Kaksi viikkoa Eerikkilän urheiluopiston luonto- ja eräopaskurssia on nyt takana ja olo on jotenkin… euforinen? En oikein osaa sitä muutenkaan kuvata. Koko kaksi viikkoa olen ollut täynnä tarmoa, intoa, tahtoa ja jonkinsortin miniorgasmia päivien rullatessa eteenpäin ja ainakin vielä tässä vaiheessa koulua tuntuu siltä, että luopas-koulutus on juuri sitä ja paljon enemmän kuin mitä olin uskaltanut toivoa. Bonuksena on ollut toki vielä yhtäkkiä elokuun alussa alkanut kesä, joka on tuonut oman pikantin lisänsä suureksi osaksi ulkona vietettäviin koulupäiviin.

Aloitimme vuoden kestävän koulutuksen boot campilla. Ensin polkupyörillä nelisenkymmentä kilometriä ajaen, siitä pienen pätkän meloen ja lopulta jonkun kymmentä kilometriä haikaten niin, että lopulta matkaa kertyi kolmeen päivään liki sata kilometriä. Matka olisi tosin voinut olla lyhyempi, jos ryhmäni - yksi neljästä joihin meidät jaettiin - olisi suunnistanut suorempaan eikä ottanut ylimääräistä liki kymmenen kilometrin lenkkiä vältellessään yhtä surkean pientä suota. Matkalla suoritimme erinäisiä edellisen vuosikurssin vetämiä rasteja, joissa käytiin ulkoilun perusteita läpi aina kalastuksesta rinkan pakkaamiseen. Matka taittui leppoisasti, hieman kiroillen mutta enimmäkseen hymyillen. Yövyimme teltoissa Liesjärven kansallispuiston maastossa ja isuimme iltaa nuotiolla makkaraa grillaten ja toisiimme tutustuen. Yksi aloitusvaelluksen tarkoituksista lienee ollut myös karsia jyviä akanoista ja yrittää ajaa ihmisiä hieman ääritilaan suorituksissaan, jolloin todelliset persoonallisuudet nousevat esiin. Ihminen kun alkaa aika nopeasti riisumaan naamiotaan siinä vaiheessa, kun väsymys, uupumus ja vastoinkäymiset matkalla alkavat ottaa vallan. Tämän opin viimeistään Elbrusilla peltikontissa neljän tuhannen metrin korkeudessa. Roolit katoavat, kun ihminen alkaa fyysisesti väsyä. Eerikkilän alkuvaellus meni kuitenkin hyvin, ihmiset olivat iloisia ja mielialat pysyivät korkealla muutamista eksymisistä ja rasteilta myöhästymisistä huolimatta.

Kakkostien varrella Tammelan kunnassa sijaitseva Eerikkilän urheiluopisto itsessään on upea paikka. Opisto toimii meidän metsäheikkien lisäksi pääasiassa Suomen jalkapallomaajoukkueen ja Sami Hyypiä Academyn harjoituspaikkana ja myös salibandy-maajoukkue käyttää tiloja hyväkseen. Mahdollisuudet urheiluun ovat siis ympärillä hienot. Viime viikolla pelasimme iltaisin omalla ajallamme sekä sählyä että jalkapalloa ja tulipa sitä yksi joogatuntikin osallistuttua mukaan. Kaikkea sitä. Olenkin ottanut yhdeksi päätavoitteekseni tutkinnon ohella lähteä Eerikkilästä ensi kesänä paremmassa kunnossa kuin koskaan. Enää pitää vähentää ruokavaliosta pois viimeviikkoiset kaksi keksipakettia, suklaalevy, pari suklaapatukkaa, karkkipussi ja seitsemän jäätelöä. Hups.

Tein ensimmäisen kouluviikon lopulla päätöksen muuttaa Eerikkilään asumaan tulevaksi vuodeksi. Alkuperäinen suunnitelmani oli ajella päivittäin Helsingin ja Tammelan väliä mutta koska koulu tarjoaa erittäin edullisen majoituksen kurssilaisille, päätin tarttua tilaisuuteen. Sen lisäksi että ympärillä on tosiaan kaikki mahdolliset kuntoiluvaihtoehdot asukkaiden käytössä, uskon, että koko kurssi tarjoaa enemmän kun asuu paikan päällä ja jakaa aikansa muiden kurssilaisten kanssa. Olen varma, että vuoden kokemus on jotenkin vahvempi ja syvempi näin. Kahdestakymmenestä kurssilaisesta 16 asuu nyt Eerikkilässä ja minulla on yhtäkkiä aika monta huonetoveria. Vähän kuin pitkällä kesäleirillä olisi. Tai armeijassa. Uskon myös, että etäisyys Helsinkiin ja kaikkeen arkeen, ihmisiin, paikkoihin, asioihin ja vaikka musiikkihommiin tulee tekemään hyvää ja antamaan taas vähän lisää perspektiiviä. Ehkä tutustun itseeni taas vähän lisää. Ainoa miinuspuoli, joskin iso sellainen, on etäisyys poikaani, jolle kuitenkin pyhitän jokaisen viikonlopun ja vapaapäivän, joita koulusta saamme.

Luonto- ja eräopaskurssilla on tänä vuonna 20 oppilasta hyvin erilaisista lähtökohdista ja joiden ikäjakauma mahtuu 19-48 vuoden välille. Itse sijoitun kurssin vanhimpaan neljännekseen. Joukossa on kaikkea metsästäjistä ultrajuoksijoihin ja valokuvaajista kalamiehiin. Ja sitten tällainen yksi vuorikiipeilijä.

Meillä on Marko, kalamies Kouvolasta. Meillä on Eeva, valokuvaaja Limingasta. Kutsun häntä Sienifarmariksi, koska Julma-Henrin Al-Qaida Finlandilla lauletaan Limingan sienifarmareista. Oulun suunnalta tulevat myös ahkiovaelluksia harrastava eräsissi Pyry sekä 126 kilometrin juoksulenkkejä tempova Sari. Eva-Marie on nuori nainen Ahvenanmaalta, joka aikoo isona poliisiksi. On lisää kalannarraajia, kuten Mika Vantaalta ja Antti Nummelasta. On myös Mikko Kauniaisista. Liki kaksimetrinen Jimi metsästää, kutsumme häntä Pikkujättilaiseksi. Jonkinlaista järkeä ja viisautta ryhmässä edustavat enemmän bisnespuolelta tulevat Johanna ja Annukka, joista ensimmäinen on myös liikunnanohjaaja ja jälkimmäinen hevosnainen. Kari Pohjanmaalta on perinteinen suomalainen Mies ja innokas metsästäjä hänkin. Hämeenlinnalainen Eetu edustaa ryhmän sotilaallisempaa osastoa, kuten tekee Mattikin, Heikki taas on leppoisa olarilainen elämänseikkailija ja Niko ja Joni yrittävät kiivetä kaiken mitä eteensä saavat. Sitten on vielä rauhallisuuden perikuva Nina Lahdesta ja astetta hötkyilevämpi Anette Helsingin Malmilta. Ja sitten olen minä, ällöpositiivinen ajattelija Helsingistä.

Ja luulen, että kun ensi vuoden elokuussa kävelemme kaikki opiston porteista eräoppaina pihalle miljoona yhteistä matkaa ja kokemusta rikkaampina, se on lopulta nämä ihmiset, jotka mieleen parhaiten jäävät.

En malta odottaa.

Takaisin ylös