Tasan seitsemän päivää sitten olin melko huonolla päällä, olin ollut jo tovin. Oikeastaan Lapista alkaen. Lopulta huomasin, että eniten harmittaa se, että harmittaa. Että ne asiat, jotka painavat, eivät ole sellaisia, joille suoraan jotain pitäisi tehdä vaan jotain pitäisi tehdä sille, miten niihin suhtaudun. Sen kirjoittaminen ääneen (häh?) viime viikon blogissa jotenkin aukaisi tilanteen. Kirjoittamisen voima on edelleen näköjään huikea!

Päätin alkaa korjailemaan ajatuksia. Tai oikeastaan enemmänkin fiiliksiä. Otin viikon vähän niin kuin itselleni.

Maanantaina painelin matkatoimisto Aventuralle, joka on yhteistyökumppanini reissujärjestelyissä. Halusin lyödä lukkoon suunnitelmia, koska se antaa aina odottamisen aihetta. Kun tietää, että kohta taas mennään. Nythän tiedossa on jo kouluhommien ohella kesävaellus Kebnekaiselle Partioaitan kanssa ja sitten oma reissu Mont Blancille elokuussa, kun olen valmistunut. Maanantaina päätettiin lukita myös seuraavat Seven Summits -yritykset, kun lähden huiputtamaan Kilimanjaroa ja Aconcaguaa putkeen. Ajankohta täsmennettiin, lennot tsekattiin ja nyt on sitten niin, että joulu menee Afrikassa ja uusivuosi Argentiinassa. Aika hyvällä hymyllä kävelin Aventuran Annankadun toimistolta ulos. Sovittiin samalla myös yhteisyökuvioiden vahvistamisesta ja mahdollisista työhommista tulevaisuudessa. Nepaliin pitäisi siis ensi keväänä lähteä. Käy minulle!

Lähdin maanantai-illaksi kouluun jo huomattavasti paremmin mielin kuin millä poistun sieltä edellisenä perjantaina. Lähdimme yösuunnistamaan pimeän laskeutuessa ja nautin jotenkin ihan hulluna pimeässä metsässä itsekseen juoksemisesta. Rastit löytyivät, kengät pysyivät kuivina ja jotenkin oikein hihkuin iloa maaliin päästyäni.

Seuraavana aamuna suuntasimme kolmeksi päiväksi Poriin lintu- ja luontoretkelle. Sadetta olivat lupailleet taivaan täydeltä, mutta kävellessäni pilvettömältä taivaalta paistaneen auringon alla Yyterin rantahiekkaa ei paljoa keli painanut. Kolusimme erinäisiä luontopolkuja, hengailimme lintutorneissa ja nukuimme leirissä. Heräsin torstaina pari tuntia ennen muita, otin teltastani katon pois, keitin kahvit ja makoilin makuupussissani katsellen sinistä taivasta. Oli jotenkin aika vahva fiilistelyhetki, kun yli lensi joutsenpariskunta alle kymmenen metrin korkeudelta. Reissun kruunasi merikotkan näkeminen Preiviikinlahdella ja jotenkin sitä taas nöyrtyi vähän lisää luonnon edessä katsellessaan ilmojen kuningasta liitelemässä arvokkaana reviiriään vartioiden.

Hauskuutin myös itseäni (ja kurssikavereita) lataamalla Tinderin puhelimeeni. Hioimme porukalla profiiliani niin sanotusti täydelliseksi ja ihmettelimme keski-ikäisten kesken, että miten tämä homma oikein toimii nuorison nauraessa vieressä. Kun tuli ensimmäinen match, juhlimme koko tupa! Sitten tajusin, että ei minusta ole tällaisen aplikaation kautta ihmisille juttelemaan tai keskusteluja avaamaan. Tuntui vieraalta alkaa puhumaan jollekin vain yhteen nettiin ladattuun kuvaan perustuen. Niinpä jäivät matchit roikkumaan ainakin toistaiseksi, ne kaikki kaksi, joita täydelliseksi hierottu profiilini houkutti. Ja tässä viikonlopun mittaa huomasinkin jo, etten koko aplikaatiota ole enää edes avannut. Ei Tinder varmaankaan minua varten ole, mutta ehkä se tekee hyvää tietää, että tuollainenkin optio on ainakin olemassa. Ja ainakin minulla oli hauskaa, se oli tärkeintä.

