Kulunut viikko on kyllä ollut aivan perseestä. En nyt oikein keksi sille mitään kauniimpaakaan ilmaisua. Kavereiden kesken on kyllä käytetty myös termejä ”ihan vitusta” ja ”todella anaalista”, mutta ne eivät oikein sovi blogitekstin ensimmäiseksi lauseeksi.

Maanantai oli ihan perseestä. Nainen lähti. Ainakin toistaiseksi, en tiedä palaako. Toivoisin niin. Seisoin ulkona ja odotin, kun toinen keräsi kamansa keltaiseen Alepan kassiin, koska en suostunut menemään sisälle seuraamaan toimitusta. Halasimme hiljaa, hän käveli pois. Menin sisään, pyörin hetken paikallani, lähetin muutaman taktisen tekstiviestin ja ajoin parhaan ystäväni luo. Oli sellainen olo, että jotain tyhmää on tehtävä, joten pummasin röökin. Poltin sen kokonaan, maistui pahalle. Juominen ei käynyt edes mielessä.

Ruokahalu ja uni jäivät maanantai-iltaan, niistä ei ole oikein vieläkään kuulunut mitään. Torkun sellaisia muutaman tunnin pätkiä ja näen joko painajaisia tai herään muuten vain. Ja herätessä ajatukset ovat heti erossa ja uudelleen nukahtaminen on vaikeaa. Tämä on ensimmäinen kerta kun minulla on uniongelmia. Yleensä olen ties missä kriiseissä ja masennuksissa saanut kuitenkin nukutettua aina itseni ajatuksillani. Nyt se ei ole onnistunut. Stressivatsa minulla on ollut aina ja jännittäessä ruoka ei maistu. No, nyt jännitän koko ajan, joten aika vähiin on jäänyt. Olen koittanut paikata suklaalla. Finnivoiteille on kohta käyttöä.

Keskiviikkona minua pidettiin hyvänä. Olin ystäväpariskunnan luona tekemässä pihatöitä. Grillasimme, minulle leivottiin vadelmapiirakkaa, pakotettiin syömään. Ystävättäreni, joka on vastuussa hiusteni trimmaamisesta, kaivoi sakset esiin ja päätin leikata pitkän tukan pois. Oli sellainen olo, että jotain radikaalia oli vain tehtävä. Amerikkalaisissa elokuvissa naiset aina hakevat eron jälkeen uuden kampauksen, joten ajattelin, että miksen minäkin, pillitänhän täällä jo muutenkin kuin amerikkalaisen elokuvan nainen. Kampauksesta tuli hyvä mutta se kaduttaa minua. Ei sen takia miltä se näyttää vaan sen takia, että nyt jokainen peiliin vilkaisu muistuttaa erosta. Tukan piti näyttää David Beckhamilta, jotta kun nainen näkee sen, hän palaisi heti takaisin. Ei ole vielä näkynyt.

Jossain vaiheessa loppuviikkoa alkoi sisälläni heräämään joku taistelija. Päätin, että ei saatana, ei tämä näin helpolla voi vain olla nips, naps ja ohi, pakkohan tässä on jotenkin alkaa laittaa kampoihin. Puhun nyt siis suhteesta, en hiuksista. Minä olen rakastunut. Ja eri tavalla kuin koskaan ennen. Pitäähän sen eteen taistella. Minulla on kymmenisen vuotta sitten kirpputorilta ostettu vanhan sota-ajan peltikypärä, jonka hankin jotain festarijuontokeikkaa varten ja jota olen säilyttänyt toimistolla. Nyt otin se mukaani kotiin ja aina kun kävimme naisen kanssa keskustelua Messengerin välityksellä, laitoin kypärän päähän. Koska olin taistelussa. Koska aion taistella. Näytän typerältä. Mutta ainakin se peittää sen tukan.

