Vuonna 1975 perheeni muutti Matinkylästä Engelinaukiolle Helsingin Eiraan. Vuonna 1913 rakennetusta talosta oli löytynyt Suomisten tarpeisiin ja budjettiin sopiva ensimmäisen kerroksen asunto, jota alettiin kutsua Enksuksi. Minä tulin mukaan neljä vuotta myöhemmin, toukokuussa 1979, putkahdettua ensin maailmaan Naistenklinikalla Töölössä. Matka Enksulle ei ollut sieltä kovin pitkä.

Naapuritalossa asui Tumppi, aukion toisella kulmalla Rehbinderintiellä Kalle ja melkein vastapäätä Pekka. Aloitimme laskemalla pulkalla mäkeä Engelinaukiolta Ehrensvärdintielle. Minulla on selkeä muistikuva jostan neljän vuoden iästä, kun katson olohuoneemme ikkunasta, että Tumppi on tuossa mäessa ja minä haluan mukaan. Juhani Ahon puistossa leikimme kirkonrottaa ja Engelin puistossa kymmentä tikkua laudalla. Eirasta ei ollut tarvetta poistua kuin silloin, kun kävelimme Pursimiehenkadulle ostamaan irtokarkkeja Pekan rahoilla tai silloin, kun jonkun äiti vei meidät retkelle Pihlajasaareen. Joskus ala-asteen alussa Huvilakadulle muutti eestiläinen Toomas, jolla oli hassu sukunimi ja joka opetti meidät kiroilemaan. Äitini muistaa edelleen kuinka kuuli ensimmäisen kerran minun sanovan ”vittu”, kun keittiön ikkuna oli auki enkä huomannut. Syytin Toomasta.

Jossain vaiheessa aloimme leikkimään Engelin puistossa ”motellia”. Suorakulmion muotoinen pusikko oli motellirakennus, me olimme sen omistajia mutta samalla salaisia agentteja. Paitsi Pekka. Pekka oli ”raiskari” jota me yritimme saada motellista kiinni. Kallen sisko joutui raiskarin uhriksi aina kun suostui leikkiin osallistumaan. Eli ei kovin usein. Jos Veera ei lähtenyt mukaan, uhriksi joutui julkkiskokki Sara LaFountain, eli Kurosen Saara, joka asui Pekan yläkerrassa. Joka kerta motelli päättyi siihen, että jahtasimme Pekkaa ympäri Engelinaukiota ja huusimme, että ”ottakaa raiskari kiinni”.

80-luvulla Eira ei ollut mikään hienostoalue. Talot olivat rappautuneet eikä viheralueita hoidettu mitenkään erityisen hyvin. Tuo Engelin puisto oli “pultsareiden” hengailupaikka ja poliisit tekivät kierroksia Eirassa päivittäin samalla suitsien meidän kadulla skeittaamistamme. Minulle on jäänyt vahvasti mieleen kuinka joskus joku pulilauma tuossa penkeillä istuskellessaan oli juottanut viinaa mäyräkoiralleen. Poliisin tullessa paikalle koira oli huonossa kunnossa ja pakattuaan isännät maijaan koiraa lähdettiin toimittamaan Viikin pieneläinklinikalle, missä se kuulemma lopetettaisiin. Minä ajattelin sen tarkoittavan sitä, että poliisi menee Viikkiin ja ampuu koiran siellä. Olin surullinen.

90-luvun lama ei iskenyt perheeseemme, oikeastaan päinvastoin. Ja kun laman päätyttyä joku keksi yhtäkkiä eteläisen Helsingin ja samalla Eiran todellisen arvon, meillä oli jo pullat hyvin uunissa. Yhtäkkiä taloja ja puistoja alettiin kunnostamaan ja hintataso nousi kohisten liki pilviin. Pian tajusin meidän asuvan Helsingin kalleimmalla alueella mutta en osannut mieltää meitä mitenkään hyväosaisiksi. Minulle Engelinaukio oli ollut aina vain maailman paras koti.

Teininä muutin talomme alakerrassa olevaan yksiöön siskoni lähtiessä sieltä ensimmäiseen omaan kotiinsa. Alakerrasta tuli nopeasti paikallinen nuorisotalo, siellä kun sai notkua ilman että vanhemmat olivat koko ajan huohottamassa niskaan. Haalimme jossain vaiheessa kaveriporukasta kaikki soittimet minun luokseni ja teimme alakerrasta treeniksen. Minulla oli tiukat kotiintuloajat läpi teini-iän, kunnes jossain vaiheessa tajusin, että voin livistää takaisin ulos alakerran ikkunan kautta. Käytännöksi muodostui sellainen, että tulin aina tasan kymmeneksi käsketysti kotiin, kävin sanomassa vanhemmille hyvää yötä ja menin alas omaan kämppääni, missä odotin vartin verran ennen kuin lähdin ikkunan kautta takaisin ulos ja Koffin puistoon, missä silloin notkuimme. Se oli kuumottavaa, koska vanhempieni makuuhuoneen ikkuna oli suoraan yläpuolella. En jäänyt kertaakaan kiinni.

