”Saanko tulla jo kotiin? Mua vaan tönitään ja hakataan täällä :((((((”

Tällaisen viestin lapseni äiti sai viime viikolla kesken syntymäpäiväjuhlien, missä poika oli. Äiti järkyttyi. Vain päivää aiemmin poika oli tullut koulusta kotiin, kun äiti huomasi tämän poskessa ison kuhmun. Hetken udeltuaan mistä se oli tullut, poika suostui kertomaan, että kaveri kävi käsiksi koulussa ja siinä rytäkässä poskipää kolahti pojan omaan polveen. ”Mut ei se mitään, ei mua haittaa”, sanoi poika.

Olin torstaina pyöräilemässä, kun sain viestin, että voidaanko puhua pian, asia koskee poikaa. Ex-vaimo ei yleensä ihan kevyestä lähde soittelemaan, joten pirautin niin äkkiä takaisin kuin vain kerkesin. Kävi ilmi, että poikaamme on kiusattu pitkin kevättä. Ensin Growtopia-pelissä, jota kaikki luokkalaisensa aktiivisesti pelaavat, sitten sanallisesti haukkuen koulussa ja lopulta käsittely oli muuttunut jo fyysiseksi. Olimme pienoisessa sokissa. Tai en minä osaa tarkalleen sitä tilaa kuvata, järkyttyneitä joka tapauksessa. Se sieppasi syvältä, tuli voimaton olo että ei ole pystynyt lastaan suojelemaan. Tai auttamaan, kun tämä on joutunut kärsimään. Mutta kun me emme ole tienneet.

Nyt mörkö oli kuitenkin ulkona. Poika oli silminnähden helpottunut, että sai jo tovin jatkuneesta kiusaamisesta kerrottua ja me ryhdyimme samantien toimeen. Sovimme askelet ja työnjaon. Olin tulossa torstaina kotiin ja hakemassa pojan äidiltään viikonlopuksi luokseni, kuten tapana on. Sovimme, että minä juttelen ja puhun pojan kanssa, koitan saada pelon pois. Samalla laitamme muille luokkakaverien vanhemmille tiedon tapahtuneesta ja ex-rouva ottaa vielä yhteyden erikseen lapsen nimeämien poikien äiteihin, tuttuja kun ovat.

Lasta selvästi jännitti kun noukin hänet kyytiin iltapäivällä. Äitinsä oli sanonut, että Pappa juttelee sun kanssa ja poika oli jotenkin todella hermostunut. Jää kuitenkin murtui äkkiä ja tyyppi alkoi kertomaan näkemystään kevään tapahtumista minulle silminnähden huojentuneena. Varmasti helpotti, että sai asian ulos. Oli nimitelty, tönitty ja käyty käsiksi. Ensin pelissä ja chatissa, kun poika oli ilmeisesti tehnyt muille pojille jotain kepposia mistä nämä olivat suuttuneet. Pelistä puheet olivat siirtyneet välitunneille ja lopulta ihan fyysiseksi viime viikkoina. Tavallaan oli huojentavaa kuulla, että vasta viime viikkoina. Että fyysinen koskemattomuus ei ole ollut loukattuna sen pidempään. ”Kaksi yyppiä aina kiusaa ja muut vain nauraa vieressä” oli lause, joka tuntui todella pahalta isänä.

Samaan aikaan äitinsä laittoi pitkän viestin luokkalaisten vanhempien suljettuun Facebook-ryhmään, joka perustettiin heti ykkösluokan alussa pari vuotta sitten ja jonka tarkoitus on juurikin keskustella asioista, jos sellaisia tulee. Iso osa lapsista - ja sitä kautta myös vanhemmista - ovat tuttuja jo päiväkotiajoilta, samoilla kulmilla kuin kaikki asumme. Olemme siis tunteneet pitkään ja henki vanhempien puolella on ollut aina hyvä, kaikki ovat vähän katsoneet toistensa muksujen perään. Viesti ryhmään ei ollut syyttelevä tai syyllisiä metsästävä, vaan rakentava ja korosti enemmänkin huoltamme omasta pojastamme. Halusimme saada mahdollisimman laajan kuvan ja muiden lasten näkemyksen tapahtumiin.

