sunnuntai 13. maaliskuuta 2016
Kaksi viikkoa Lapin reissua takana ja neljä vielä edessä. Makoilen Sallatunturin mökillä viimeistä vapaapäivääni, ennen kuin huomenna aamulla astun loppuajaksi Basecamp Oulangan palvelukseen työharjoittelujaksoa suorittamaan. Kevätseikkailuni aloittaneesta Inarin reissusta kirjailinkin jo Luontoilmiö-blogiini ja kulunut viikko on mennyt Sallan maisemissa lepäillen, laskien ja moottorikelkkaillen. Tänään ajattelin vetää kiipeilykamat niskaan ja käydä harjoituksen nimissä nousemassa Sallan mustan rinteen cramponeissa ylös. Aika hyvällä skaalalla on siis talvilajeja koluttu jo nyt ja jatkoa seurannee, kun Basecampissa hommiin pääsen.
Kuusi viikkoa poissa kotoa tuntui lähtiessä pitkältä ajalta mutta nyt, kolmasosan jo hujahdettua silmissä, ei tämä niin paha olekaan. Hieman kateellisena katselin eilen, kun Instagram täyttyi keväisistä kuvista Helsingistä, täällä kun on oltu pitkälti sumupilven sisällä nyt viikon verran, eikä keväästä tuon metrisen hangen kohdalla ole tietoakaan. Mutta sitten taas toisaalta, Helsingissä ei pääse ajamaan kahdeksaakymppiä moottorikelkalla tai laskemaan puuterilumen täytteisiä metsiä! Ainoa oikeastaan, mikä todella kotiin päin minua vetää, on poikani, jota ikävöin jo kovin. Onneksi hän tulee parin viikon päästä tänne.
Jos minulla ei olisi lasta Helsingissä, voisin hyvinkin pakata kamani ja muuttaa kokonaan tänne jonnekin. Ehkä Saariselän suuntaan, jos en jopa Norjaan asti. Jotenkin ajatus omasta rauhasta pohjoisessa jossain pikku pirtissä erämaiden läheisyydessä tuntuisi juuri siltä, mitä elämältä nyt kaipaisin. Minua ylipäänsä ahdistaa jo hieman muutto takaisin Helsinkiin elokuussa, kun kouluni Eerikkilässä on ohi, mutta nyt, kun olen saanut nauttia pohjoisen elämää pari viikkoa, kaupunki ei houkuttele enää ollenkaan.
Jotenkin elämä Helsingissä on tuntunut todella etäiseltä ajatukselta jo jonkin aikaa. Alunperin suunnitelmissa oli tyttöystävän kanssa alkaa valmistelemaan muuttoa maalle ensi syksyn jälkeen, mutta eron myötä ne suunnitelmat menivät uusiksi, enkä ole ihan vielä onnistunut toipumaan siitä ajatuksesta. Unelma elämästä muualla on kytenyt päässäni jo pidempään ja tämä kouluvuosi on sitä vahvistanut entisestään. Sen aikana olen jotenkin tajunnut, ettei Helsingissä ole mitään, mitä en voisi taakse jättää. Joku torppa jossain kaukana olisi ehkä jonkinlainen viimeinen repäisy pois kaikesta vanhasta, lopullinen uusi alku minulle. No, ehkä sitten joskus kymmenen vuoden päästä, kun poika pärjää omillaan. Haaveita pitää olla.
Katselin perjantaina illalla Emma-gaalaa televisiosta. Siellä se minun edellinen elämäni istuskeli espoolaisessa jäähallissa ykköset päällä ja veti viinikaatoja työnantajien piikkiin. Facebook-feedini täyttyi kaverikuvista ja Paperi T:n ylistyksestä, kaikillä näytti olevan kivaa. Muistelin, kuinka yksitoista vuotta sitten olimme Heikelän Jussin kanssa mukana jakamassa yleisöäänestyksen vuoden bändi -pystiä. Emmat järjestettiin silloin vielä Kulttuuritalolla ja me olimme tunnollisina radiojuontajina tulleet paikalle jo puoliltapäivin kenraaliharjoitusta varten. Itse lähetys alkoi suorana televisiosta vasta iltakahdeksalta ja meidän jakamamme palkinto annettaisiin viimeisenä, eli noin kymmenen aikaan. Koko päivän viihdykkeenämme oli ainoastaan pakastinarkullinen olutta. Siinä sitä sitten notkuttiin Emmojen green roomissa iskettiin silmää jollekin Irinalle ja juotiin varmaan parikymmentä kaljaa per nenä, kunnes yhdeksän aikaan ilalla, suoran lähetyksen ollessa jo puolivälissä, huomasimme että perkele sentään, mehän ollaan aivan jurrissa ja kohta pitäisi mennä televisioon! Koitimme tasata tilannetta tankkaamalla vettä ja kahvia ja kun viimein tuli vuoromme astella lavalle ja satojen tuhansien televisionkatsojien eteen, olimme edelleen kännissä kuin tilhet ja minulla oli ihan tolkuton kusihätä. Palkinnon plokkasi Nightwish ja minä huusin kurkku suorana jotain lavalla. Onneksi lähetys, suora kun oli, oli mennyt ajan kanssa jo sen verran tiukille, ettei meille annettu mahdollisuutta olla nokkelia lavalla yhtään sen enempää ja tilanteesta selvittiin kunnialla. Se oli minun pienisuuri hetkeni parrasvaloissa.
Siitä eteenpäin Emmoissa tuli rampattua melkein kymmenen vuotta aina siihen asti, kunnes päätin jättää koko bisneksen. 2015, vuosi jolta Emmat nyt perjantaina jaettiin, oli ensimmäinen kokonainen vuoteni poissa musiikkialalta. Katsellessani gaalaa koin ehkä pienen haikeuden tunteen, kun ruudussa vilahteli tuttuja tuon tuosta, mutta pääasiassa fiilis oli kuitenkin levollinen. Tyytyväinen. Sellainen ”hyvä että tuo on mennyttä elämää” -olo. Ero Emmojen ja mummonmökkiin erakoitumisen välillä on melkoinen, mutta ohjelmaa katsellessa tiesin nykyisen suuntani olevan oikea, joten suotta sitä liikoja nostalgioimaan. En jaksanut edes päivitellä miten JVG voi saada vuoden yhtye -patsaan tai J. Karjalainen vuoden rock levy -Emman, ei ne vaikuta minun elämääni oikeastaan mitenkään. Ei siellä mummonmökissä sitten jonain päivänä ole genre-luokituksilla enää mitään merkitystä. Ei siellä ole varmaan edes televisiota, mistä jotain Emmoja voisi katsella.