Muutin joulun alla Kaivopuiston kupeeseen. Tämä on tällainen kiva kadunpätkä, jossa ei ole nimeksikään liikennettä, kulmassa on ainoastaan yksi pieni kauppa ja muuten ikkunan alta kulkee ehkä kolme ihmistä tunnissa, hekin matkalla koteihinsa. Toiselta kulmalta kun kääntyy, näkyy Kaivopuisto, toiselta kulmalta meri. Ei ole ollut valittamista.

Paitsi tänään. Kulmakauppaan joutui jonottamaan vaikka olisin halunnut vain yhden jäätelön toukokuun kunniaksi nauttia. Toisella puolella korttelia on tällä hetkellä noin 80 000 ihmistä juhlimassa. Eilen joku heistä oli rikkonut kaljapullon ulko-oveni eteen. En varsinaisesti arvostanut.

Että joo, ei se vappu oikein lähde edelleenkään. Okei, ilma on kaunein vuosikausiin ja t-paidassa pystyi rannassa kävelemään ja suurin osa ihmisistä hymyili hyväntuulisesti omissa piknikporukoissaan samalla, kun joku kaatoi kuohujuomaa lasiin. Siellä täällä soi kaiuttimista jumputusta ja minä mietin koko äskeisen kävelyni ajan, että nuoriso kuuntelee ihan outoa musiikkia nykyään. Uskoni ihmiskuntaan kuitenkin palautti taksikuski, joka oli ajanut autonsa tiensivuun, avannut etuoven ja jammaili huuliharppunsa kanssa autoradiosta soivan musiikin päälle.

Vaikkei tämä suosikkipäiviäni edelleenkään ole, pitänee silti olla tyytyväinen, jos tämän vapun isoin ongelma oli se, että jäätelöä joutui omassa kantakaupassaan jonottamaan. Odotin nimittäin pahempaa.

Vappu on ollut näiden minun selvien vuosieni aikana se ehkä omituisin juhla. Aiemmin, kun ryyppäsin kuin pesusieni, en välittänyt päivästä pätkääkään, mutta nyt, kun en enää juo, on toukokuun ensimmäinen ollut sellainen, jolloin mieli olisi tehnyt. Ei ehkä sinänsä sen itse juomisen takia, vaan sen juhlahumun, joka tuolla talon takana tälläkin hetkellä vallitsee. Jotenkin on tuntunut siltä, että tämä on se yksi päivä vuodessa, jolloin jään täysin ulkopuolelle kaikesta. Se on toki vain oman pääni sisällä syntynyt ajatus, mutta se on aiheuttanut surua ja yksinäisyyttä monet vaput. Viime vuosi taisi olla pahin. Ja siksi pelkäsin tätäkin viikonloppua kovasti ennakkoon.

Vapun kanssa on käynyt vähän samoin kuin pikkujoulujen. Ei minua enää mukaan pyydellä. Ensimmäisenä vuonna selvin päin kutsuja tuli tottumuksesta, toisena kohteliaisuudesta ja sen jälkeen ei enää ollenkaan. Ja jotenkin olin siis asennoitunut ja varautunut niin, että tänä vuonna en hievahdakaan tuosta ovestani ulos ennen maanantaita. Että pitäkööt tunkkinsa saatana!

Mutta jotain on tapahtunut. Eii minua oikeastaan tänä vappuna enää harmittanutkaan. Tokihan istuin eilisen kotona ompelemassa Partioaitan kangasmerkkejä takkeihini, sen verran kreisiä oli meininki, mutta se oli tällä kertaa ihan valinta. Ei huvittanut liikahtaa, täällä oli hyvä. Ja tänään lähdin varsin hyvillä mielin tuonne maailmanlopun meininkiin vähän kävelemään ja hymyilemään aurinkoon niiden kaikkien juhlijoiden rinnalle.

Ehkäpä siis vapun ankeuden kirous on näin neljäntenä raittiusvuotena viimein rauennut?

Voisin juhlistaa tapahtunutta toisella jäätelöllä, mutten jaksa lähteä jonottamaan.

Takaisin ylös