Tiedättekö kun joskus on niin paljon asioita päällä, ettei oikein saa tartuttua yhteenkään? Kun jotenkin tuntuu, että joka tuutista tuulee, niin on helpompaa olla tekemättä mitään ja odottaa, josko tilanne jotenkin tasaantuu. Niin minulla on käynyt tämän kirjoituksen kanssa. Miljoona asiaa ja tunnetta on ollut päällä ja tuntuu ettei niitä jotenkin saa järkevästi jäsennettyä, saati sitten kirjoitettua. Ja kuitenkin samalla on halu kirjoittaa ne ylös juuri siksi, että niistä jotain tolkkua saisi.

Viimeinen kuukausi on ollut melkoista antamisen ja ottamisen aikaa. Se alkoi parisuhteen päättymisellä (joo, taas). Siitä on tänään neljä viikkoa kun elämäni paras parisuhde pysähtyi kuin seinään ja siitä alkaneeseen hiljaisuuteen. Se sattui ja sattuu. Tekee vähän epätoivoiseksi. Tuntuu siltä, että osa minusta lähti pois eikä tähän oloon oikein totu. Tuskin koskaan tottuu, vaikka niin sanovatkin. Vaikka kuinka ihminen harjoittelisi eroja kokemuksen kautta, ei siihen oikeasti koskaan turru vaan joka kerta se viiltää samalla tavalla. Enkä usko, että jos 80-vuotiaana puoliso lähtee menemään, siihen mennessä kertyneellä elämänkokemuksella tämä sattuisi yhtään vähempää.

Kolmen viikon hiljaisuuden jälkeen puheyhteytemme palasi. En tiedä onko se hyvä vai huono juttu. Tai siis, totta kai se on hyvä, niin toivoinkin tapahtuvan, mutta yhteys antaa aina toivoa ja toivo voi taas olla pahasta. Toivo on sellaista, että mieli tarttuu pieniin asioihin ja järkeilee niitä isoiksi. Että kun toinen keksii sinulle lempinimen, se tarkoittaa sitä, että se rakastaa edelleen vaikka toinen ei olisi sitä tarkoittanutkaan. Mieli ikään kuin tekee sinulle tepposiaan samalla, kun sinun pitäisi aloittaa jo surutyö. Toivo pitää vielä kiinni parvekkeen ovesta kun on tippunut kaiteen yli, enkä tiedä onko se hyvä vai ei.

En minä yksinoloa pelkää ollenkaan. Elämänlaatuni on nykyään sen verran hyvä, että ei tässä mitään hätää ole. Eikä parisuhde saa olla sellainen, jonka vuoksi elää tai sellainen, joka sitä elämää määrittelee. Sen ei tule ponnistaa tarpeesta. Mutta kun kyseessä oli ensimmäistä kertaa sellainen rakkaus, joka oli oikeasti jotain muuta kuin tarvetta tai tottumusta, niin ei sitä haluaisi lopettaakaan. Ja toivolla on merkillinen vaikutus toimintakykyyn, se pitää liikkeessä.

Ja liikkeessä on hyvä pysyä, koska muu elämä parisuhteen jälkeen junnaa ihan normaalisti kuitenkin eteenpäin. Koulu puksuttaa menemään ja tuntuu ihmeelliseltä, että sitä on jo kaksi kuukautta takana! Miten aika voikaan mennä nopeasti kun on hauskaa. Edelleen tuntuu siltä, että Eerikkilän luonto- ja eräopaskoulu on potenssiin sata parempaa kuin mitä olin koskaan uskaltanut toivoa. Se on melkein joka ilta, kun kurssikavereiden kanssa mietitään, että eihän tämä nyt oikeasti voi olla näin siistiä samalla, kun istumme nuotion ääressä jossain pimeässä metsässä. En rehellisesti keksi edelleenkään yhtään huonoa asiaa elokuussa alkaneesta koulusta. Edes se, että viikon päästä minun pitäisi tunnistaa 40 sientä, kääpää ja jäkälää ulkoa, ei huononna fiilistä.

Niin, ne kurssikaverit. Olen tainnut heistä jauhaa jo ihan riittämiin, joten en nyt lähde tässä enempää sanomaan kuin sen, miten upeaa edelleen on, että elämässä on 20 uutta ihmistä mukana. Naamarit alkavat olla alku-ujostelun jälkeen riisuttu ja niiden takaa on löytynyt monta upeaa ystävää. Niiden ohessa yksi vanha ystävyyssuhde on alkanut palaamaan melkoisen kaaoksen jäljiltä jonkinlaisiin uomiinsa, mikä on tuntunut hyvältä. Sen sekavuus on ahdistanut minua yllättävänkin paljon viime aikoina enkä kyllä tarvitse yhtään lisää ahdistusta enää elämään. Joten hyvä näin.

