New York oli pitkään suosikkipaikkani maailmassa. Tämä paikka oli jotenkin inspiroiva ja innostava ja tänne pystyi ikään kuin häviämään miljoonien joukkoon ja olemaan ei-kukaan. Näillä kaduilla on miljoonia tarinoita ja kohtaloita ja jossain vaiheessa haaveilin siitä, että yksi niistä olisi minun. Mietin pitkään, että jos minulla ei olisi lasta Suomessa olisin lähtenyt tänne jo ajat sitten.

Ajattelin niin etenkin silloin kun vielä join ja olin masentunut. New York oli kaupunki, joka olisi voinut joko parantaa minut tai sitten tuhota minut lopullisesti. Se oli sellainen veitsenterä, joka houkutti. Jotenkin näin itseni täällä pyörimässä pitkin katuja ja yöelämää ja luomassa jotain suurta tarinaa, joka muuttuisi lopulta legendaksi. Vähän kuin yhden Jammun, joka on aikanaan saapunut kaupunkiin parikymppisenä ja lopulta jäänyt. Jammu pyöri pitkin East Villagea Hanoi Rocksien ja muiden kaltaistensa kanssa ja hänen tarinansa tuntee liki kaikki kaupungin suomalaiset. Jammu teki sen, mistä minä haaveilin. Nykyään Jammu on viiskymppinen talonmies Manhattanilla ja nauttii kaupungista edelleen täysin siemauksin.

Raitistuttuani koin New Yorkin edelleen rakkaaksi, joskin eri tavalla. Se inspiraatio, mitä kaupunki tarjosi, oli jotenkin toisenlaista mutta edelleen innostavaa. Mietin aina, kuinka täällä voisin luoda itselleni uuden alun.

En ole käynyt täällä nyt kolmeen vuoteen. Osittain siksi, että kaikki reissut ovat sinä aikana suunnanneet vuorille ja ties mihin erämaihin ja osittain siksi, että paras ystäväni Petski muutti hetkeksi takaisin Eurooppaan. Jossain vaiheessa kaipuuni New Yorkiin oli kova, mutta viime vuosina se on hiipunut muista kiireistä ehkä johtuen. Petski kuitenkin muutti takaisin Brooklyniin viime keväänä ja oli aika tulla taas moikkailemaan. Mukaani lähti kummipoikani, jolle tämä matka on ylioppilaslahja viime kesältä. On ollut hauskaa kierrellä hänen kanssaan katuja ja kertoa kaupunginosien tarinoita.

Joku on kuitenkin toisin. Enää en saa sitä samaa fiilistä, mitä New York on aiemmin henkinyt. Ei pidä ymmärtää väärin, nautin kyllä matkasta ja jokainen kahvila, chocolate chip cookie, hampurilainen ja Shake Shack ovat edelleen ihan yhtä hyviä kuin aina. Aurinkokin paistaa. Mutta se kokonaisvaltainen tunne, jota New Yorkin kutsu aikanaan tarjosi, on poissa. Se ei johdu itse kaupungista vaan minusta.

Nyt kokisin ajatuksen New Yorkiin muuttamisesta kammottavana. En haluaisi enää hukkua noihin katuihin tai tehdä niistä legendoja. Se tuntuu jotenkin todella kaukaiselta, että olen jossain vaiheessa edes niin ajatellut. En tiedä, ehkä se oli naiivia silloin tai sitten ajatusmaailmani on vain niin muuttunut viime vuosina, että en tunnista vanhaa ajatusta enää. Mitä enemmän nyt täällä katuja tallaan, sitä enemmän kaipaan luontoon, rauhaan, vuorille ja pois.

Viikko on toistaiseksi ollut hieno. Olemme kävelleen yli 20 kilometriä päivässä ja kiertäneet läpi käytännössä kaikki kulmat Harlemsta etelään. Olemme syöneet hyvin ja käyneet 9/11-museossa. Olipa tuossa yhdet presidentinvaalitkin tiistaina, jotka pistivät palettia vähän uusiksi. Tiistaina näimme Hillary Clintonin hänen tullessaan hotellista ulos.

Hienoa on ollut kuitenkin huomata – ja täällä sitä jotenkin alleviivata – että se, mitä olen löytänyt sekä itsestäni että maailmasta edellisen täällä käyntini jälkeen, on aitoa. Se on puhdasta intohimoa luontoa ja rauhaa kohtaan, jotain sellaista, mitä täältä ei enää minulle löydy.

Takaisin ylös