Sain pari viikkoa sitten sähköpostin Samuli Mansikan äidiltä. Se oli kutsu mukaan Samulin muistoiltaan.

Luin meilin ja nieleskelin muutaman kerran. Tuntui ihmeelliseltä, että minut kutsuttiin mukaan, olinhan tutustunut Samuliin vasta viime syksynä. Tuntui kuin Wayne ja Garth olisivat huutanet pääni sisällä, että ”we’re not worthy, we’re not worthy!” Olin otettu mutta samalla alkoi jännittää, en oikein ymmärtänyt tilannetta ja että miksi minun haluttiin osallistuvan. Kiittäen kuitenkin vastasin myöntävästi, totta kai minä halusin mennä.

Eilen seisoskelin kotona peilin edessä. Olin vaihtanut vaatteita jo varmaan neljä kertaa ja naureskelin, että olen ihan pikkutyttö lähdössä koulun diskoon. En tiennyt mitä pukea. Ovatkohan kaikki paikalla tummassa puvussa? Onko kyseessä hautajaiset? Tai entä jos ne on kaikki siellä t-paidoissa ja minä pamahdan paikalle puvussa? Sehän se vasta noloa olisi. Luin Samulin äidin sähköpostin pari kertaa uudelleen ja yritin rivien välistä tulkita tilaisuuden luonteen. ”Tarkoituksena on viettää mukavaa kesäiltaa Samulin ystävien ja kavereiden kanssa Hotelli Tornin kabinetissa.” Lopulta päädyin farkkuihin, lenkkareihin, hillittyyn Fleetwood Macin paitaan ja pikkutakkiin. Kampasin hiukset taakse ja kiroilin, kun ne menivät sekaisin tuulessa heti kotipihassa.

Olen aina ajoissa tapaamisissa, yleensä etuajassa. Nyt kuitenkin ajattelin, että jos vaikka sen taktisen kymmenisen minuuttia menisi myöhässä, on kuitenkin vähän noloa olla juhlissa ensimmäisenä. Siitä tulee sellainen ahne fiilis, että no niin, kello on seitsemän, missä ruoka, missä juoma! Olin paikalla viittä yli ja olin viimeinen saapuja. Muut istuivat jo pöydässä odottamassa ja tunsin, kuinka puna nousi kasvoillani. Olin se tuntematon jätkä ja ainoa, joka tuli myöhässä. Se on vielä nolompaa kuin olla paikalla ensimmäisenä. En tiedä oliko Tornin kabinetissa naurettavan kuuma vai puskiko hiki vain otsalleni kun hävetti niin paljon. Aion muistaa vastaisuudessa aina, että muistoilloissa pitää olla vähän etuajassa.

Löysin paikkani reilun parinkymmenen ihmisen tilasta ja istuin hiestä märkänä alas. Tervehdin vierustoverini ja huokaisin helpotuksesta, kun edessäni istui illan ainoa ennalta tapaamani ihminen, Aventura-matkatoimiston Kari. Vaihdoimme kuulumiset. Pälyilin ympärilleni ja yritin tulkita paikkaa. Tuossa on Samulin äiti, tuo on tyttöystävä. Tuossa on Aventuran omistaja ja tuolla selkeästi lapsuuskaverit. Pöydän päässä istuvan ulkomaisen miehen tunnistin heti, hän oli brittiläinen Altitude Junkiesin omistaja Phil Crampton. Mies, joka oli helikopterilla yrittänyt hakea Samulin ruumiin Annapurnalta. Joka on kiivennyt Everestille 12 kertaa ja käynyt yli 8000-metrisillä vuorilla 35 kertaa. Vaimonsa istui vastapäätä.

Tunnelma oli leppoisa. ”Hauska kesäilta Samulin ystävien kanssa”, kuten kutsussa luki. Jännitykseni alkoi vähän purkautua. Ensin tolkuttomana höpöttelynä, kunnes ymmärsin, että täällä minun kannattaa vain kuunnella. Halusin kuulla jokaisen tarinan. Screenillä pyöri valokuvia Samulista. Tuossa hän on K2:lla. Tuossa tyttöystävän kanssa Thaimassa. Oi, kuva Samulista Kilimanjaron huipulta, sinne minäkin olen menossa joulukuussa!

