Kolme vuotta sitten elin aika toisenlaisia aikoja. Olin juuri raitistunut ja viimein suostunut avaamaan silmäni kaikille sitä edeltävän ajan sekoiluille ja niiden aiheuttamille ongelmille, joita oli moninaisia aina masennuksesta ihmissuhteisiin ja fyysisestä kunnosta työelämään. Yksi isoimmista oli kuitenkin talouteni. Olin mennyt monta vuotta siinä määrin sumussa, että olin jättänyt raha-asiani täysin hoitamatta. Osittain sen sumun takia, osittain siksi, ettei minua enää kiinnostanut.

Muistan kuinka oltuani selvin päin noin kuukauden suostuin viimein avaamaan valtavan kirjekuoripinon pöydälläni. Siinä oli kuluneen vuoden laskut, joista suurimman osan yläkulmassa oli perintätoimiston logo. Härän sarviin tarttuminen oli samalla vapauttavaa ja nöyrryttävää, kun niitä yksi toisensa perään aukoessa tajusi, että tästä en selviä. Siihen ei paljoa raittius ja katumus auttanut, kun ovella oli kolkuttelemassa aika monta kymmentä tuhatta euroa yhteensä karhuava mörkö.

Päällimmäisenä mietin, että ei helvetti, kun on ihminen voinut olla tyhmä. Minulla oli kuitenkin ollut aina ihan hyvin rahaa. Pari edeltävää vuotta olin oman yritykseni lisäksi nostanut myös palkkatyöstä ihan kiitettävää palkkaa ja sen työn päätyttyä sain pelkkänä erorahanakin liki 30 000 euroa kuivaa käteistä tilille. Juuri ennen tuota kädenpuristusta kävin muuttamassa verokorttini nollalle prosentille, koska ovelana ajattelin, että niin erorahasta jää enemmän käteen ja niitä jälkiveroja voi maksaa sitten joskus tulevaisuudessa. Mutta koska tulevaisuus ei paljoa kiinnostanut, en ollut huolissani mistä rahat keräisin kasaan.

Tästä noin viisi kuukautta myöhemmin istuin sen laskupinon ääressä. Koko kolkyttonnia oli kadonnut kuin tuhka tuuleen baareihin, matkoihin, viinaan, kebabiin, taksikyyteihin ja… johonkin. En tiedä mihin. Elämiseen kai. Laskuja en sillä joka tapauksessa maksanut.

Laskupinoa seurasi monta monituista puhelua erinäisten perintäfirmojen kanssa. Niissä on muuten kauhean mukavia ihmisiä töissä. Tuli olo, että yrittävät kyllä auttaa, ymmärtää ja sopia. Kaipa se on pakkokin jossain Lindorffin palkkalistoilla olla ystävällinen, kun puhelimen toisessa päässä on yleensä niitä, joilla asiat ovat menneet kaikista huonoimmin.

Suurimpaan osaan laskuista sain sovittua maksuohjelmat mutta koska taakka oli lopulta liian iso, en ohjelmissa pysynyt. Ensin tuli kirje kotiin, jossa oli käräjäoikeuden tuomio häiriömerkinnästä. Sitten tuli se Asiakastiedon kirjelmä, että onnea luottomerkinnästä. Viimeisenä nöyryytti pankki, joka pyysi lähettämään poikkileikatun luottokortin heille takaisin. Olin luottotiedoton.

Olin onneksi siitä onnekkaassa tilanteessa, että minulla oli silti ympärilläni jo kaikki tarvitsemani. Minulla oli koti ja velaton auto. Oli vakuutukset ja kännykkäliittymät, nettikin toimia puksutti kotona, kun Soberismia-blogia hiki hatussa ja tuskissani kirjoittelin. En siis joutunut tilanteeseen, jossa minulta evättäisiin mahdollisuus vaikkapa vuokrakämppään maksuhäiriöitteni takia. Luottokortinkin vieminen kirpaisi ainoastaan silloin, jos halusin vuokrata auton, kaikissa muissa toiminnoissa pärjäsi Visan korvanneella Electronilla. Joka kyllä maksukorttina vähän hävetti aikuisella miehellä, minun mielestäni kun Electron oli teinien leikkikortti. Onneksi ystäväni Jari huomautteli aina, että ”rikkaimmat maksaa Electronilla, niillä on niin paljon rahaa tilillä, ettei paljoa luottoa tarvita!”

Enkä minä luottotietojen menetystä liikoja viitsinyt hävetä. Se oli lopulta aika pientä siinä meressä, jota juuri silloin kolme vuotta sitten kahlailin. Tiedostin mistä tilanne johtui ja tiesin, että kyseessä oli lopulta ihan oma moka ja typeryys ja niiden takana kummitelleet elämäntavat ja masennus. Päätin kuitenkin silloin, että vastaisuudessa hoidan asiani paremmin, päätin alkaa aikuiseksi. Viimeisiä noiden aikojen aloittamia häntiä tässä tänään jahdataan ja muutama lasku enää, niin olen velaton.

Silti luottotietojen menettäminen tuntui jollain tapaa pieneltä nöyryytykseltä. Kuten termin etymologiakin jo sanoo, luottotiedottomaan ei voi luottaa. Hän ei ole rehellinen. Ja se on julkinen tieto, jonka kuka tahansa saa ostaa Asiakastiedon rekisteristä. Parillakymmenellä eurolla kuka tahansa saisi mustaa valkoisella siitä, että Teemu Suominen ei ole suoraselkäinen kansalainen. Ja saa aina huomiseen asti.

Huomenna maksuhäiriömerkintäni kolmen vuoden karenssiaika päättyy ja tieto poistuu. Saan luottotietoni takaisin. Ensi viikolla voin tarvittaessa hakea uutta luottokorttia. Tai vaikka pikavippejä, jos siltä tuntuu. Ensi viikosta eteenpäin voin maksaa verkkokauppojeni tilauksia taas laskulla ja saan uusia vakuutuksen, joka katkesi karenssin aikana enkä ole saanut uutta. Ensi viikolla olen taas vähän kuuliaisempi ihminen. Sitten jäljellä on enää rikosrekisterimerkintä, jonka sain vahingonteosta seottuani Kallion kaduilla pari viikkoa ennen raitistumistani. Se katoaa bittiavaruuteen keväällä 2018 viiden vuoden jälkeen.

Joka tapauksessa huominen on minulle tärkeä päivä. Se on ikään kuin taas yksi konkreettinen askel lisää siihen suuntaan, jonka otin syksyllä 2012. Huomenna olen taas vähän luotettavampi Suomen kansalainen.

Takaisin ylös