Mitä kertoa elämänsä seikkailusta?

Puhuisinko ensimmäisestä aamustani Afrikassa, kun katselin parvekkeelta joulukuisia palmupuita ja mietin, että ei hitto miten upea maa? Vai siitä absoluuttisesta köyhyydestä, joka hetken päästä iski silmille Machamen kylässä Kilimanjaron juurella lähtiessämme ylös kohti huippua? Niistä 18:sta kantajasta, jotka Tansanian laki määräsi mukaamme vaikka olisimme voineet itsekin varusteemme kantaa? White man’s guilt oli vahvasti läsnä katsoessani heitä alkeellisissa varusteissaan roudaamassa omia tuhansien eurojen arvoisia retkeilykamojani ylös vuoren rinnettä. Pääsin ajatuksesta yli ainoastaan ajattelemalla, että palkka, jonka heille maksan, mahdollistaa heidän perheidensä ruokkimisen. Että ehkä tarjoan jonkun lapsille mahdollisuuden mennä kouluun.

Kertoisinko uskomattomimmasta auringonnoususta, jonka olen elämässäni kokenut Shira Caven leirissä, kun aurinko ja täysikuu valaisivat yhdessä edessäni seisovan Mount Meran? Vai ehkä siitä järkyttävän huonosta olosta, joka iski tuhat metriä ylempänä Lava Towerilla tehdessämme akklimatisaationousuamme kolmantena kiipeilypäivänä? Siitä toivuin ainoastaan kokkimme tarjoamien popkornien avulla palatessamme leiriin. Niitä popkorneja oli tarjolla joka iltapäivä. Entä se upea aamun kajo 5000:ssa metrissä viimeisenä nousupäivänämme, kun Kilimanjaron huippu alkoi olla lähellä, kertoisinko siitä? Vai siitä hetkestä, kun viimein pääsin Afrikan huipulle – kolmannelle 7 Summits -vuorelleni – mutten muista siitä oikein mitään, koska olin niin poikki? Alas tullessa koin ensimmäisen ruumiistairtautumiskokemukseni, kun aivan selvästi seurasin sivusta omaa laskeutumistani ja keskusteluani oppaani Albertin kanssa. Ihmettelin miksi isäni lähettää minulle tekstiviestiä, koska en muistanut, että olin kolme minuuttia aiemmin lähettänyt itse hänelle viestin onnistuneesta huiputuksesta.

Siitä 40-tuntisesta lentohelvetistä voisin myös kertoa. Siitä kuinka matka Tansaniasta Argentiinaan meni yllättävänkin helposti, koska Santiagon kentällä oli Johnny Rockets -hampurilaisbaari. Ja siitä, kuinka onnellinen olin, kun näin matkalaukkuni valuvan matkatavarahihnalla määränpäässäni Mendozassa kuuden lennon jälkeen. Olin aivan varma, että se olisi jääneyt matkalle.

Ehkä kertoisin siitä uskomattomasta fiiliksestä, jonka koin, kun vaeltaessamme 20-kilometristä taivaltamme kohti Aconcaguan perusleiriä kuuntelin Pink Floydin Dark Side Of The Moonia keskellä Andien läpi kulkevaa kuivunutta joenuomaa. Tai siitä lumimyrskystä, joka iski kaksi minuuttia myöhemmin käytännössä siniseltä taivaalta ja siitä onnesta, kun viimein pääsimme basecampiin ja teltan pohjalle makuupussiin lämmittelemään. Voisin myös kertoa kaikista niistä onnistumisista matkan varrella, kun kiipeilypäivä toisensa perään tuntui onnistuvan edetessämme hitaasti kohti Aconcaguan huippua, sekä niistä neljästä päivästä myrskyssä kakkosleirissä, kun emme päässeet edes teltoista nousemaan. Ehkä kertoisin ne lohduttomat koti-ikävän tunteet ja huolen läheisistä, koska tiesin heidän olevan huolissaan minusta, mutten saanut viestiä lähetettyä kertoakseni, että kaikki on hyvin, koska yhteyksiä ei ollut. Voisin mainita kauneimmat koskaan näkemäni auringonlaskut ja sen yhden nousun, jonka aikana jouduin kääntymään takaisin 6300 metrissä Aconcagualla ja hylkäämään huiputusyritykseni.

Kertoisinko siitä pettymyksen tunteesta, jonka koin huipun jäätyä odottamaan vaiko siitä helpotuksesta, kun tajusin olevani kunnossa samalla, kun katsoin toisen kiipeilijän ruumista kannettavan alas kolmosleiristä 6000:n metrin korkeudessa? Vai ehkä siitä, kuinka pitkältä matkalta 25 kilometriä basecampista takaisin reittimme alkupisteeseen tuntui 19:n päivän päätteeksi. Ajattelin, etten pääse kotiin ikinä, kunnes yhtäkkiä olin Mendozassa ja pääsin ensimmäistä kertaa suihkuun kolmeen viikkoon. Luulen, että noin puolet hiuksistani jäi hotellin suihkukaivoon.

Voisin lausua tuhansia sanoja niistä ihmisistä, joita matkallani tapasin. Chad, Steffy, Helen, Alexis, Albert, Bruno, Mr. Pole Pole, Piotr, Harris, Turco, Rojer aka. Chuck Norris, Santi, Mickey ja tietenkin Marko. Kaikki sydämessäni tästä eteenpäin aina. Marko tosin oli jo.

Voisin kertoa niin paljon, mutten tiedä mistä aloittaa.

Tässä menee varmasti vielä hetkensä jäsennellessä tätä kaikkea. Ryhdyn siihen, kunhan kerkeän. Sitä ennen vietän poikani kanssa käytännössä jokaisen mahdollisen hetken toistaiseksi. Matkan yksi voimattomimpia fiiliksiä oli, kun äitinsä lähetti viestin kertoen, että poika kuuntelee iltaisin Frank Turnerin Glory Hallelujahia sängyllään ja itkee ikävää. Minun teki mieli keskeyttää koko reissu siihen.

Sen kuitenkin jo tiedän, että yhtä paljon kuin tässä reissussa oli kyse noista kahdesta huipusta, joista toinen jäi saavuttamatta, tässä oli kyse siitä, että lähdin. Että uskalsin lähteä. Kuten ennen matkaani usein sanoin, se, miten kaikki menee, selviää ainoastaan yrittämällä. Ei miettimällä, vaan tekemällä.

Nyt se tiedetään. Olen ehjänä takaisin kotona. Kaikki meni siis hyvin.

Takaisin ylös