Jos viime viikolla oli vielä viime vuosi ja piti muistella kulunutta aikaa, tällä viikolla on sitten tämä vuosi ja ajattelin luoda katseen tuleviin 12 kuukauteen.

Viime vuosi oli niin monella tapaa mullistava ja yksi elämäni parhaista, että aikamoiset paineet pitää kasata vuodelle 2015 jotta sillä nokittamisen mahdollisuuksia on. Mutta uskon sen kykyyn voittaa. Vuonna 2014 löysin sisältäni paljon, luovuin vähintään yhtä paljosta ja ymmärsin monella tapaa olennaisia asioita siitä, miten täällä kannattaa elämäänsä elää, jotta tulevista vuosista saa kaiken mahdollisen irti. Ymmärsin ehkä lopulta sen, että isommassa kuvassa mikään ei ole minusta kiinni mutta pienemmässä se on juuri minun omat tekoni ja ajatukseni, joilla voin arjesta ja elämästä tehdä hyvää. Havahtuminen lopullisesti Mount Elbrusilla siihen, kuinka pieni ja merkityksetön oikeastaan olen teki ihan järjettömän hyvää ja tavallaan viimein asetti asiat perspektiiviin. Se sieltä vuorelta mukaan tarttunut fiilis on jäänyt päälle, se ei ole rapistunut yhtään ja kuten heinäkuussa ounastelinkin, en palannut takaisin samana miehenä. Haluaisin edelleen uskoa, että parempana.

2015 on tavallaan aika tyhjä taulu vielä, jolle pitäisi alkaa piirtelemään. Jonkinlaisia suuntaviivoja on, mutta nyt niitä pitäisi alkaa konkretisoimaan. Ehkä eniten sitä määrittää ensi viikolla oleva haastattelu Eerikkilän urheiluopistossa, jonka jälkeen jossain vaiheessa ratkeaa se, pääsenkö syksyksi luonto- ja eräopaskoulutukseen. Se on suurin toiveeni tällä hetkellä. Päättäessäni viime vuonna luopua, ainakin toistaiseksi, musiikkihommista, en ollut vielä ihan tietoinen siitä, mitä sitä pitäisi alkaa tekemään. Julkaisin kirjani ja toivoin toki, että se myisi vähintään ziljoonia ja rahoittaisi minulle seuraaviksi vuosiksi elämän ja kiipeilymatkat. No, ei se ihan niin mennyt tietenkään, mutta en kyllä voi valittaakaan. Omani olen projektista saanut takaisin, opin paljon, yhdet lentoliputkin ostin ja henkistä pääomaa koko Kalliosta kukkulalle -projektista tuli valtavasti. Uskoisin myös, että kirjan julkaisu avasi minulle monenlaisia ovia ja polkuja, joita saan kokeilla tulevan vuoden aikana. Mutta vaikka projekti jatkuu edelleen, ei se silti leipätyöksi muuttunut. Olin kirjailija sen viitisen kuukautta ja nyt pitää tehdä jotain muuta. Ennen seuraavaa kirjaa tietenkin, joka sekin kolkuttelee tuolla takaraivossa mutta jonka aika ei vielä ole.

Ulkoilu on ollut minussa aina. Lapsuudessani ja nuoruudessani vietin varmaan puolet ajastani metsässä tai laskettelurinteessä ja luonto oli iso osa minua kun olin 15 vuotta aktiivinen partiolainen. Se jäi taka-alalle vuosiksi juostessani läpi maailman keikkapaikkoja ja festareita mutta teki onneksi paluun korkin sulkeuduttua kohta 2,5 vuotta sitten. Viime vuonna, pitkälti Elbrus-projektin ansiosta, aloin hieman haaveilemaan että josko ulkoilusta saisi jollain tavalla ammatin. Se oli kuitenkin vain ajatus muiden joukossa siinä vaiheessa kun promoottorin hanat sulkeutuivat, koska kokemusta ja osaamista ei vielä ole tarpeeksi. Ja niitä saa ainoastaan kokemalla ja oppimalla. Ja juuri tähän hermoon tuo Eerikkilän luonto- ja eräopaskurssi osuisi. Jos sinne pääsen ja syksyllä alkaisi koulu, vuoden 2016 lopulla voisin jo tehdä metsähommia työkseni. Tai ainakin minulla olisi siihen edes teoreettinen mahdollisuus ja pätevyys, jotain mitä ilman tuota koulutusta ei ole. Isäni kyllä esitti minulle kysymyksen siitä, että kuinkas monta etelähelsinkiläistä luonto-opasta tunnen, mutta en jaksa lannistua. Ehkä sellaista tarvitaan?