Alakerrassa tein kaiken, mitä nuoren miehen pitää, ensimmäistä kertaa. Soitin Metallican Fade to Blackin, pidin bileet, vedin kännit, pussasin, harrastin seksiä.

Jossain vaiheessa 90-lukua vanhempani ostivat viikonloppukäyttöön suunnitellun mökin Sipoosta. Kunnostettuaan sen kävi kuitenkin nopeasti selväksi, että Sipoon mökki alkoi olla heille enemmän ja enemmän koti. Minä en suostunut ”johonkin vitun landelle” muuttamaan, joten käytännöksi muodostui se, että asustelin suurimman osan viikosta itsekseni Enksulla, missä äiti kävi ainoastaan pesemässä pyykit ja laittamassa minulle ruoan pöytään. Näin jälkeenpäin melkein hävettää se täyden palvelun yksineläminen 100-neliöisessä kämpässä Helsingin kalleimmassa katuosoitteessa, mutta äidin omatunto ei sallinut jättää minua täysin itsekseni tänne makoilemaan. Kaverit muistivat pilkata aiheesta aina.

19-vuotiaana muutin Enksulta pois ensimmäiseen omaan kotiini Kalevankadulle. Ajattelin silloin, että tuskin enää koskaan tänne palaan, mutta se suuri aikuisuuden askel omaan kotiin jätti alleen lapsuudenkodista lähdön haikeuden. Ajattelin että maailma on minun. Kalevankadulta tie vei Lönrootinkadulle, siitä Iso-Roobertinkadulle, mistä eron myötä päädyin Munkkisaarenkadulle. Kauas en siis Eirasta koskaan lopulta lähtenyt. Veljeni muutti lapsuudenkotiimme, isäni vuokrasi viereisen asunnon kaupunkiasunnoksi Sipoon oheen ja Suomisten saaga Enksulla jatkui. Jossain vaiheessa broidi pisti lapsuudenkotimme rahoiksi mutta vanhempien kaupunkiasunto jäi ja heidän erotessa tästä tuli äidin oma koti.

Neljä vuotta sitten äiti kuitenkin päätti muuttaa uuteen asuntoon Sepänkadulle ja näytti siltä, että perheemme lähtisi Eirasta viimeistä kertaa. Ehdotin kuitenkin vielä, että josko minä muuttaisin poikani kanssa tänne, jotta poika saisi kasvaa samoissa pusikoissa kuin isänsä ja kiipeillä samoihin pihan puihin. Tämä onnistui ja vastoin kaikkia odotuksiani pääsin kuin pääsinkin palaamaan vielä lapsuuden kotitalooni.

Samalla kun poika leikki samoissa Juhani Ahon ja Engelin puistoissa kuin me aikanaan, minä kävin täällä läpi elämäni helvettiä. Masennuin, alkoholisoiduin, raitistuin ja paranin. Koko härdellin raskaimmat vaiheet tuli käsiteltyä tässä olohuoneessa tuon saman pulkkamäen reunalla, missä Tumpin ensi kerran näin pulkallaan laskevan. Lapsuudenkodin onni muuttui jossain vaiheessa melko ristiriitaiseksi.

Ensi viikolla muutan pois. Jo toista kertaa sanon ääneen, että tänne tuskin enää ikinä pystyn palaamaan, ellen jotain eurojackpottia vedä tuplana tilille. Nyt siis päättyy 40 vuotta kestänyt Suomisten tarina Enksulla. Samalla, kun muutto tulee henkisesti melko hyvään vaiheeseen ja ihan aidosti iloitsen uudesta kodista poikani kanssa, on Enksulta lähtö silti ehkä jopa haikeampaa kuin olin ajatellutkaan. Samalla, kun ensi viikolla tuon oven mukana sulkeutuu yksi vaihe omasta elämästäni, sulkeutuu siinä iso osa myös perheeni historiaa. Mutta niin asioiden on välillä mentävä. Pitää sulkea ovia takanaan jotta uusien aukominen on helpompaa.

Eira ja Enksu ovat kohdelleet meitä hyvin ja olen järjettömän kiitollinen, että sain tänne vielä kerran palata. Ehkä myös paranemisprosessini on ollut helpompaa täällä, koska ympärillä henki se minun maailman onnellisin lapsuuteni. Koska ihan oikeasti sellaisen koen täällä saaneeni.

Törmäsin muutama viikko sitten naapuritalon herrasmieheen, joka kertoi suunnittelevansa kirjan julkaisua Engelinaukiosta. Sellaisen, johon keräisi tarinoita ja kertomuksia täällä vuosien varrella asuneilta. Hän ajatteli paikan sellaisen ansaitsevan.

Olen samaa mieltä. Ja minulla on niitä tarinoita monia.

Takaisin ylös