Nyt alkaa olla tekosyyt käytetty. Samalla kun tuleva on kolkutellut takaraivossa koko kevään, kesän ja syksyn ja ohjannut tekemistäni koko ajan, olen ollut todella taitava keksimään muuta ajateltavaa sen tielle. Olen tehnyt reissua toisensa perään, töitä ja kaikkea siltä väliltä yrittäen olla liikaa ajattelematta joulukuun puserrusta. Kun keskiviikkona lentokone kosketti Helsinki-Vantaan kiitorataa ja New York – tuo viimeinen tekosyyni – oli saatu pakettiin, aloitin lopullisen keskittymisen.

Kolmen viikon päässä siintää isoin reissuni ja fyysinen koitokseni tähän mennessä. Lennän ensin Tansaniaan, missä vaellamme kahden ystäväni, Markon ja Heikin, kanssa Kilimanjaron huipulle. Toivottavasti siis. Afrikan mantereen korkein vuori on 5895 metriä korkea, muutama sata enemmän kuin Elbrus. Kaiken mennessä suunnitellusti olemme kolmannen Seven Summits -vuoreni huipulla 17. joulukuuta. Kilimanjaro on kuitenkin minun ja Heikin osaltamme vielä treeniviikko. Tansaniasta jatkamme yhden lepopäivän jälkeen neljän lennon ja 25:n tunnin loikalla Argentiinaan, missä lähdemme 23. joulukuuta vaeltamaan kohti Aconcaguan basecampia ja siitä kohti huippua. Aconcagua on – samalla kun Etelä-Amerikan – maailman korkein huippu Himalajan ulkopuolella, se kohoaa 6962:n metrin korkeuteen, siis yli kilometrin ylemmäs kuin Kili. Tähtäämme huipulle tammikuun alkupäivinä. Lento Mendozasta kotiin lähtee 9.1.

Konsultoituani tuttuja ja Matkatoimisto Aventuran porukkaa löin reissun lukkoon alkuvuodesta hieman pelonsekaisin tuntein. Kaksi isoa vuorta putkeen tiukalla lentoaikatululla ja huonolla levolla voi osoittautua liian isoksi palaksi. Se askarruttaa mutta toisaalta, se selviää ainoastaan kokeilemalla. Minua kokeneemmat kuitenkin rohkaisivat lähtemään sanoen, että se on mahdollinen. Mahdollinen siis minulle, jollekin Kilin ja Acon yhdistäminenhän on varmasti jopa helppoa. Mutta kuten koko ajan tässä kiipeilytouhussani, en yritä verrata itseäni muihin tai metsästää jotain mitaleita, vaan pyrin ainoastaan haastamaan itseäni omissa mittasuhteissani. Ja niissä tuleva matka on valtava.

Pelonsekaisia tunteita ei varsinaisesti helpottanut pakittamiseni Mont Blancilla elokuussa. Vaikka reissu oli hieno ja monellakin tapaa onnistunut, en silti päässyt huipulle. En päässyt myöskään Kebnekaisella kesällä, joskin muista syistä. Siellä olin töissä ja käännyin asiakkaan kanssa alas itsestäni johtumattomista syistä. Joka tapauksessa vuosi 2016 on toistaiseksi mennyt ilman yhtäkään huiputusta. Ja nyt pitäisi sitten ottaa kaksi isoa peräkkäin.

Blancin reissu jätti kalvavan epävarmuuden. Olen analysoinut sen alusta loppuun ja lopusta alkuun miljoona kertaa selvittääkseni syyt keskeyttämiseen. Niitä on useita, matkaan sattui niin monta mutkaa, jotka pakittamisen aiheuttivat, enkä sinänsä kadu sitä lainkaan. Olen enemmänkin itsestäni ylpeä, että osasin olosuhteiden edessä nöyrtyä. Mutta silti matka jätti takaraivoon pienen sykkeen epäonnistumisesta, joka nyt nostelee päätään uuden, vielä isomman vuoren edessä. Tai kahden.

Olen treenannut paljon, enemmän kuin koskaan. Niin fyysistä kuin psyykkistäkin puolta. Tämänkin kirjoittamisen jälkeen lähden jälleen Malminkartanon portaisiin ylävuorikengät jalassa ja 15 kiloa selässä. Kahvakuulat eivät ole päässeet pölyyntymään olohuoneen nurkkaan. Kaikki housuni alkavat olla pohkeista liian tiukat. Seuraavat 2,5 viikkoa treeni vielä kiihtyy, jonka jälkeen viimeisen viikon lepään ja tankkaan ennen lähtöä. Olen fyysisesti huomattavasti paremmassa kunnossa kuin Blancille lähtiessäni mutta silti arveluttaa, että riittääkö se. Riittääkö mikään?

Kuten Samuli minulle aikanaan sanoi, fyysinen puoli on lopulta vain 30 prosenttia kiipeämisestä. Loput on omasta päästä kiinni, sen kestämisestä, sen venyttämisestä äärimmilleen. Olen psyykannut itseäni matkaan jo pitkään mutta samalla keksinyt koko ajan muuta ajateltavaa, jotta ei tarvitsisi. Tuleva reissu on stressannut minua paljon ja nyt on viimeiset viikot edessä. Meinaan jo nyt mennä pitkin seiniä kotona. Jokainen ajatukseni on tulevassa, sen käänteissä, ajatuksissa siitä, mitä voi tapahtua ja mitä voi olla tapahtumatta. Jokainen soluni tekee jo lähtöä ja mieli sinkoilee minne sattuu. Samalla kuin olen innoissani, olen kauhuissani. Kirjoitin itselleni eilen puhtaaksi päiväkohtaisen matkasuunnitelman, jotta saan hahmotettua kokonaisuuden paremmin. Olen hinkannut varustelistaa kohta kuukauden. Minua stressaa, etten ole tehnyt vielä kaikkia hankintoja, vaikka aikaa on vielä reilusti. Olen lukenut reittikuvauksia ja katsonut videoita kerta toisensa jälkeen välttääkseni jokaisen edessä olevan turhan yllätyksen.

Tunnen syyllisyyttä poissaolosta. Olen joulun ja uudenvuoden yli toisella puolella maailmaa samalla, kun lapseni odottelee joulupukkia kotona äitinsä luona. Hänellä on varmasti kaikki hyvin mutta en silti voi olla ajattelematta jo etukäteen sitä ikävää, joka jouluaattona koittaa. Isoisäni joutui sairaalaan viime viikolla enkä tiedä onko hän täällä enää palatessani. Ystäviä ja läheisiä kohtaan olen ollut välinpitämätön ja poissaoleva tulevan koitoksen takia ja harmittaa lähteä matkaan tällaisessa tilanteessa, vaikka en edes tiedä ovatko he huomanneet. Ehkä se on kaikki enenmmän omassa päässäni.

Aikaa lähtöön on nyt 24 päivää. Niistä suurimman vietän poikani kanssa ja lopun treenaan. Ensi viikolla on viimeiset rokotukset ja hammaslääkärikäynnit. Olen vältellyt niitä vuosikausia täysin epärationaalisesta pelostani johtuen, kunnes tajusin, että todennäköisesti vielä pahempaa, kuin hammaslääkäri, on hammaslääkäri Tansaniassa. Mutta psyykkaamisen kannalta sinne meneminen on ollut parasta. Koska ehkä myös tämän reissun aikana, kaiken mennessä hyvin, tulen huomaamaan, että pelko ennakkoon on ollut lopulta paljon isompaa kuin itse matka.

Takaisin ylös