tiistai 13. tammikuuta 2015
Rakas treenipäiväkirja,
Olo on kuin rekka olisi ajanut yli. Kolottaa, lihaksiin sattuu, perse on kipeä ja niskaa särkee niin, että pääkin on ajoittain kipeä. Lauantaina aamulla en päässyt sängystä ylös, kunnes kahvinhimoni vei voiton ja väkisin nivelet natisten pääsin ensin kylkiasentoon kääntymällä jotenkin kammettua itseni pystyyn.
Mutta ai että on hyvä olo!
Loppuvuoden lorvimisen ja karkinmussuttamisen jälkeen aloitin vuoden 2015 treenikauteni viime viikolla. Ja aika rehvakkaasti sitten aloitinkin. Maanantaina kävin luistelemassa puolitoista tuntia, tiistaina Nuuksiossa haikkaamassa, keskiviikkona reippaalla sauvakävelylenkillä, torstaina palautin kahvakuulan viikottaiseen ohjelmistoon, perjantaina lumilautailin ja lauantaina olin ensimmäistä kertaa ikinä seinäkiipeilemässä. Sunnuntaina muistutin 94-vuotiasta isoisääni kävellessä. Mutta koska eilen koitti sitten jo uusi viikko, oli kahvakuulaan tartuttava taas. No rest for the wicked. Ja tällä mennään tästä eteenpäin.
Tokihan tässä on tullut enemmän ja vähemmän liikuttua nyt sen kaksi ja puoli vuotta jonka on selvin päin ollut, mutta oikeastaan vasta viime keväänä tein ihan ohjelman itselleni, jota piti noudattaa. Silloin tähtäimessä oli heinäkuinen Mount Elbrusin kiipeäminen. Toukokuusta heinäkuulle urheilin viitenä päivänä viikossa, pääasiassa kahvakuulaillen sekä lenkkeillen. Kun Elbrusin huipun saavutin ja sieltä alaskin pääsin, totesin treenikauden olleen suhteellisen onnistunut mutta auttamattomasti liian lyhyt. Kärjistäen voisi sanoa, että vyötäröstä alaspäin harjoitteet olivat tehonneet mutta yläkroppa oli vielä liian heikossa hapessa suoritukseen.
Syksyllä, kun sitten lopullisen päätöksen tein Seven Summitsin asettamisesta tavoitteekseni tiesin, että kuntoiluun pitää alkaa satsaamaan ihan uudella tavalla. Että enää ei mikään muutaman kuukauden pikatreeni riittäisi aina ennen vuorille lähtöä, vaan siitä pitäisi tehdä enemmänkin elämäntapa.
Kuitenkin esimerkiksi nuo Fat Maniksi ja Little Boyksi nimeämäni kahvakuulat lähinnä tuijottivat minua ilkeästi koko syksyn tuolta olohuoneen nurkasta odottaen, että koskahan se seuraava Manhattan Project käynnistyy. Koko ajan lupailin itselleni, että juujuu, ihan kohta, heti ensi viikolla jatkuu treenit. Lenkkeilystä en sentään ollut onneksi luopunut, siitä kun on juuri tullut sellainen henkinen pakko itselle. Että ulos ja lenkille on päästävä tasaisin väliajoin, muuten hajoaa pää. Ja tokihan pitkin syksyä oli erinäisiä vaelluksia ja kiipeilyreissujakin mutta silti se sellainen säännöllinen treeni loisti poissaolollaan.
Joulun suklaiden jälkeen päätin, että nyt saa riittää, nyt pitää ryhtyä toimeen. Tänä vuonna luvassa on ainakin Kosciuszkon, Volcano Rinjanin, Tamok Valleyn ja Kilimanjaron kiipeilyt, joiden lisäksi keväällä ja kesällä käyn tekemässä uudet yritykset sekä Ruotsin Kebnekaiselle että Ranskan Cime du Gélas’lle. Kuntoa siis ihan oikeasti tarvitaan. Ja juuri sitä elämäntapakuntoa, ei satunaista huitomista rautakuulalla hyvän omatunnon perässä tai kahden viikon kuntosalijäsenyyttä. Minä muuten vihaan kuntosaleja.
Niinpä aloitin treenikauden nyt. Jos perjantaina Talmasta hakemaani lievää aivotärähdystä ei oteta laskuun, olo on todella hyvä. Kehoa kolottaa, mikä tarkoittaa sitä, että jotain on tullut tehtyä ja mieli huutaa onnea. Jo ensimmäinen viikko teki sen, että nyt tekisi mieli olla koko ajan jotain hiihtokisaa tuolla vetämässä ja tässä sohvalla maatessa tulee huono omatunto. Tottahan toki tiedän, että tämä on sitä alun huumaa, mutta jos nyt edes suunnilleen saisi tämän mielentilan pysymään kuvioissa, niin eiköhän sitä ole kiipeilyreissuihin sitten ihan kelvollisessa kunnossa. Tai ainakin kelvollisemmassa kuin olisi jos vain vähän lenkkiä juoksisi ja siinä se.
Tulevana perjantaina on haastattelu Eerikkilän urheiluopistoon luonto- ja eräopas koulutukseen, joka käynnistyisi syksyllä. Tuskinpa kohtuullisesta kunnosta sielläkään haittaa olisi, kyseessä on kuitenkin urheiluopisto. Ajatus minusta sellaisen oppilaana naurattaa mutta samalla hieman hivelee. Kukapa olisi pari vuotta sitten uskonut.
Kuten kirjoitin päättäessäni vuorikiipeilijäksi tosissaan ryhtymisestä, jos kävisi niin, etten korkeimpia huippuja koskaan saavuttaisi ja henkinen kantti loppuisi matkalla kesken, ainakin tulen olemaan paremmassa kunnossa kuin keskiverto suomalainen mies keski-ikäisenä. Kuinka paha asia se nyt sitten voi olla?