Epäonnistuneet raha-asiat ovat seuranneet minua kuin hai laivaa jo vuosia mutta aikoinaan alkanut lumipalloefekti alkaa pikkuhiljaa olla päätöksessään pallon laskeutuessa hiljalleen laaksoon hidastaen kulkuaan. Välillä se kuitenkin saa vielä lisävauhtia jostain yllättävästä jyrkänteestä kun yhtäkkiä meiliin pamahtaa jotain tarkistuslaskuja menneisyydestä, joiden olemassaolosta ei ollut hajuakaan. Tai jotka oli jo luullut hoitaneensa. Yhtäkkiä opiskelijabudjettiin tulee lähes 5000 euron lovi, kun kädessä on hotellilasku jostain kolmen vuoden takaa ja taas sitä soitellaan perinnän kavereille, että voitaisiinkos tästä jotenkin neuvotella. Se on todella ärsyttävää, koska minä en haluaisi olla enää sellainen. Haluaisin, että asiani olisivat jo kunnossa ja pääsisin eteenpäin. Samalla talousongelmat tuovat ärsyttäviä tunnekaikuja niiltä ajoilta, kun asiat olivat oikeasti huonosti. Päähän tulvii välillä muistutuksia niistä epätoivon fiiliksistä, joissa kylvin aikanaan. Mutta jos nyt yrittää näitäkin ihan rationaalisesti katsoa, niin ei kai voi toki olettaakaan, että kun jossain vaiheessa sotkee asiansa toden teolla, ne hetkessä palautuisivat radalleen kun katsoo peiliin. Siinä menee aina hetki ja rehellisyyden nimissä on sanottava, että ei niistä alkuperäisistä ongelmistakaan vielä ihan kauhean kauaa ole. Niiden häntiä tässä nyt vaan jahdataan. Olen onneksi oppinut rauhoittumaan raha-asioiden edessä. Niin kauan kuin ihminen ei pysty muuttumaan käteiseksi, joutuu asioita vain järjestelemään ja jossain vaiheessa ne ratkeavat. Niin se vain menee.

Opiskelijabudjettini on siitä hauska, että samalla kun minulla on ensimmäistä kertaa vuosiin tukien muodossa tulevat säännölliset tulot, minulla on edellämainituista syistä johtuen vähemmän rahaa kuin koskaan. Perjantaina jouduin ensimmäistä kertaa ikinä soittamaan äidilleni, että pystytkö lainaamaan muutaman kympin ruokaan, kun minulla, 36-vuotiaalla pojallasi, ei ole yhtään ja opintotuet tulevat vasta maanantaina. Hävetti. Mutta sain ruokaa.

Kaiken tämän ohessa on myönnettävä, että tavoitteeni päästä kiipeämään Kilimanjarolle vielä tämän vuoden puolella oli sukruhupaisa. Onneksi reissu meni parisuhteen päättymisen mukana uusiksi, joten yritetään uudelleen ensi vuonna. No damage done. Ensi vuoden piti joka tapauksessa olla välivuosi Seven Summits -vuorten kanssa, joten alkuperäinen loppuaikataulu ei muutu mitenkään. Ensi syksynä Kilille, 2017 Aconcagualle jne. Homma etenee! Samalla etenee ensimmäinen oikea yhteistyökuvioni, josta en uskalla vielä hölistä sanaakaan, ennen kuin nimiä on paperissa. Mutta jos siitä toivosta oli aiemmin puhetta ja siitä, miten se vaikuttaa toimintakykyyn, niin toivo uusista sponsorikuvioista on pistänyt perseeseen kuin ampiainen, enkä malttaisi odottaa, että homma etenee. Kerrotaan lisää sitten jos ja kun niin tapahtuu.

Tulevaisuudensuunnitelmiin väljästi liittyen tein myös päätöksen viimein erottaa Teemu Suomisen Soberismia-blogista. Tai ainakin laittaa nämä kaksi asiaa rinnakkain kulkemaan sen sijaan, että ne olisivat yksi ja sama paketti kuten ennen. Erotin kaksi puoltani aloittamalla uuden Luontoilmiö -nimisen blogin, joka keskittyy ulkoilu- ja kiipeilykuvioihini samalla, kun Soberismia tulee olemaan enemmänkin jonkinlainen tunteiden leikkikenttä. Täällä saan kirjata ylös tuntojeni tuskat ja riemut samalla, kun Luontoilmiö on enemmänkin vuorikiipeilijä ja ulkoilija Teemu Suomisen sivu. Tai jotain sinne päin. Luontoilmiö löytyy osoitteesta luontoilmio.blogspot.fi ja sen saa ottaa seurantaan!

Paljon on siis uutta viime aikoina edessä ollut. Olen saanut, olen menettänyt, olen iloinnut, olen surrut, olen itkenyt ja olen nauranut. Mutta kaiken tämän ohessa on tärkeää huomata se, että jos joskus aikanani en suostunut näkemään yhtäkään positiivista asiaa ympärilläni, nyt annan niille silti kaiken vallan. Se, että menettää paljon ei vie mukanaan yhtäkään niistä muista asioista, joita olen saanut. Eli oikeasti asiat ovat ihan hyvin. Kuten Partioaitan toimitusjohtaja minulle ensitapaamisellamme sanoi, on lopulta ihan sama montako vuorta olen kiivennyt tai kuinka vaikeita ne ovat olleet, tärkeintä on se, että olen tässä nyt.

Takaisin ylös