Ja kriisitilanteessa homma toimi. Ei voi kuin olla kiitollinen siitä, miten upeita ja aktiivisia vanhempia ryhmään kuuluu. Toimiin ryhdyttiin heti, kaikissa kodeissa, myös niissä, missä lapset ovat olleet täysin osattomia kiusaamiseen. Viestejä ja puheluja sinkoili aikuisten välillä pitkin Punavuorta ja asia nostettiin tapetille iltapalapöydissä. Kerrottiin, mitä kiusaaminen on, kuinka se, että vaikka ei tee mitään mutta nauraa vieressä, on ihan sama kuin kiusaisi. Kuinka jokaisen fyysistä koskemattomuutta tulee kunnioittaa loppuun asti. Kuinka haukkuminen pelissä on ihan sama asia kuin haukkuu päin naamaa. Lapset kuuntelivat ja kertoivat omat näkemyksensä poikamme kiusaamisesta, jotka vanehmmat sitten jakoivat meille, jotta saimme perspektiiviä ja tietoa oman poikamme roolista tilanteissa. Eihän näissä yleensäkään mikään osapuoli ihan täysin viatonkaan ole.

Samaan aikaan kotona päivitin pojalle koko ajan missä mennään, mitä puhutaan, mitä kukakin vanhemmista sanoo, mitä kaverit ovat kertoneet. Ajattelin, että avoin ja rehellinen linja pojan kanssa on paras, hän ainakin näkee, että tilanteeseen reagoidaan ja että vanhemmat ottavat tällaiset tilanteet vakavasti. Kaikki vanhemmat. Halusin hänen tietävän, että hänen kiusaamisesta kertomisensa ei mennyt hukkaan.

Saimme kokonaiskuvan kasaan ja tilanne rauhoittui iltaa kohden. Poika nukahti yhdeksän jälkeen, kiven poistuttua harteilta kun on helpompi nukkua. Hän oli uupunut. Menin vielä seuraavana aamuna mukaan kouluun juttelemaan opettajan kanssa. Lasta pelotti ja hävetti samanaikaisesti, pelkäsi jonkun kostavan kun hän oli laverrellut. Tarkoituksella menin niin, että kun ensimmäinen tunti alkoi, kaikki luokkalaiset näkivät minun poistuvan luokasta. Että hekin ymmärtäisivät, että tällaisiin juttuihin reagoidaan vakavuudella heti. Päivä meni hyvin, anteeksipyyntöjäkin oli kuultu ja iltapäivällä portilta juoksi vastaan iloinen lapsi kevään viimeisen koulupäivän jälkeen.

Jäin miettimään, että ylireagoimmeko? Ehkä tilanne ei lopulta ollut ihan niin vakava kuin ensimmäinen viesti ja mustelmat naamassa antoivat ymmärtää. Mutta ei, emme. Emme missään nimessä. Kuten hyvä ystäväni totesi, kiusaaminen on aina subjektiivinen kokemus ja jos lapsella sellainen olo on, että häntä kiusataan, silloin se on totta vähintään hänelle itselleen. Ja siihen tulee reagoida heti! Rauhoittaa lapsi, saada pelko pois ja osoittaa, että välitetään. Että vanhemmissa on turva.

Kuten jo sanoin, ei voi olla kuin järjettömän kiitollinen siitä, millaisia vanhempia luokkayhteisössämme on. Kaikki ottivat tilanteen heti vakavasti, kukaan ei kyseenalaistanut ja kaikki ryhtyivät oitis toimeen. Pelkkä puhuminen tällaisissa tilanteissa lapsille on jo iso asia, jotta kaikki tietävät, että toisella on paha mieli ja että kiusaamiseen puututaan, oli se ylireagointia tai ei. Tämä hoidettiin yhdessä hienosti ja kaikki saivat lähteä kesälomalle hyvillä mielin, myös minun poikani. Poika, joka - yhtä innoissaan kuin kesälomansa seikkailuja - odottaa jo syksyllä alkavaa kolmatta luokkaa. Jos hän ei olisi kevään tapahtumista kertonut, jos me emme olisi reagoineet, jos koko luokan vanhemmat eivät olisi tehneet mitään, tilanne voisi olla toinen. Tämä päättyi kuitenkin hyvin.

Hyvää kesälomaa kaikille!

Takaisin ylös