Samalla kun tässä taistelua käyn, olen kuitenkin jo aloittanut surutyön tuossa taustalla. Että jos tämä Beckham -homma ei onnistu, niin pitää alkaa opettelemaan taas olemaan yksin. En millään jaksaisi. Tai oikeastaan haluaisi. Kun kerran vihdoinkin olin saanut itseni siihen paikkaan, että uskalsin ottaa jonkun oikeasti lähelle ja rakastua, niin en kelvannutkaan ja taas pitää palata alkuun. Ja vielä sellaiseen alkuun, mihin en haluaisi, koska siellä ei ole sitä ihmistä, joka lähti. En kuitenkaan saanut olla mukana päätöksenteossa, joten en voi mitään. Matto vedettiin alta kysymättä ja se sattuu enemmän kuin koskaan aiemmin.

Eihän siinä, tällä kertaa sentään tiedän, että tästä selviää eikä sinänsä hätää ole, toisin kuin aiemmin. Aiemmin olin masentunut enkä tiennyt että tuleeko huomista, selviänkö tästä elävänä. Nyt tiedän onneksi toisin. Olen kirjoittanut siitä kirjankin. Aion lukea sen muutaman viikon päästä muistuttaakseni itselleni, että mistä olen tulossa, jotta asiat asettuisivat vähän perspektiiviin. Mutta silti, juuri nyt tuntuu, etten selviä tästä mitenkään. En voi. Miten ihmeessä voi selvitä siitä, että rakastaa ihmistä mutta tämä päättää lähteä pois?

Ihmismieli on niin tyhmä. Itse asiassa, sekin on ihan perseestä. Se sanoo samaan aikaan, että kyllä minä pärjään mutta en silti pärjää.

Lauantaina pakkasin rinkan ja painelin metsään. Vaelsin tovin ja tein leirin peilityynen järven rantaan. Loppuillan söin suklaata ja tuijotin sitä järveä. Välillä nousin ylös, pyörin ympyrää, puhuin itsekseni mukamas jotain järkevää ja palasin takaisin tuijottamaan. Laittelin naiselle viestejä. Vastauksia tuli. Muttei sellaisia mitä olisin toivonut. Piru vie, kypäräkin oli unohtunut ottaa mukaan. Luonnon rauha antoi kuitenkin voimaa ja se auringonlasku rauhoitti mieltä.

Niin, siitä perspektiivistä. Nepalissa jyrisi maa, yli kolme tuhatta ihmistä on kuollut ja sadattuhannet menettäneet kotinsa. Uutinen koskettaa erityisesti siksi, että Mount Everestin - joka minunkin tähtäimessäni on - base campissa kuoli 18 kiipeilijää järistyksen aiheuttamaan lumivyöryyn. Tämä on uhrimäärältään Everestin historian suurin onnettomuus. Lähes päivälleen vuosi sitten 16 sherpaa menehtyi vyöryyn samalla vuorella ja yhtäkkiä Everestin death rate on aika paljon isompi kun kahteen kauteen mahtuu nyt 34 kuollutta kiipeilijää. Kiva kun valitsin tällaisen leppoisan harrastuksen ja haaveen. Mietityttää. Samulin kuolemakin kummittelee mielessä.

Niin että mitäs helvettiä minä täällä itken yhden eron takia, maailmassa tapahtuu aika paljon pahempaa koko ajan, ei tarvitse Välimerta kauempaa etsiä. Tai eduskuntaa.

Mutta silti. Silti tämä on aivan perseestä. Ja tuntuu juuri nyt henkilökohtaisesti pahemmalta kuin yksikään Välimereen kaatunut alus tai Everestille jäänyt kohtalotoveri. Ainakin vielä toistaiseksi. Yritän laskea sen varaan, että ehkä alkava viikko olisi jo vähän vähemmän perseestä. Paitsi että perjantaina on vappu ja sunnuntaina minulla on synttärit. Onpa juhlava olo.

Äh.

En nyt keksi tähän mitään nasevaa lopetusta. Rauha kaikille Everestin lumeen hautautuneille, olette ajatuksissani. Niin sinäkin Samuli. Ja sinä, Emmi.

Takaisin ylös