perjantai 13. toukokuuta 2016
Tässä kun kuukaudet vyöryvät eteenpäin hillittömällä vauhdilla, sitä on välillä vaikea pysyä itsekin mukana. Jotenkin koko ajan ne asiat, jotka vielä hetki sitten olivat ”joskus sitten keväällä” ovatkin jo täällä. Nyt pitäisi saada itseni peliin päivitettyä myös mukaan!
Ensi viikolla on ensimmäinen luentoni Partioaitan 365 Klubin klubi-illassa. Pidän Helsingin Yrjönkadun liikkeessä kuvilla varustetun monologin otsikolla ”Luonto voimavarana” ja kerron tarinaani ja sitä mitä olen viime vuosina kokenut. Kuulostaa näin paperilla varmaan joltain raittiuspaasaukselta, mutta sitä se ei edelleenkään ole. Ei ole koskaan ollutkaan. Minun tehtäväni ei ole yrittää kertoa kenellekään miten elämäänsä elää, ei minulla ole sellaiseen oikeutta tai kiinnostusta. Minun tehtäväni on ainoastaan fiilistellä sitä, miten elän omaani. Jos joku siitä jotain irti saa, se on ainoastaan bonus.
Jonkun mielestä voi myös kuulostaa omituiselta, että lähden Partioaittaan puhumaan näistä asioista. Mutta kun vähän syvemmälle kurkkaa, yhteinen tekijä löytyy lopulta aika helposti. Ensinnäkin, voinen ihan hyvällä omatunnolla sanoa, että luonnolla, vuorilla ja ulos lähtemisellä on ollut valtava vaikutus siihen, kuka olen tänään. Niiden avulla selvisin elämäni isoimmasta kriisistä ja sairaudesta, joka olisi voinut tuhota kaiken. Toisekseen, ne opit, jotka luonnosta olen matkan varrella saanut, ovat sellaisia, joilla pärjään päivittäisessä elämässä nykyään huomattavasti kevyemmin. Luonto opettaa, niinhän ne sanoo!
Otetaan nyt vaikka ne selkeimmät, kuten ”jokainen myrsky loppuu joskus”. Se on klisee, josta kaikki Kari Tapiosta Frank Turneriin ovat tehneet miljoona biisiä. Nyt, kun tässä sohvalla istun levollisin mielin kaiken viime vuosina tapahtuneen jälkeen ja samalla muistelen, kuinka makasin liikkumattomana teltan pohjalla Kebnekaisella lumimyrskyssä 17 tuntia yksin, tiedän sen todella. Myrskyt tulevat ja menevät. Ja se teltassa makaaminen ja mennyt masennustaistelu tukevat toisiaan. Jos ahistaa, voin miettiä, että se Kebnekaisenkin myräkkä laantui lopulta ja pääsin hyvissä voimissa pois. Ja seuraavan kerran, kun makaan myrskyssä, voin miettiä, että on tässä jumalauta aika paljon pahempaakin koettu masennusta ja alkoholismia vastaan taistellessa.
Tai mites vaikka tasa-arvo? Samalla, kun täällä väännetään päivittäin milloin rasismista, milloin tuloeroista, milloin homojen oikeuksista tai mistä tahansa, minä mietin vain, että ihan samaa kauraa me ollaan jokainen. Kun Elbrusilla seisoin yhden turvallisuusalan ammattilaisen, yhden markkinointijohtajan, yhden mainostoimistopomon, yhden ravintolaheebon ja yhden veikkolalaisen heppatytön kanssa ja ohitsemme tuotiin edellispäivänä ylempänä kuolleen kiipeilijän ruumis, tajusin, että ei me erota toisistamme mitenkään tämän vuoren edessä. Se on ihan se ja sama minkä värinen iho meillä on tai paljonko pankkitilillä on rahaa, luonnolle me olemme samanarvoisia kaikki. Ja kaikki lopulta yhtä heikkoja. Siinäpä oppi, jonka otin mielelläni jokapäiväiseen elämääni mukaan.
Näitä asioita voisi luetella loputtomiin. Luonto voimavarana on ollut minulle suurempi kuin olisin koskaan uskonut ja on edelleen. Se jatkaa opettamistaan ja kouluttamistaan viikottain, jos vain niitä oppeja osaa lukea. Tällä viikolla laskin ensimmäistä kertaa elämässäni kanootilla virtaavaan koskeen. Pelotti aivan helvetisti. Ja siinä hetkessä, kun käänsimme kanoottimme nokan kohti virtaa tietäen, että kulman takana odottaa tuntematon koski, minä vedin selän suoraksi ja mietin, että perkele, antaa tulla vaan, on tässä aika paljon pahempaakin käyty elämässä läpi kuin yksi kivikkoinen virta!
Tervetuloa kuuntelemaan!
Luonto voimavarana, Partioaitan 365 Klubin illat: