Kohta on kulunut kaksi ja puoli vuotta siitä, kun viimeisen kerran join viinaa. Oikeastaan ajattelen asian nykyään enemmän niin, että en niinkään lopettanut mitään kuin aloitin jotain. Aloitin itseni parantamisen ymmärtäessäni, että oli tullut aika. Se viinan juonnin lopettaminen vain oli osa sitä prosessia.

Pari viikkoa sitten tuli todella pitkästä aikaa taas askeleita väärään suuntaan, jonnekin sinne, mistä aloitin silloin kaksi ja puoli vuotta sitten. En edes muista edellistä takapakkiani, en muista sellaista olleen oikeastaan sen jälkeen kun lääkityksen vieroitusoireista pääsin eroon syksyllä 2013. Sen jälkeen olo on pysynyt aisoissa ja parantunut kohisten lähes joka askeleella. Kirjoitin siitä tähän blogiinkin tovi sitten, että miten hyvä onkaan tällä hetkellä olla ja kuinka uskomattomalta tuntuu kun unelmat alkavat toteutumaan. Ei varmaan olisi kannattanut. Jinxasin itseni. Sanoin terapiassakin tammikuussa, että kohta varmaan tulee joku tuoli päin naamaa, koska tällä hetkellä on vähän liian hyvä olla ja liikaa hyviä juttuja tapahtuu. Ajattelin hiljakseen, että en minä nyt oikein näin hyvää edes ansaitse ja joku karma oli ilmeisesti sitten samaa mieltä. Vaikka terapeuttini koittikin vakuutella minulle, että ”ansaitsetpas, nauti nyt”.

En oikeastaan tiedä mitä kaksi viikkoa sitten tapahtui. Kaikki alkoi siitä, että autoni eturengas kolisi. Niinkin yksinkertaisesta asiasta. Ajattelin, että siellä on pieni kivi jossain jarrulevyjen välissä ja koitin venkslailla, pakitella ja kaasutella autolla tovin, josko se irtoaisi. Joku varmaan luuli, että nuoriso on lainannut isin Jeepin ja lähtenyt kaahailemaan sillä Hernesaaren suoralle kun minä siellä koitin korjata autoani. No, ei auttanut, joten ajoin naapurin korjaamolle. Eihän siellä mitään kiveä ollut. Eikä ollut oikeastaan jarrupalojakaan. Levytkin meni uusiksi. Neljäsataa euroa, kiittimoi!

Siitä se alkoi. Koko loppupäivän rintaan sattui, ahdistus tuntui kurkussa ja ruokahalu hävisi. Alkuillasta eräs lupaava yhteistyökumppani soitti, että hän sittenkin vetäytyy yhteistyöstä, jota oli itse alun alkaen ehdottanut. Siinä kohtaa mentiinkin sitten jo kovempaa vauhtia johonkin syövereihin. Yritin tehdä tässä vuosien varrella oppimiani korjausliikkeitä, mukavia asioita. Lähdin kävelylle. Menin metsään. Menin rantakahvilaan syömään sitruunamuffinsin. Kävin ostamassa itselleni jotain kivaa. Mikään ei auttanut. Olo huononi. Seuraavina öinä en nukkunut lähes ollenkaan.

Yhtäkkiä, silmänräpäyksessä, aloin käyttäytymään kuten se vanha Teemu käyttäytyi. Suljin kaikki pois, ilmoitin ensin joka suuntaan että haistakaa kaikki vittu ja sitten istuin kotona odottamassa, että voisiko joku niistä haistatelluista tulla käymään. Vanha toimintamalli tuli kuin automaattisesti jostain takaraivosta ulos ja aloin ajattelemaan ja tekemään asioita niinkuin silloin, kun olin todella masentunut. Tuntuikin juuri siltä, mutten huomannut sitä itse, kuten en silloinkaan.

