Tahkolta Helsinkiin on matkaa noin 450 kilometriä ja sen pitäisi taittua viidessä tunnissa. Mutta kun auto päättää 2700:n kilometrin ajomatkan päätteeksi, että nyt ei jaksa enää, matka voi muodostua vähän pidemmäksi ja tuskaiseksi pilkkopimeässä kevätyössä. Kun puolen tunnin välein seisoo hätävilkut päällä tienlaidassa toivoen, että uskollinen ratsu jaksaisi vielä vähän matkaa, voi olo olla aika synkkä. Etenkin, jos on juuri lähtenyt Tahkolta ennen aikojaan lähes paniikinomaisesti ajamaan kotiin, koska ahdistuskohtaus meinaa tukahduttaa hengityksen. Siinä ehtii tienposkessa mietiskellä kaikenlaista.

Aiemmin viikolla tie oli vienyt Helsingistä Kolarin kautta Norjan Tamokiin, sieltä Pohjois-Suomen läpi Sallatunturiin ja lopuksi Tahkolle, missä tarkoitus oli viettää reissun viimeiset päivät hyvässä seurassa mökki- ja rinnetunnelmasta nauttien. Loma oli ollut mahtava, seura sitäkin parempaa ja fiilis Sallasta etelään körötellessä oli hyvä. Illaksi Tahkolle päästessä jostain tuli kuitenkin mustia pilviä taivaalle. Ehkä se loppumatkan vesisade oli joku merkki tulevasta, tiedä häntä. Jotain kuitenkin tapahtui enkä osaa vieläkään sanoa mitä. Tunnen sen kyllä sisälläni ja rintakehässäni, mutten osaa pukea sitä sanoiksi.

Tahkon mökki oli mukava ja edessä pimeässä seisovat rinteet houkuttivat. Seuraavana aamuna pääsisi mäkeen ja edessä olisi tämän talven viimeinen laskupäivä ennen kuin kevät sulkisi loputkin hiihtokeskukset. Asetuimme taloksi, otin paikan sohvalta, söin pussillisen karkkia ja meinasin oksentaa silkasta ahdistuksesta. Se hiipi jostain takavasemmalta ja jäi rintakehän päälle istumaan, olo alkoi olla tukala. Enkä tiedä miksi. Ehkä se oli sitä, että olin hiihtokeskusmökissä, missä kaikki joivat viinaa. Pöytään oli katettuna vähän kaikkea Jallusta vodkaan ja siltä väliltä. Ehkä se oli sitä, että ne eivät olleet minulle katettu. Joitakin vuosia sitten olisin olllut jo kimpussa ja minulla olisi ollut varmaan aika hauskaa. Nyt söin lakritsia ja katsoin kun muilla oli. Ja kun katsoo muita, huomaa olevansa ulkopuolinen. Jo aiemmin päivällä jokainen tekstiviesti ja Facebook-keskustelu oli ollut sitä, kuinka kohta pääsee minttukaakaolle ja onhan joku muistanut käydä Alkossa. Asioita, joihin en voi samaistua enää mitenkään. Ajattelin kuitenkin, että osallistumiseni on paremmalle puoliskolleni tärkeää ja että kyllä minä tällaisen reissun kestän, onhan tässä ties mitä festareita ja häähumujakin vedelty selvin päin. Aikaa on kulunut jo niin paljon, ettei tämän pitäisi olla ongelma, olenhan ollut jo kohta tuhat päivää selvin päin. Vaan siinä sitä maattiin sohvalla Panda-pussi kädessä tuntien, että olen tuhannen ulottuvuuden päässä kaikista muista.

Kun rintaa alkaa painaa, sen olon huomaa aina liian myöhään. Ai että, jos sen voisi jotenkin ennakoida ja korjausliikkeitä voisi alkaa suorittamaan jo ennen kuin se leka iskee ja kipu alkaa. Mutta jotenkin se on kuin masennus pienoiskoossa, se hiipii jostain ja sen huomaa kun siinä on liian syvällä. Gradually, then suddenly, niinkuin aina.

Toki jälkiviisaana voi miettiä, että ehkä ennakoinnista olisi käynyt se, ettei olisi pitänyt lähteä koko reissuun ollenkaan, mutta kuten jo sanoin, oletin kyllä kestäväni. No, nyt tiedän paremmin.

Mikä se olo sitten on? Se on jotain ahdistuksen, vitutuksen, surun, häpeän, ulkopuolisuuden tunteen, vihan, katkeruuden ja yksinäisyyden väliltä. Jotain, joka kääntää ajatusmaailman ylösalaisin hetkessä mutta mistä ei pääse pois. Että vaikka kuinka selittelee itselleen, että tämä asia on nyt vain omassa päässäsi, kukaan ei pidä sinua ulkopuolisena, ne rakastaa sinua edelleen, et suostu uskomaan. Tai pysty, siinä olotilassa. Ajatus kääntää kaikki sinua vastaan jolloin oma psyyke ryhtyy vastatoimiin heitä kohtaan. Se sulkeutuu. Minä sulkeudun. Makasin sohvalla täysin poissaolevana, sanomatta sanaakaan ja yritin esittää keskittyväni iPadiini. Koska kuvittelin, että välillämme on tuhat kilometriä minusta siihen viereiseen pöytään, aloin käyttäytymään juuri niin. Suljin kaikki pois ja kaikki ihmettelivät. Eivät sanoneet mitään, mutta kyllä sen huomaa kun ne ihmettelevät. Mutta siinä olossa ei pysty käsittämään sitä, että se on oma syy, ei niiden muiden. Pään sisällä alkaa kuplimaan, tekisi mieli räjähtää, huutaa, rikkoa asioita, tuhota jotain. Se on yllättävän fyysinen olo ja sitä ajattelee, että purkamalla energiaa räjähtämällä se menisi ohi. Vaikka tosiasiassa sitä toivoisi vain jonkun tulevan luo ja ottavan syliin, vähän paijaavan päätä ja sanovan, että kaikki on ihan ok. Se suurin noidankehä onkin juuri tässä. Toivoo että joku tulisi luo mutta käyttäytyy niin, että he pysyvät loitolla. Sitä vain istuu ja odottaa, että toinen tajuaisi tulla apuun mutta samalla näyttää siltä, ettei lähestyä kannata. Se on pahinta. Sitä kaivaa itselleen kuopan johon tippuu.

Niissä hetkissä potkii sisään vanhat muistot. Hetket, käytösmallit, ajatukset ja suojamekanismit. Siis juuri ne, jotka syntyivät kun sairastuin. Ja jotenkin hetkessä sitä on taas masentunut, koska käyttäytyy ja ajattelee kuten silloin, kun oli todella huonossa kunnossa. Ja silloin kun ryyppäsi. Tähän oloon juuri ryyppäsin. Ja hajotin. Ja riehuin ja räjähtelin. Nyt mieli ei onneksi tehnyt sitä viinaa, sen verran kuitenkin olen pitkälle päässyt, että se on ihan selkeästi poissuljettu ajatus. Mistä voin toki olla ylpeä. Vielä kun keksisi, että millä sen näissä hetkissä korvaa.

Tai no, ensin pitäisi keksiä, että mikä se on mikä näihin hetkiin johtaa, mikä se triggeri on, jolloin niitä voisi välttää. Sitä kun en ymmärrä vieläkään ja jota olen nyt kuumeisesti useamman päivän miettinyt. Jotenkin se olo, että on kuin ilmaa muille. Vaikkei oikeasti ole mutta oma pää luo sellaisen tilan.

Muut lähtivät baariin, esitin väsynyttä ja hymyillen toivottelin hauskaa iltaa painuessani pimeään huoneeseen yksin nukkumaan. Se tuntui pahalta, itketti. Päätin, että lähden seuraavana päivänä kotiin.

Aamulla pöydässä naureskeltiin edellisen illan toilailuille, joista minä olin taas ulkopuolinen. Paha olo vain vahvistui. Ikkunan takana paisteli orastavassa auringossa laskettelurinteet, joten yritin keskittyä niihin. Olo oli todella valtavan yksinäinen muiden huudellessa, että jesjesjee, kohta ollaan rinneravintolassa minttukaakaolla, hei, kello on jo 11, miksei kukaan jo juo! Vedin laskukamat päälle omassa hiljaisuudessani tyhjässä mökinpuoliskossani ja odottelin vain, että pääsen mäkeen tuulettamaan ajatuksia.

Laskeminen sujui ja tuulettuminen onnistui. Keli oli todella kohdallaan, lähes kymmenen astetta lämpöä ja sen mukaiset pehmeät mäetkin. Hyppyreitä löytyi ja kaikilla oli mukavaa. Rinneravintolassakin käytiin, muut saivat viimein ne minttukaakaonsa ja tunnelma oli hyvä. Ei ahdistanut ja maisemakin hiveli mieltä. Ajattelin, että ehkä tässä nyt vaan olen yliregoinut ja jäänkin suunnitelmieni mukaisesti vielä toiseksi illaksi rientoihin mukaan. Jossain vaiheessa iltapäivää alkoi sataa ja totesimme laskupäivän olleen tässä, sauna alkoi kutsumaan. Naisväen siirtyessä seuraavaan baariin, lähdimme miesten kesken mökkiin. Ahdistus palasi heti eikä se lähtenyt suihkulla eikä saunalla pois, se kun on sellainen haava, jota ei voi vedellä puhdistaa. Päätin pakata kamat ja lähteä. Odottelin vielä, että kauniimpi sukupuoli palasi rinneravintolariehastaan, sanoin hei ja hyppäsin autoon. Oli pakottava tarve päästä äkkiä pois, kotiin, omaan sänkyyn, yksin olemaan yksinäinen. Se kun on paljon helpompaa kuin yksinäisyys seurassa, se on jotenkin perustellumpaa. Eikä tarvitse pelätä räjähtämistään tai sitä, että loukkaa muita. Autossa istuessani tiesin, että näin on parempi kaikille, onneksi lähdin pois.

No, pois kyllä pääsin, mutten äkkiä kotiin. Parinkymmenen kilometrin ajon jälkeen auto alkoi temppuilemaan ja menettämään tehoja. Yhtäkkiä kiihdytykset olivat mahdottomia ja auto käytännössä sammui puolen tunnin välein. Ilta alkoi pimenemään ja minä itkua, kiukkua ja raivoa vääntäen posotin menemään sen 50 kilometriä kerrallaan aina pysähtyen tien pieleen hätävilkut päällä. Jossain vaiheessa huusin niin kovaa kuin kurkusta lähti. Eli jos jossain Mäntyharjun paikkeilla joku on perjantai-yönä kuullut karjumista, niin se olin vain ahdistunut minä, ei hätää, kukaan ei kuollut. Vain minä ja vain hieman ja vain henkisesti.

Lopulta hitaan taistelun jälkeen jollain pyhällä hengellä ja sormet ristissä sain auton saatettua kotipihaan. Seuraavana aamuna omasta sängystäni huonojen yöunien jälkeen herätessäni tiesin tehneeni oikean ratkaisun lähtemällä. Vaikka se auto olisi jättänyt minut tienposkeen keskellä yötä, se olisi ollut oikea ratkaisu. Ja se tienposki parempi paikka kuin se minttukaakaomökki johon en kuulunut.

Olo on tasoittumaan päin ja nyt minua oikeastaan eniten harmittaa se, että upea matka sai todella paskan päätöksen ja pilasi minun osaltani koko reissun. Vaan enpä ole aikoihin odottanut terapiaan pääsyä näin kovasti kuin tällä hetkellä. Haluan tietää mitä tapahtui ja miksi, mikä se triggeri oli. Huomenna on aika sovittuna mutta en pidätä hengitystäni suuria ratkaisuja odotellessa. Voi olla, ettei se selviä koskaan. Koska ihmismieli on juuri niin tuntematon ja käsittämätön. Ainakin minun.

Takaisin ylös