Ensimmäinen muistoni Vaarista on Ranskasta kun olin joku kolmevuotias. Olimme hiekkarannalla. En tosin ole ihan varma onko se oikea muisto, vai muistanko sen vain albumissa olevan kellastuneen valokuvan kautta. Konkreettisemmat muistot ovat Pukalaitumelta, missä asuin kaikki lapsuuteni kesät Mummun ja Vaarin kanssa. Punkalassa oli sukumme mökki, minne koko perhe kerääntyi kesänviettoon aina toukokuun lopusta elokuulle koulujen alkuun. Taisin olla 15, kun vietin ensimmäisen kesäni kaupungissa. Punkalassa Vaari vei minua metsään ja retkille. Suosikkikohteeni oli noin kilometrin päässä mökiltämme nouseva iso kallio, jonka laelta näkyi koko Vehkajärvi ja meidän talomme sen rannalla. Vehkajärven toisessa päässä oli tanssilava Särkkä, minne Vaarin kanssa soutelimme joskus kuuntelemaan siellä esiintyviä iskelmätähtiä.

Vaarilla oli aina kauhtuneet ruskeat verkkarit ja valkoinen lippis päässä ja näen hänet tälläkin hetkellä kävelemässä alas saunan takana olevalle tiskipaikalle, missä hän Mummun kanssa päivittäin tiskasi kaikki astiat. Pienenä menin mukaan auttamaan, vähän isompana se tuntui rangaistukselta. Sitten menimme laiturille onkimaan, Vaari näytti miten mato laitetaan koukkuun. Vehkajärvessä oli särkiä.

Vaarilta olen perinyt rakkauteni luontoon ja metsään. Liikuimme paljon ulkona ja mielestäni Vaari oli maailman viisain mies, kun hän tunnisti kaikki kasvit ja puut ja marjat. Kaikki ne, mitä opettelin viime kesänä eräopaskoulun lajitenttiä varten, Vaari tiesi ne luonnostaan. Vaari opetti minut vuolemaan ja sahaamaan, tekemään puutöitä. Pyssyleikkien innoittamana aloin jossain vaiheessa rakentamaan vanhoista laudanpätkistä erilaisia aseita. Katselin mallit televisiosarjoista ja koitin replikoida ne teippaamalla puunkappaleita yhteen. Vaaria ärsytti se, hän näytti minulle miten saisin osat kiinnitettyä toisiinsa naulaamalla. Kerran hän oli yllätyksenä sahannut yhdestä laudasta minulle pienen konepistoolin ja maalannut sen vihreäksi. Se oli hieno, se on edelleen tallella. Jostain syytä muistan erityisen hyvin, kun Vaari opetti minua tekemään huivista sellaisen nyytin, jossa kantaa tavaroita kepin päässä. Sellaisen, joka kulkureilla on. Kulkurielämään olin tutustunut, kun Mummu ja Vaari katsoivat mökillä Tauno Palon Kulkurin valssi -elokuvaa. Muistan ihastuneeni sen tunnussävelmään. Kerran mökillä suutuin ja ilmoitin karkaavani. Pakkasin eväät (näkkileipää) ja omiasuuteni (ehkä joku paita) sellaiseen nyyttiin, heitin kepin olalle ja marssin pois pihasta. Vaari haki minut kymmenen minuuttia myöhemmin mökkitiemme päästä, mihin olin jäänyt eväitä syömään.

Joskus menin Mummun ja Vaarin luo Kankaanpäähän. Siellä nukuin vierashuoneessa, missä yöllä ohi ajavien autojen valokiilat osuivat huoneen kattoon. se oli jännittävää ja vähän pelottavaa samalla. Mummun ja Vaarin talon alakerrassa oli lelukauppa ja vastapäätä katua seisoi paloasema. Paikka oli pienelle pojalle taivas. Siellä sai myös Saarioisten mikropizzaa, mitä äiti ei kotona Helsingissä koskaan suostunut ostamaan. Vaarin pöydällä oli pamppu ja ajattelin aina, että hän on varmaan poliisi. Totta puhuen en edelleenkään tarkalleen tiedä mitä Vaari teki työkseen. Hän oli jotain verottajan ja nimismiehen ja tuomarin ja juristin väliltä ehkä, en tiedä. Sillä ei koskaan ole ollut minulle merkitystä. Minulle Vaari oli eniten sotilas.

