Kävin tänään aamulla vuodessa 2004. Radio Rockin aamushown vetäjä Jussi Heikelä juonsi viimeisen aamulähetyksensä ja päätti näin yhdentoista vuoden komean uran radiossa. Sain kunnian olla mukana yhtenä aamun vieraista muistelemassa vanhoja.

Se oli kesä 2004, kun ensimmäisen kerran yhdessä kävimme silloisella Radio Citylla Jussin kanssa ohjelmaa tekemään. Olin jo puolisen vuotta aiemmin aloittanut yhtenä uuden aamushown juontajista mutta erinäisten vaiheiden jälkeen jouduimme tekemään kokoonpanoon muutoksia ja Jussi siirrettiin viikonloppujuontajan paikalta minun parikseni aamuun. Hyvin äkkiä kävi selväksi, että tuoleja on syytä vaihtaa, että aamu on Heikelän ja minä vain vikisen vieressä. Ja siitä eteenpäin yhdentoista vuoden ajan on aamut olleet Jussin. Heikelällä on juontajapari vaihtunut matkalla aina minut korvanneesta Linnanahteen Akista ties keneen ja tänään viimeisessä lähetyksessään mukana oli kaikki kollegat vuosien varrelta. Tunnelma oli lämmin, nauroimme paljon. Studion ulkopuolelle kokoontui ns. ”Suvannon luokka”, eli liki kaikki vuoden 2004 Radio Cityn ohjelmapäälikkö Jussi Suvannon rekryt, jotka muut minua lukuunottamatta ovat edelleen radio- tai media-alalla ja kaikki alan tähtiä. Oli todella hauskaa nähdä paljon tuttuja pitkästä aikaa.

Kun kutsu tähän aamuun pari viikkoa sitten Jussilta tuli, olin kovin otettu. Samalla aloin miettimään muistoja ja niitä aamuja, joita 11 vuotta sitten yhdessä elimme. Olin silloin 25-vuotias ja monella tapaa elämäni iskussa. Joka aamu lähdin Helsingin Kaapelitehtaalle töihin kello viideltä ilman tietoa mitä päivä tuo tullessaan. Joskus puhuttiin politiikkaa, joskus luettiin Seiskaa. Joka päivä kiusasimme kuvankaunista uutistenlukijaamme Pauliina Tuomolaa ja joka päivä meillä oli ihan järjettömän hauskaa. Silloinkin nauroimme paljon. Aina välillä lähetyksissä oli mukana myös Jussi Halli, joka kutsui minua Kapteeni Kebabiksi. Aamuradion aika oli sellaista, että tuntui kuin olisimme omistaneet maailman aina neljä tuntia kerrallaan. Meillä oli mahdollisuus sanoa ja tehdä mitä tahansa ja käytimme sen aina parhaamme mukaan. Näin kymmenen vuotta myöhemmin voi toki miettiä kuinka järkevästi, mutta se oli sen ajan kuvaa ja varmaan aika onnistunutta sellaista. Parasta radion tekemisessä oli tunne siitä, kun onnistui viihdyttämään muita ja piristämään jonkun päivää. Olen aina sanonut, että hyvä päivä radiossa on parasta mitä voi olla, huonokin päivä aika hyvää.

Vajaan parin vuoden aamuradio- ja kuuden vuoden radiourani päättyi omasta tahdostani, kun koin että oli tullut aika tehdä jotain muuta. Huomasin myös muutoksia itsessäni kun raskas päivärytmi ja upea työpaikka alkoivat syödä muilta elämänaloilta sisältöä. Olin alati väsynyt ja uupunut ja siitä kärsi eniten ulkopuoliset, ex-vaimoni varmasti esimmäisenä. Yhtenä kesäisenä päivänä ollessamme juontokeikalla Tampereella ostin Jussille viskipullon ja kerroin, että minä lopetan. Se tuntui kuin olisi parisuhteen päättänyt mutta olin kuitenkin päättänyt hypätä tuntemattomaan. Tiedämme kaikki nyt, miten se hyppy päättyi.

Olen ikävöinyt radioon usein. Muistoissani ne ajat - joskin varmasti kultareunuksen ovat saaneet - olivat elämäni parasta aikaa. Silloin oli jotenkin kaikki aika kohdallaan, työ, koti, elämä, kaikki.

Olen myös ikävöinyt Jussia usein. Ehkä se on niin, että jos radio on maailman paras duuni, radion tekeminen Jussi Heikelän kanssa on jotain vielä suurempaa. Uskon, että jokainen Jussin kanssa töitä tehnyt on samaa mieltä.

Elän kuitenkin elämäni parasta aikaa myös juuri nyt. Olen lopulta päätynyt niin kauas noista ajoista ja asioista, että ne tuntuvat lähes legendalta. Siltä, että välillä joutuu miettimään, että onko niitä oikeasti koskaan tapahtunut. Mutta tänään aamulla Radio Rockin studioon astuessani, kun mikrofonit aukaistiin, tuntui etten olisi koskaan lähtenytkään. Oli kuin kotiin olisi tullut. Jussi sanoi, että alan taas näyttää samalta ihmiseltä kuin silloin, kun viimeksi yhdessä työskentelimme ja ehkäpä se on niin, että tässä on joku ympyrä nyt itsellänikin sulkeutunut. Koska myös minä koen taas pikkuhiljaa olevani se sama ihminen, joka silloin olin. Tuossa välissä avioeroineni, masennuksineni ja alkoholismeineni olin joku muu, mutta se vanha Teemu, jota sitäkin jossain vaiheessa ikävöin usein, on tullut takaisin. Siltä tänään tuntuu ja se sama maailma-on-minun -kiilto on taas silmissä.

Kiitos Jussille tästä aamusta ja muistutuksesta siitä, millaista oli olla 25. Oli kunnia olla mukana. Samoin on ollut valtava kunnia olla osa Heikelän uskomattoman komeaa yhdentoista vuoden radiouraa. Olen ollut siitä aina valtavan ylpeä ja olen vastakin, niin hienoa matkaa radioaalloilla ei tuskin ole kukaan täällä tehnyt. Tai tule tekemään. Olen aina leikkimielisesti sanonut, että minä loin Jussi Heikelän!

Miettiessäni muistoja vuosien 2004-2005 lähetyksistä eniten mieleen nousi se fiilis, jolla me niitä teimme. Ja se yksi aamu, kun Jussi palasi Teneriffalta ja toi minulle tuliaisiksi stressilelu-tissin. Siis sellaisen puristeltavan stressipallon, joka oli kuitenkin naisen rinnaksi muotoiltu ja siinä oli nänni. Käytimme koko aamun pohtiessamme sitä, että jos saisimme tämän tissin opetettua lukemaan uutiset, emme tarvitsisi uutistenlukijaamme Pauliinaa enää mihinkään.

Jussi Heikelä 2004-2011, neva forget!

Takaisin ylös