Meni kolmas ja neljäs päivä. Yritin sulkeutua kotiin. Kuuntelin ahdistavia levyjä. En syönyt vieläkään muuta kuin karkkia, se maistui. En nukkunut. Kukaan ei vieläkään tullut käymään. Miksi olisi? Olin käyttäytynyt kuin apina ja omassa kuplassani ollessani ajattelin, että kaikki ovat väärässä, minä olen oikeassa joten pitäkööt tunkkinsa. Oli huonoin olo vuosiin. Fantasioin ryyppäämisestä. Sellaisesta kaoottisesta dokaamisesta, joka sysäsi kaiken järjen syrjään hetkeksi. Mietin, etä pitäisikö? Tai no, en ehkä oikeasti, mutta haaveilin siitä. Se oli hyvä pakokeino joskus, miksei nytkin? Pari lakushottia ja siideriä Majavassa, ai että!

Oikeastihan syytä olooni ei ollut. Juu, kyllä, auto piti korjata. Maksoi neljäsataa euroa. Kyynel. Nytpähän on kunnossa. Yhtestyökuviot kariutuivat? So what. Se ei tarkoita muutosta huonompaan, ainoastaan sitä, että asiat ovat ennallaan. Ja vastaavia kuvioita voi viritellä vielä miljoonia lisää jos siltä tuntuu. Mitään oikeaa syytä ahdistuskohtaukseeni ja takapakkiin ei ollut. Tai ainakaan näistä katalyyteistä se ei ollut kumpikaan. Se taisi tulla jostain paljon syvemmältä.

Meni muutama päivä ja olo alkoi tasoittua kun sain poikani luokseni. Pienen lapsen vilpitön onni vaikkapa siitä, että ruokana on ranskiksia ja nakkeja, on valtava voima. Se tarttuu. Sitä ei pysty ohittamaan. Ainakaan enää, joskus kyllä pystyin. Pari päivää myöhemmin pääsin viimein terapiaan avaamaan aihetta. Ja koska minulla on maailman viisain ja ihanin seksibuutsiterapeutti, sessiomme oli oikeastaan viimeinen niitti olon normalisoitumiseen. Tai ainakin paranemiseen, normaali se ei ehkä ole ihan vieläkään, lähinnä siksi, että pelästyin itseäni aika paljon.

Kävimme läpi tapahtunutta. Mietimme miksi niin kävi ja mikä sen triggeröi. Terapeuttini sanoi, että onkin jo odotellut että koskas se jätkä sieltä pilvien yläpuolelta tippuu. Että se oli lähes välttämätöntä ja vähintään odotettua. Ei minun mielestäni, ajattelin.

Nyt olo on taas ihan hyvä. Kävin juuri laskiaispullalla rannassa, onhan laskiaistiistai. Minulla ei ole ennen ollut viiksiä enkä ymmärtänyt, että puolet kermavaahdostahan jää niihin kiinni syödessä. Oli melko nerokas olo Cafe Carusellissa, kun ensin olin ylähuuli valkoisena hymähdellyt auringonpaisteeseen päin.

Nyt katsoessani itseäni kaksi viikkoa taaksepäin ihmettelen, että mitä tapahtui. Tuntuu, että se oli joku ihan muu. Se oli se Masennus-Teemu tuolta muutaman vuoden takaa, josta ajattelin jo päässeeni lopullisesti eroon. Jota vähän vihaan edelleen, joskin välimme alkavat olla jo parempaan päin. Ne ovat ehkä ymmärtäväiset. Mutta silti ihmetyttää, kuinka helpolla se tyyppi tuli käymään ja moikkaamaan vaikka en pyytänyt. Se vähän pelottaa. Tietää, että se kaveri on näköjään edelleen tuolla jossain aivokuoren välissä olemassa ja että se pystyy tekemään palun sormia napsauttamalla niin halutessaan.

Ehkä tämä oli ihan hyvä muistutus itselle, että työ ei lopu koskaan. Että oikeastaan se on kuitenkin vasta alussa ja kaikesta on kovin vähän aikaa vaikka se ikuisuudelta tuntuukin. Turvaa onneksi omaan mieleen tuo se, että se vierailu oli aika lyhyt. Että sain kaverin lopulta potkittua pihalle viikoissa. En vuosissa, kuten edellisellä kerralla kävi.

Takaisin ylös