Istuimme keskiviikko-iltana saunan lauteilla Kirjokiven kartanossa Kouvolan reunamilla. Olimme Repovedellä kanoottivaelluksella (matkakertomus reissusta löytyy toisesta blogistani täältä ) ja perinteisen telttailun sijaan meille oli varattu pieni pala ylellisyyttä tuulisen päivän päätteeksi. Pääsimme kartanon saunarakennukseen yöpymään ja löylyt maittoi parin päivän melonnan päätteeksi.

Lauteilla virisi keskustelu saunakaljasta ja sen tärkeydestä. Siitä, kuinka tämä saunominen, vaikka ihan mukavaa onkin näin ulkoilun perään, ei silti ole kunnollista kun ei ole saunakaljaa. Sitä yhtä huurteista, joka tekisi tilanteesta täydellisen. Siitä saunakaljasta keskustelu räpiköi ajatukseen, että kuinka hienoa olisikaan, jos joku nyt toisi tänne kartanolle karmean määrän viinaa ja saisimme bileet aikaiseksi. Kuinka ryyppyjuhlat tässä paikassa ja tässä seurassa olisi se, mikä tekisi myös retkestämme täydellisen.

Yleensä näissä keskusteluissa tyydyn hymähtelemään itsekseni jossain nurkassa mutta nyt en voinut vastustaa kiusausta. Esitin kysymyksen siitä, että kun tässä nyt oikeastaan on aika mukavaa meillä kaikilla jo tällä hetkellä, miten keskustelun aloittaja suhtautuisi siihen, jos minä sanoisin, että oma reissuni olisi pilalla, jos kaikki nyt alkaisivat ryyppäämään? Että jos valmiiksi kaikkien mielestä onnistunut reissu muuttaisi täysin luonnettaan, koska on pakko saada bilettää, se tarkoittaisi sitä, että hän pilaisi minun reissuni kokonaan. Vastaus tuli kuin tykin suusta: ”Ihan sama. Jos ainoastaan yksi joutuu kärsimään, on bileet oikeutetut. Vitut siitä yhdestä.”

Viikkoa aiemmin olin illanistujaisissa. Meillä oli omanlaisemme Oktoberfest, jonka pointti oli rosvopaistin teko ja mukava ilta hyvässä seurassa. Muutama pullo viiniä ja pari olutta oli ostettu, minä tyydyin tapani mukaan sammiolliseen kahvia. Fiilis oli hyvä.

Paitsi yhdellä. Yksi porukasta oli ajatellut illanistujaisten tarkoittavan sitä, että kannattaa vetä kori kaljaa ja kossupullo alle ennen sitä viinipulloa. Kellon ollessa seitsemän kaveri kynti metsää jo siihen tyyliin, että kaikki arvasivat ettei tästä hyvä seuraa. Kahdeksaan mennessä juhlija oli jo talutettu majoitukseensa nukkumaan, mistä tämä kuitenkin heräsi vielä myöhemmin illalla. Yö päättyi siihen, että bileet pantiin seis ja kaveria etsittiin otsalamput päässä pitkin metsiä. Ulkona oli seitsemän astetta pakkasta kun löysin kadonneen bilehirmun noin kolmen kilometrin päästä majoituksestamme märkänä, ilman mitään ulkoiluvarusteita saatika tietoa sijainnistaan. Kahta tuntia myöhemmin loppu ei olisi ehkä ollut ihan niin onnellinen. Joka tapauksessa Oktoberfestini päällimmäiseksi muistoksi jäi öinen pelastusoperaatio sen leppoisan ja mukavan illan sijaan.

Ihmisen halu vetää pleksit on valtava voima. Ja liian usein se hautaa alleen kaiken muun mitä ympärillä tapahtuu. Tai ainakin kaikki muut. Empatia on katoava voimavara siinä kohtaa, kun pullo ja känni kiiltää silmissä. Tahto humaltua raivaa liian usein tieltään kaiken muun, mikä normaalisti voisi olla tärkeää. Tiedän tunteen varsin hyvin, elinhän juuri niin itsekin vuosikausia. Tarve, halu tai edes pieni mahdollisuus vetää kännit siirsi sivuun kaikki muut suunnitelmat, tekemiset ja ihmiset ympärillä. Sitä selitti itselleen mitä omituisimmilla tekosyillä sen, miksi tänään saa, voi ja jopa pitää vetää kännit. Oktoberfestit tai saunaillat jossain kartanossa ovat vielä aika pientä. Ja niitä samoja selityksiä sitä käytti, kun ulkopuoliset tekemisistäni kärsivät. Lopulta tarve juoda vei perheen, rahat ja aika monta ystävyyssuhdetta mennessään.

Nyt sain maistiaisen samasta lääkkeestä, kahteenkin kertaan, tällä kertaa uhrina. Koska aika moni asia on uhrattavissa sen eteen, että itse saa vetää nakit silmille, yksi kanssaopiskelija ei paljoa vaa’assa paina. Olin vain niin sanottu collateral damage molemmille, koska juominen oli lopulta tärkeämpää kuin se, mitä ympärillä tapahtuu tai miltä se muista tuntuu. Tärkeämpää kuin se, että molemmat illat olisivat olleet kaikilla tavoin mukavia jo sellaisenaan, oli se, että sai vetää oman pään täyteen.

En ole ihan varma mikä reaktioni Kirjokiven saunan lauteilla oli. Päällimmäisenä minua vitutti, samoin kuin Oktoberfesteillä. Mutta samalla ymmärsin molempia tapauksia niin kovin hyvin.

Ehkä kaikista eniten olin kuitenkin iloinen siitä, ettei minun itse tarvitse enää koskaan uhrata mitään tai ketään sen takia, että olisi pakko vetää turhat kännit.

Takaisin ylös