotiinpaluun riemu vaihtui sisäiseen tyhjyyteen, kun tajusi, että nyt se yli vuoden valmisteilla ollut reissu on tehty ja sen voi paketoida nättiin muistojen laatikkoon. Todellisuus iski kasvoille, että täällä sitä taas ollaan, kotona, Suomessa, Helsingissä ja tässä samalla sohvalla. Alkoi ahdistaa iltaisin ihan todella paljon, kun aloin muistaa, että millaista tässä pitkin syksyä oli.

Syksyllä minulla oli post-Eerikkilä -masennus. Tuntui oudolta palata kotioloihin vuoden koulun jälkeen, kun piti aloittaa uusi elämä täällä. Eikä pelkästään uusi elämä Eerikkilän jälkeen vaan myös verrattuna aikaan ennen sitä. Oli uusi koti, uusi työ, uudenlaiset ajatukset ja uudet suunnitelmat. Syksyn fiilis oli jonkinlainen välitila Eerikkilästä luopuessa ja joulun reissua odotellessa. Selittelin itselleni ja läheisille, että tämä on nyt vain tällainen välivaihe ja että kunhan saan reissun tuosta pakettiin, niin sitten kaikki on taas tosi hyvin. Nyt huomaan käyttäneeni reissua vain tekosyynä.

Ei se mikään väliaikainen olo ollut. Se on ihan vakio. Eikä johtunut joulun reissusta, sen odottelu enemmänkin helpotti oloa.

Tässä sohvalla maatessani olen levoton. Olo on samanaikaisesti turhautunut ja hyödytön. Pysyn järjissäni ainoastaan tietäen, että pääsen taas kohta pois. Jotenkin on sellainen olo, että ainoa tarkoitus tälle Helsingille ja kodille on poikani, joka on täällä puolet ajasta. Kun hänen kanssaan olen tällä sohvalla, olo on ihan jees. Tuntuu rauhalliselta, levottomuus on poissa. Olen kotona, koska hän on kotona, joten täällä on aika hyvä olla. Mutta annas olla kun hän menee äidilleen, minä alan mennä pitkin seiniä.

Tänään aamulla päätin, että jos näin kerran on, niin hyvä on sitten! Aion hyväksyä, että tällaista minun elämäni on. Reissaan mahdollisimman paljon ja Helsinki on lähinnä tukikohta, minne pysähdyn huolehtimaan lapsestani, moikkaamaan kavereita ja perhettä ja lepäämään. Ehkä tyytyessä tähän kohtaloon ahdistus sohvalla ollessa katoaa, kun ajattelen tätä enemmänkin lomakohteena kuin kotina. Että tänne tullessa olen reissujen välisellä tauolla, saan nauttia poikani ja ystävien seurasta, hengähtää hieman, syödä epäterveellisesti ja sitten mennään taas!

Lupasin syksyllä, että kunhan joulun reissu on ohi, minä vähän pysähdyn. Lupasin sen ystäville ja itselleni, ajattelin, että olisi aika rauhoittua vähän. Nyt perun lupaukseni.

En minä osaa tänne pysähtyä, ainakaan juuri nyt. Jos yritän, se ei tunnu hyvältä. Siksipä pysyn mieluummin liikkeessä.

Helmikuussa lähden ensin Lappiin ja sen jälkeen Itävallan Innsbruckiin laskemaan. Maaliskuussa on luvassa pari viikonloppuretkeä Helvetinjärvellä sekä viiden päivän vaellus Oulangassa. Huhtikuussa on pääsiäinen, en ole vielä päättänyt mitä teen. Ehkä suuntaan vielä talven viimeisen reissun Lappiin. Tai miksen Norjaan? Toukokuussa parin viikonloppuvaelluksen jälkeen lähden Nizzaan ja Ranskan Alpeille kiipeämään, kesä- ja heinäkuussa luvassa on kaksi vaellusta Kebnekaiselle ja elokuussa kaksi vaellusta Islannissa. Syyskuussa kutsuu Ruotsin Sarek ja lokakuu meneekin melkein kokonaan Nepalissa vaeltaen ja Lobuchelle kiiveten.

Eiköhän näillä pärjää nyt alkuun. Näillä ja Mikkelin Jurassic Rockilla, missä soittaa Bad Religion!

Kattellaan sitä rauhoittumista sitten ensi vuonna.

Takaisin ylös