Kirjoitin juuri pitkän blogipäivityksen siitä, kuinka minulla on mieli maassa ja apea olo. Kuinka se ja tämä ja tuo painaa ja kuinka tämä syksy on ollut henkisesti poikkeuksellisen raskas. Kirjoitin tekstiä pari tuntia ja valmistuttuaan luin sen muutaman kerran läpi. Sitten deletoin sen.

En minä ole ainoa ihminen maailmassa, jonka on vaikea oppia sinkkuelämään ja joka suree eroaan. Enkä takuuvarmasti ole ainoa, joka tuntee yksinäisyyden tunteita kotisohvallaan sunnuntai-iltaisin.

Mutta minulla on paljon. Minulla on niin järjettömän paljon, että en oikeasti voi valittaa yhtään.

Elän unelmaani koko ajan. Tai ainakin osaa siitä, joka on yksi vaihe siinä palapelissä, jota minä unelmakseni kutsun. Opiskelen eräoppaaksi, siis ulkoilun ammattilaiseksi. Eerikkilän urheiluopisto on parasta mitä minulle on tapahtunut vuosiin. Viimeisen neljän kuukauden aikana olen saanut tutustua upeisiin ihmisiin, joista monia kutsun ystävikseni. Olen oppinut valtavasti asioita lumikenkien teosta hypotermiapotilaan ensihoitoon ja lohenpyrstöliitoksista geologiaan. Olen suorittanut eräoppaan ensiapukurssin, hygieniapassin, metsästäjäntutkinnon sekä läpäissyt ensimmäisen lajitentin. Osaan tunnistaa sieniä luonnossa ja kaloja järvessaä. Olen myös uinut vaatteet päällä 4-asteisessa järvessä. Asun yhdentoista ihmisen kanssa samassa huoneessa ja heidän ja muutaman muun kanssa olen retkeillyt Liesjärvellä, Iso-Melkuttimella, Torronsuolla, Repovedellä, Nuuksiossa ja Räyskälän maastoissa. Olen oppinut melomaan kanootilla oikein. Keväällä lähden kuudeksi viikoksi Lappiin ja kesällä Norjaan. Retkistä voi lukea toisesta blogistani täältä

Viikonloppuisin minua odottaa kotona ensi viikolla 8 vuotta täyttävä tokaluokkalainen, jonka kanssa kävin tänään Star Wars -tapahtumassa. Jätkä tapasi Boba Fettin ja oli maailman onnellisin. Eilen pelasimme jalkapalloa ulkona ja piirsimme Suomen karttaa sisällä. Viime viikonloppuna kävimme katsomassa Monster Jam -autoja Hartwall Arenalla. Lempiruokamme on ranskalaiset perunat, joita söimme pitkästä aikaa perjantaina Lindströmin pihvien kanssa. Joka sunnuntai, kun vien pojan äidilleen halaamme, vaihdamme pusut ja sovimme, että nähdään taas ensi viikolla uudelleen. Jätkä vilkuttaa minulle viimeisen kerran aina juuri ennen kuin astuu rapun ovesta sisään ja joka kerta iltapäiväkerhon pihassa juoksee yhtä onnellinen poika vastaan. Poden ainoastaan hieman huonoa omatuntoa äitiään kohtaan, joka ei saa arkeensa yhtään lepoa minun ollessa Eerikkilässä. Hän ei itse asiasta ole valittanut.

Minulla on valtavasti hyviä ystäviä, joita en ehdi näkemään ketään. Kaikki kuitenkin ymmärtävät miksi, eivätkä valita. Ainoastaan Ruususten luona käymme usein viikonloppuisin, jotta muksut pääsevät keskenään peuhaamaan. Sunnuntai-illat olen varannut itselleni. Ennen ne olivat parisuhdeaikaa, mutta suhteen päätyttyä olen yrittänyt pitää huolta itsestäni. Lepään, rauhoitun, kuuntelen Pink Floydin levyt läpi ja koitan hengähtää, Eerikkilässä kun ei omaa rauhaa löydä oikein muulloin kuin vessassa käydessä. Ikävä kyllä sunnuntaisin iskee edelleen valtava kaipuu ja ikävä, mutta eiköhän se jossain vaiheessa hellitä. Ja onneksi maanantaisin pääsee aina takaisin kouluun. Ostin tänään uudet olohousut kotiin, jotta sunnuntaimakoilu olisi mukavampaa. Jokainen pieni asia, joka helpottaa oloa, kannattaa tehdä.

Muutan uuteen kotiin joulukuussa. Samalla, kun tuntuu todella haikealta luopua lapsuuden kotitalostani, tuntuu hyvältä päästä uuteen paikkaan. Se on vähän kuin puhdas pöytä, jolle alkaa rakentaa. Tänne jää paljon muistoja mutta olen iloinen että saan jättää niistä huonot taakseni tuon oven sulkeutuessa viimeistä kertaa. Uuteen kotiin tulee rinkkateline ja Mount Everestin kuva olohuoneen seinälle. Motivaatioksi, juu knou.

Olen paremmassa fyysisessä kunnossa kuin koskaan aikuisiälläni. Opiskelun yhteydessä tulevan luontoliikunnan ohessa käymme viikoittain pelaamassa jalkapalloa ja sählyä Eerikkilässä. Olen myös viimein saanut punttisalirutiinin aloitettua suunniteltuani sitä monta vuotta. Meillä oli viime viikolla ensimmäinen todellinen testi, kun meidät tiputettiin täysvarustuksessa 40 kilometrin päähän opistolta, mistä meillä oli 24 tuntia aikaa suunnistaa takaisin koululle läpi metsien ja suotaipaleiden. Toki jalkoja ja selkää maalissa pakotti, mutta olin äärettömän iloinen siitä miten hyvin fyysisesti koettelemuksesta selvisin. Siitä sai taas lisää itseluottamusta jatkoon. Söin sen kunniaksi keksipaketin.

Kaiken tämän päälle ensi viikolla hierotaan uusia yhteistyökuvioita, joiden myötä olen taas yhden askelen lähempänä niitä suuria unelmiani, joiden palapelista aiemmin mainitsin. Kunhan asiat varmistuvat, kerron niistä lisää.

Ja viimeisenä, muttei missään nimessä vähäisimpänä: Olen ollut raittiina kohta 3,5 vuotta enkä aio juoda enää ikinä. Olen terve, olen vapaa lääkkeistä ja olen 35 kiloa kevyempi kuin joku vuosi sitten. Ja näiden ansiosta kaikki muu yllämainittu on ylipäänsä ollut mahdollista.

Niin että mistä minun pitikään valittaa? Erosurusta? Yksinäisyydestä? ”Rankasta elämästä” ?

HAH!

Takaisin ylös