Kävin eilen keikalla. Jokaisen 90-luvun alun teinin levyhyllystä löytyvällä Troublegumilla punkin tähtitaivaalle singonnut Therapy? soitti Helsingin Nosturilla ja minulla oli vapaailta. Olin onnistunut missaamaan irlantilaisten jokaisen esiintymisen Suomessa tähän mennessä, joten oli aika paikata tilanne. En ollut myöskään käynyt ylipäänsä millään keikalla kesäkuun Tuskan jälkeen, joten tarve saada kovia ääniä ja kirkkaita valoja koneeseen oli huutava.

Vapaailta tuntui ihmeelliseltä, taisi olla ensimmäinen sellainen kunnolla ainakin kahteen kuukauteen. Vapaa siis siinä mielessä, että olin kotona, enkä Eerikkilässä, lapsi oli äidillään ja kalenterissa oli pelkkää tyhjää. Kun viime kuukaudet ovat menneet sillä systeemillä, että maanantaista perjantaihin asun yhdentoista ihmisen kanssa samassa huoneessa sadan kilometrin päässä kotoa, mistä sitten aina perjantaisin ajan miljoonaa suoraan pojan koulun pihaan ollakseni tämän kanssa sunnuntai-iltaan asti, oma vapaa-aika on jäänyt aika vähiin.

Eilen sitä viimein siunaantui. Kun on kaksi kuukautta elänyt softshell-housuissa ja merinovillapaidassa, pelkästään farkkujen ja sopivasti provosoivan Bad Religion -paidan päälle vetäminen tuntui luksukselta. Nosturilla oli tuttuja. Sekin tuntui luksukselta. Musajengiä! Mun tyyppejä! Ensikommentti monilta oli, että mitä ihmettä sä teet täällä ihmisten ilmoilla. Nauratti. Kaikki tuntuivat kuitenkin vilpittömän iloisilta koulustani ja uudesta elämästäni jossain poissa.

Niin. Poissa. Sitä minä todella tällä hetkellä olen. Poissa kaikesta ja ehkä etenkin kaikista. Muutto Eerikkilän urheiluopistolle on lopulta ollut paljon isompi päätös kuin sitä tehdessäni ajattelin. Silloin mietin asumisjärjestelyjäni ihan käytännön kannalta, enkä arvannut kuinka paljon se vaikuttaa elämään henkisellä tasolla. Sekä hyvällä, että huonolla tavalla. Enemmän kuitenkin hyvällä.

Tuntuu hyvältä olla poissa kaikesta vanhasta ja tutusta. Raitistuttuani kolme vuotta sitten jäin pitkäksi aikaa jotenkin vellomaan välitilaan, jossa halusin olla kuten aina ennenkin, mutta selvin päin. Ajattelin, että kyllä se onnistuu ja että pikkuhiljaa ajan kanssa asetun uomiini vanhoissa kuvioissa. Samalla kuitenkin tuntui koko ajan, että sitä uomaa ei oikein löytynyt, kun ei tiennyt onko sitä muna vai kana, ja se teki olon levottomaksi. Jossain vaiheessa musahommat jäivät hiljalleen taakse mutta silti ne vanhat asetukset pysyivät vakioina. Tai ainakin ne yrittivät, kun ei niistä oikein osannut poiskaan lähteä. Ja siinä seassa oma hämmennys ei ottanut laantuakseen, kun ei tiennyt, että pitäisikö tuonne bileisiin tai keikalle tai Majavaan lähteä vai ei. Nyt, kun siihen ei ole mahdollisuutta, ei tarvitse enää miettiä. Nyt olen luvalla poissa ja nautin siitä. Sain ikään kuin vahingossa mahdollisuuden repäistä kunnolla irti kaikesta tutusta, jonka jälkeen on helpompi katsoa sitä kaikkea - ja itseään - ulkopuolelta. Vielä kun parisuhdekin meni vähän aikaa sitten täysin yllättäen jonkinlaiseen ”älä soita mulle, mä soitan sulle” -tilaan, tuntuu ettei täällä kotona tällä hetkellä ole minulle oikein enää mitään.

Ei asia tietenkään ihan niin ole, mutta se on silti aika siisti fiilis. Tuntuu kuin olisi pitkällä retkellä kaukana kaikesta. Eerikkilä on Suomen Australia.

On toki monta ihmistä, jota ikävöin. Poissaolo lapsesta on varmasti se isoin, mutta hänet sentään saan syliini viikoittain, ystäviä en. Eilen Nosturilla tuntui valtavan hyvältä nähdä vanhoja tuttuja mutta samalla mielen valtasi jonkinlainen haikeus siitä, että he elävät sitä minun vanhaa elämääni täällä, mistä minä olen joutunut pois. Joutunut mutta halunnut. Parisuhdetyyppiä olen toki koulussa ollessani ikävöinyt paljon, mutta jos nykytila jää status quoksi, se on olo, johon pitää joka tapauksessa tottua.

Jottei nyt aivan säälittäväksi marinaksi menisi, niin on minulla sentään muutama paras ystävä, joita näen viikonloppuisin kun parkkeeraamme farmariautomme vierekkäin pihaan ja päästämme muksut yhdessä ulos juoksemaan. Olemme kuin stereotyyppisimmät keski-ikäiset.

Iso osa tätä irtiottoa onkin uudet ystävät Eerikkilässä. 20 kurssikaveria, joista kukaan ei muistuta vanhasta. Kun jakaa elämänsä täysin toisista kuvioista tulevien kanssa, on irtiotto helpompaa. Sitä antaa itselleen luvan unohtaa kaikki vanha ja elää kuin jossain pienessä kuplassa, jossa ei ole muita. Samalla on jännä huomata, miten läheisiä uusista ihmisistä voi tulla siinä vaiheessa, kun he ovat ainoat ihmiset elämässäsi. Ilman muutamaa telttatoveria en esimerkiksi olisi jaksanut tätä parisuhdesoppaa ollenkaan. Kotona olisin jo hajonnut pieniksi palasiksi vaikka siellä paljon ystäviä olisikin. Siellä olisin nimittäin sulkeutunut, Eerikkilässä se ei ole mahdollista. Ei ainakaan yksin. Siellä joku laskee käden olkapäälle jossain vaiheessa väkisin.

Kaiken kaikkiaan nyt tuntuu kuitenkin siltä, että olen viimein saanut sen viimeisen irtirepäisyn vanhasta. Sellaisen, jota olen pelännyt mutta samalla kaivannut. Ja joka ei olisi mitenkään onnistunut kotona, kun kaikki tuttu on vieressä. Poissaolo ei tarkoita sitä, että vanha jäisi lopullisesti taakse tai että niin pitäisi tapahtua, se vain tarkoittaa sitä, että pitkästä aikaa kävelen ja katson oikeasti eteenpäin. Ja kun välillä vilkuilee olkansa yli taakse ja käy vaikka Therapy?:n keikalla, se on hyvä muistutus siitä mistä on tulossa.

Takaisin ylös