Lisäksi olen melko varma siitä, että viime vuosina näkynyt ihmisten luonnosta erkaantuminen tekee pian täyskäännöksen ja jengi tajuaa, millainen hyöty ulkoilusta ja luonnosta on henkisesti. Sinne halutaan pian takaisin enemmän ja enemmän ja siinä vaiheessa minä voinkin sitten ehkä olla koulutuksineni avuksi. Lisäksi minulla on ajatuksia siitä, mitä vaellukset, leirit, nuotiolla makkaran paistaminen ja sateen teltassa pitely voisivat tehdä masennuspotilaille. Mutta ei siitä vielä sen enempää, odotellaans nyt ensin, josko edes sinne kouluun pääsisin. Tapasin vanhan kaverin kaupungilla pari päivää sitten ja tämä naurahti ääneen, että ”maailman älyttömin juttu olis se, että SÄ olet URHEILUOPISTOSSA.” Niin. Ehkä se olisi todiste siitä, että kaikki on mahdollista.

No, koulukuviot selviävät kun selviävät. Sitä odotellessa toinen iso asia, eli Seven Summits -kiipeilyhaaste etenee. Vuodelle 2015 olen varmistanut matkat maaliskuussa Australian Mount Kosciuszkolle sekä syyskuussa Tansanian Kilimanjarolle. Näiden jälkeen kaiken mennessä hyvin, vuoden lopussa minulla on kolme seitsemästä kaikkien maanosien korkeimmista vuorista kiivettynä, jonka jälkeen on yhteistyökumppanien etsiminenkin jo helpompaa. Niitä tarvitaan kun eteenpäin mennään, vuorikiipeily ei nimittäin se kaikista edullisin ulkoiluharrastus ole. Jo tässä vaiheessa pitääkin kiittää ulkoiluliike Camua sekä Makia Clothingia kaikesta jeesistä tähän mennessä. Ja tietenkin kaikkia Kalliosta kukkulalle -kirjan ostaneita, sen myynnistä kun jokainen penni menee vanhan juopon vuorille viemiseen. Että jos on halua tukea asiaa ja kirja puuttuu hyllystä, niin vink vink vaan ja www.soberismia.fi!

Seven Summits -vuorten lisäksi on sovittuna myös treenireissu Norjaan huhtikuulle ja katsotaan, josko kesällä saisin haettua sen Kebnekaisenkin päänahan, joka viimeksi jäi myrskyn takia skalpeeraamatta. Joka tapauksessa ulkoilua on luvassa pitkin vuotta ja jo reissujen ajattelu ja suunnittelu tekee hyvän mielen!

Ai niin, jollainhan tätä elämää pitäisi kai rahoittaakin. Kiipeilymatkojen lisäksi kun rahaa tarvitsee myös nakkikastikkeeseen ja kattoon pään päällä. Sain joulukuussa ilouutisen, kun Speaker’s Forum otti yhteyttä ja alkaa myymään luentokeikkojani. Kunhan tammikuu tästä pääsee vauhtiin loppiaisen jälkeen, tarkoitus on sopia yhteistyön yksityiskohdista ja sitten katsotaan mitä siitä tulee. Voi olla että paljonkin, voi olla ettei mitään. Luennointi on jotain, mistä olen haaveillut jo pitkään ja jota jonkin verran olen jo päässyt kirjani ja tarinani tiimoilta tekemään, mutta nähtäväksi jää, saako siitä leivän pöytään. Todennäköisesti ei, mutta apua siitä varmasti on. Tämän lisäksi, odotellessa että kuinka tuon Eerikkilän kanssa käy, pyrin tekemään erinäisiä projekteja ja keikkahommia tapahtumatuotannon saralla oman firmani kautta ja niitä on jo jonkin verran sovittunakin. Se luo turvaa siihen, että pystyn tätä tämänhetkistä, isäni mielestä vähän liiankin boheemia elämää elämään. Mutta juuri tällä hetkellä tämä tuntuu oikealta ja siltä, että teen juuri sitä mitä haluan. Minulla on katto, minulla on nakkikastiketta. Minulla on kiipeilyreissuja ja minulla on ulkoilua. Minulla ja lapsellani on kaikki mitä tarvitsemme ja kaikki on hyvin, joten eihän tämän paremmin voisi elämä olla! Ja jos jotain olen oppinut viime vuosista, se on se, että koskaan ei tiedä mitä nurkan takaa vastaan tulee. Näin uskallan uskoa siis myös siihen, että 2015 tuo tullessaan jotain, mistä en osaa edes haaveilla vielä tänään. Koska sellaista elämä on. Se on yllätyksellistä ja ihmeellistä jos sitä vain uskaltaa vähän elää.

Takaisin ylös