Viikonloppua vietin tuttuun tapaan poikani kanssa, jolle ostimme uuden polkupyörän. Se vain on niin, että ei näin isänä mikään tee onnellisemmaksi kuin se, kun näkee oman jälkikasvunsa nauttivan jostain täysillä. Kun pikkutyyppi on onnellinen, minä olen onnellinen, niin se vain menee. Ja kun jätkä veti uudella BMX:llä pitkin Kaivopuistoa niin, etten ollut perässä pysyä, ei siinä auttanut kuin antaa sydämen vähän pakahtua. Haimme croissantit rannasta emmekä antaneet kevätsateen häiritä.

Kruununa viikolle oli eilinen lauantai. Vein pojan äidilleen ja itseni treffeille. Itseni kanssa. Puin pitkästä aikaa jotain muuta kuin erävaatteita päälle, kävin syömässä aasialaista ruokaa, poikkesin Majavassa ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen ennen kuin lopuksi vein itseni Tavastialle katsomaan Frank Turneria.

Olin odottanut keikkaa kuola poskella siitä lähtien, kun tuorein Positive Songs For Negative People julkaistiin viime syksynä. Kun kyselin nimiä listaan ja minulta tiedusteltiin, että laitetaanko perään plus ykkönen, totesin, että ei missään nimessä. Tämän keikan haluan katsoa yksin. Turnerin biisit vievät minua tällä hetkellä niin suuren tunneskaalan läpi, etten halunnut ketään tuttua mukaan sitä häiritsemään. Halusin ehdottomasti nauttia tunnelman läpi joka solulla ja tiesin, ettei se seurassa onnistu. Jo ukkosmyrskyä nauhalta soittanut intro sai aikamoisen fiiliksen valahtamaan kehon läpi ja toisena biisinä soinut Plain Sailing Weather sai minut itkemään melko vuolaasti.

Liki kaksituntinen keikka oli silkkaa ilotulitusta. Kaikkia tapojani vastaan katsoin keikan melkein eturivistä, nauroin, huusin, itkin, lauloin ja tanssin kuin hullu läpi esityksen. Olin hiestä ja kaljasta läpimärkänä, koska kaikki ne 700 muutakin tyyppiä ympärillä taisivat tehdä samoin. Tunnelma oli ihan hillitön sekoitus yhteisöllisyyttä, yksilöllisyyttä, rockia, punkia, balladeja, sydänsuruja, iloja, onnea ja energiaa. Ja sen myötä tein kaiken sen, mitä keikoilla pitää tehdä mutta mistä olen pidättäytynyt aina, koska olen koittanut olla vähän liian cool tai vanha siihen. Vaan paskanmarjat, olin selvin päin, täytän ensi viikolla 37 ja minulla oli elämäni paras keikka!

Tänään aamulla ei ole vituttanut enää yhtään. Ei oikeastaan yhtään mikään. Olen jatkanut illan fiiliksiä vielä tänäänkin Turnerin biiseillä ja Photosynthesis soi luupilla päässäni. Se menee näin:

Well I guess I should confess that I am starting to get old All the latest music fads all passed me by and left me cold All the kids are talking slang I won’t pretend to understand All my friends are getting married, mortgages and pension plans And it’s obvious my angry adolescent days are done And I’m happy and I’m settled in the person I’ve become But that doesn’t mean I’m settled up and sitting out the game Time may change a lot but some things may stay the same

And I won’t sit down

And I won’t shut up

And most of all I will not grow up

Takaisin ylös