Puheet oli turhia, niitä ei pahemmin pidetty. Pöytäryhmissä muisteltiin hymyissä suin yhteisiä hetkiä Samulin kanssa. Minulla ei niitä montaa ollut. Kerroin lähinnä tarinaa siitä, kuinka ylipäänsä olimme päätyneet ystäviksi. Se osoittautui turhaksi, moni tiesi sen jo. Samuli oli kertonut. Äidilleen oli sanonut tavanneensa ”uskomattoman tyypin, Teemun”. Samulin yksi parhaista ystävistä, Jere, kutsui ystävyyttämme salamarakkaudeksi. Hän koki, että heti ensi hetkellä jotain suurta oli siirtynyt molempiin suuntiin. Jos olen alusta alkaen ajatellut, että sain Samulilta paljon, tuntui uskomattomalta kuulla, että olin paljon myös antanut. Samuli oli ollut vaikuttunut minusta ja tahdostani saavuttaa jotain suurta vuorilla. En pysty sanoin kuvailemaan miltä tuntui kuulla tämä kaikki, ihan kuin olisi kiivennyt uuden vuoren huipulle. Annoin Samulin äidille Erjalle kirjani kiitoksena kutsusta ja kerroin mitä Samuli oli siitä ajatellut. Erja sanoi, että hän tietää. Ja että hän on lukenut blogini ja siksikin ehdottomasti halusi minut paikalle. Olo oli jotenkin sanaton. Erja hymyili koko illan, uskoisin että ylpeydestä. Siitä, mitä poikansa on saavuttanut ja kuinka moneen hän on jättänyt valtavan jäljen. Se tuntui koko kabinetissa. Kaikissa. Se fiilis, että kaikki olivat ylpeitä siitä, että olivat saaneet Samulin tuntea.

Sitten oli Phil Crampton. Jos ajattelin aina, että Samuli on maailman kovin jätkä, niin Phil on sitten maailman kovimman jätkän oppi-isä. Johtanut Samulin Everestille, kiivennyt kanssaan läpi Himalajan ja opettanut tälle kaiken. Tavallaan tehnyt juuri sen, mitä Samuli halusi jakaa eteenpäin minulle. Phil on vaimonsa kanssa päättänyt perustaa Samuli Mansikka -säätiön keräämään rahaa alppinismin tukemiseen ensisijaisesti Suomessa, miksei muuallakin. He haluavat, ettei Samulin - tai Sammyn, kuten he häntä kutsuvat - nimi ikinä unohdu.

Päättäessäni ryhtyä Seven Summitsin jahtaamiseen viime syksynä päätin myös, että jonkinlainen hyväntekeväisyysaspekti projektissa tulee olla. En vain ollut keksinyt vielä mikä kunnes eilen se valkeni. Aion kerätä rahaa Philin perustamalle säätiölle, olenhan jo ilmoittanut omistavani seitsemän huipun metsästykseni Samulin muistolle.

Kabinetin tyhjetessä ilta jatkui vielä tovin alakerran American Barissa. Siellä juotiin mojitoja, joka olivat kuulemma Samulin ehdoton lempidrinkki. Jos joisin, olisin tilannut punaviiniä, siitä me keskustelimme Samulin kanssa usein. Minä en voinut sietää, Samuli rakasti. Oloni American Barissa oli kuin olisin ollut pienessä nousuhumalassa. Järjettömän hyvä, vähän epäuskoinen, pieni kipinä paloi rinnassa koko ajan. Olin sekaisin siitä tunnelmasta. Ruvetessani tekemään lähtöä Erja tuli halaamaan ja kiittämään osallistumisestani. Kiitin kutsusta, olin edelleen otettu että sain olla mukana.

Samulin ennenaikainen poismeno oli traagista. Olen surrut erityisesti sitä, ettemme ehtineet tutustua enempää. Eilen kotiin kävellessäni mietin kuitenkin, että olin juuri saanut Samulista läheisemmän ystävän kuin hän oli ehtinyt koskaan eläessään olemaan. Tutustuin häneen oikeastaan vasta tänä iltana kuultuani tarinoita, yksityiskohtia, pieniä juttuja, arkisia asioita. Parhaalta kuitenkin eilisessä tuntui se, että niin lyhyt kuin ystävyytemme ehtikin olla, kävi ilmi, että olin sen aikana ehtinyt nähdä Samulissa sen saman, mikä kaikilla vanhoillakin ystävillä tuntui päällimmäisenä olevan mielessä. Sen, kuinka suuri ihminen hän oli. Lämmin ja isosydäminen, sellainen, joka auttoi aina jos vain jollain tavalla pystyi. Ja kuten ystävänsä, läheisensä ja perheensä, myös minä saan kantaa sitä muistoa aina mukanani.

Takaisin ylös