perjantai 15. heinäkuuta 2016
Väsyttää. Melkoista tempoa menty taas viimeiset kolme viikkoa ilman oikeastaan yhtäkään kunnollista hengähdystaukoa, ennen kuin nyt, kun pääsin kotisohvalle parantelemaan Norjasta mukaan tarttunutta flunssaa. Tai virallisesti se varmaan tarttui ihan Suomessa, mutta sen ensimmäinen uhri kaatui jo bussissa Lofooteilla, missä olimme koulun kanssa viimeisellä maastoharjoituksellamme. Ja kun pöpö alkoi bussissa jylläämään, yksi toisensa jälkeen sai tartunnan ja minä lähinnä vain odottelin, että koska se omalle kohdalle osuu. Ja tulihan se viimein toissapäivänä, koti-Suomessa kuitenkin jo. En siis joutunut karsimaan tekemisiäni Norjassa oikeastaan lainkaan ja sain nauttia viikosta täysin siemauksin, ainoastaan tänään jouduin skippaamaan maastopäivän ja ajelin jo eilen kuumeisena kotiin.
Ennen Lofootteja vedin ensimmäisen oman vaellukseni Partioaitalle Ruotsissa.Vietimme apuoppaani Markon kanssa viikon Kebnekaisen vuoriston ympäristössä ja näistä viisi päivää asiakkaiden kanssa liikkeessä. Vaelsimme noin 80 kilometriä ja saimme yksitoista ensikertalaista Ruotsin korkeimman vuoren huipulle upeassa kesäsäässä. Reissu oli oikeastaan kaikilla mittareilla erittäin hyvin onnistunut. Myös asiakkailta saatu palaute kertoi samaa, eikä tässä voi olla kuin todella tyytyväinen, että ensimmäinen isompi oma opastuskeikka meni nappiin. Kirjoittelen reissusta pian matkakertomusta Luontoilmiö-blogiini.
Sen lisäksi, että vaellus meni hyvin, se oli henkilökohtaisella tasolla todella merkittävä. Se nimittäin vahvisti lopullisesti uskon siihen, että tätä minä haluan tehdä. Yksi Eerikkilän eräopaskoulutuksen tavoitteistani oli tehdä itsestäni vaellusopas ja Kebnekaisen keikka ikään kuin löi sen viimeisen kirsikan jäätelötöttörön päälle. Näytin itselleni, että tässä minä olen hyvä ja tässä on se tulevaisuus, jonka haluan. Itsetunto kasvoi huimasti ja nyt pitää sitten alkaa tähtäämään täydellä latingilla sitä kohden, että näitä reissuja tulee lisää! Sekä Kebnekaiselle, että muualle. Onneksi seuraava keikka on jo tiedossa, kun syyskuussa jalat vievät kohti Sarekin erämaata, niin ikään Ruotsissa. Työkuviot Partioaitan kanssa näyttävät erittäin hyvältä.
Itseluottamus kasvoi huimasti myös tulevaa Mont Blancin nousua varten, olen nimittäin paremmassa fyysisessä kunnossa tällä hetkellä kuin ehkä koskaan. Kun oli melkein vuoden joutunut koulun takia olemaan poissa vuorilta, sitä alkoi epäilemään omaa kestävyyttään kun ei ollut päässyt treenaamaan. Kebnekaisen 16-tuntinen huiputuspäivä kuitenkin osoitti, että huoli on turha ja että vuoden ulkoilutreeni Eerikkilässä, joskin erilainen kuin yleensä, on tuottanut erinomaista tulosta.
Niin, Eerikkilä ja koulu. Tuntuu ihan älyttömältä, että sitä on enää ainoastaan kolme viikkoa jäljellä. Tämä vuosi on mennyt hurjaa vauhtia seikkailujen seuratessa toisiaan ja nyt se onkin jo yhtäkkiä melkein ohi. Kolmen viikon päästä valmistun eräoppaaksi, olettaen tietenkin, että pääsen kaikki loput tentit ja maastonäytön onnistuneesti läpi. Menee varmasti hetki, että pystyn jotenkin koko kurssin yhteen summaamaan, mutta tällä hetkellä tuntuu siltä, että vuosi on ollut yksi aikuiselämäni merkittävimmistä. Se on muuttanut asioita ja minua itseäni paljon ja olen saanut siltä niin valtavasti, että sitä vähän joutuu nöyrtymään koko ajatuksen edessä. Ehkä se kuitenkin jäsentyy vielä sanoiksikin asti tässä jossain vaiheessa. Niistä uusista koulun tuomista ystävistä en viitsi tässä kohtaa edes aloittaa.
Pitkään minua on ahdistanut koulun loppuminen ja paluu ikään kuin arkeen ja normaaliin, tavalliseen elämään kaupunkiin. Mutta tässä lopun lähetessä olen ymmärtänyt, että en minä mihinkään ”palaa”. Minä lähden Helsinkiin luomaan vanhan sijaan jotain ihan täysin uutta. Menen uuden ammatin, uusien kuvioiden ja uusien haaveiden kanssa uuteen kotiin, jossa en ole ehtinyt vielä kunnolla asua. Paluu arkeen koskee ainoastaan poikaani, joka saa viimein isänsä täyspäiväisesti takaisin kotiin vuoden kestäneen viikonloppuisyyden jälkeen. Ja kävipä vielä niinkin, että tapasin tässä alkukesästä sellaisen ihmisen, joka antaa yhden hyvän syyn lisää odottaa uutta elämää Helsingissä.
Nyt on hyvä. Ehkä tästä miesflunssastakin selviää.