Vaari lähti talvisotaan 19-vuotiaana. Jatkosota seurasi. Minulla on seinälläni rinkka, joka selässä hän sotansa soti ja palasi ehjänä takaisin kotiin. Sota ei koskaan määrittänyt vaaria, siitä ei oikeastaan puhuttu eikä hän halunnut sitä kanssamme liikaa jakaa. Muistan joskus kysyneeni isältäni, että onko Vaari tappanut ketään, mutta siitäkään ei oikeastaan puhuttu. Mutta vaikka Vaari suhtautui sotaan kiihkottomasti, veteraanius oli olennainen osa häntä. Uskon hänen olleen siitä ylpeä. Mummu ja Vaari olivat veteraanitoiminnassa mukana koko ikänsä ja kuulemma viime viikolla kolme Vaarin kaveria oli käynyt häntä sairaalassa vielä tervehtimässä. Veteraaneilla oli side loppuun asti. Vuonna 2006 teimme suvun kanssa matkan Venäjän Karjalaan, missä kiersimme bussilla koko Laatokan. Vaari oli sodissa ns. kolmen kannaksen koukkaaja ja kävimme niillä kannaksilla tarinoita hakemassa. Pysähdyimme pieneen kylään, missä Vaari käveli pienen ladon taakse ja alkoi kertoa, kuinka tässä hän makasi ja tuolta ne tuli ja olipa kovat paikat. Meillä meni kaikilla kylmät väreet.

Erityisesti mieleen on jäänyt tarina sardiinipurkista, jonka Vaari sai Mummulta sotaan lähtiessään. Vaari lupasi, että ne sardiinit syödään sitten vasta, kun hän palaa kotiin, yhdessä. Jatkosodassa tilanteen kärjistyessä Vaarin oltua varma, että noutaja tuli, hän oli piiritettynä toisen jäljellä olleen aseveljensä kanssa istunut jonkun puun juureen, riisunut kypäränsä ja avannut sardiinipurkin viimeiseksi ateriakseen. Kunnes yhtäkkiä koitti ihme, ratsuväki saapui ja pelasti Vaarin piirityksestä. Häntä harmitti, että oli avannut sardiinipurkin turhaan.

Eilen oli poikani 9-vuotissyntymäpäivä. Olimme juuri aloittamassa juhlintaa kotona, kun tieto Vaarin poismenosta tuli. Se ei tullut yllätyksenä ja kun näin, että isäni soittaa, tiesin heti mistä on kyse. Vaari kaatui kotonaan kaksi viikkoa sitten ja joutui sairaalaan. Siellä hän sai keuhkokuumeen ja ehti käydä jo hämärän rajamailla viime viikolla. Puolivälissä viikkoa hän kuitenkin piristyi huomattavasti kunnes kunto romahti taas viikonlopun kynnyksellä. Kaikki tiesimme, ettei Vaari kauaa enää jaksa, hän oli 96-vuotias. Lopulta hän nukkui pois Mummun pitäessä häntä kädestä yhteisen 80-vuotisen taipaleen päätteeksi. Vaari sai kauniin kuoleman.

Minä itkin puhelun päätteeksi. Minun piti mennä viime torstaina häntä moikkaamaan, mutta sairaalsta toivottiin, että tulisin vasta ensi viikolla. Nyt se on myöhäistä. Otin Vaarin kuvan käteeni ja menin viltin alle sohvalle. Hänen lähtönsä oli luonnollinen, rauhallinen mutta silti surullinen. Jotenkin tuntui kuin maailmasta olisi lähtenyt valtava määrä viisautta, arvokkuutta ja monta kertomatonta tarinaa.

Sitä Vaari minulle aina oli: Viisas ja arvokas. Hän oli aina rauhallinen, en koskaan muista hänen korottaneen ääntään. Se oli minun mielestäni viisautta. Se sellainen hötkyilemättömyys. Että ei tässä kannata mitään alkaa sinkoilemaan, mieluumin miettii rauhassa ja reagoi harkiten. Se on jotain mitä olen Vaarilta perinyt. Isoin perintö joka Vaarilta kuitenkin jää ja jonka minä siirrän eteenpäin on kunnioitus luontoa kohtaan. Isona minä haluan olla samanlainen metsän tuntija omille lapsenlapsilleni. Pitää varmaan kerrata se kesällä tentitty lajilista vielä pariin kertaan.

Istuessani itkuisena sohvalla Vaarin kuvan kanssa, poikani – syntymäpäiväsankari – istui viereeni ja sanoi: ”Tänään on elämän ja kuoleman päivä. Mutta pitää muistaa juhlia elämää.” Lähdimme ulos, muistelimme Vaaria, poika kyseli sodasta ja jahtasi Pokemoneja. Olimme ihan rauhassa, hötkyilemättä. Sitten menimme syömään lehtipihvit ja katsoimme Star Warsin. Sotakysymykset jatkuivat vielä illalla.

Kiitos kaikesta ja hyvää matkaa Kaino Suominen 26.10.1920 - 27.11.2016.

Takaisin ylös