Olen viime päivät matkannut todella syvällä muistojen valtatien syövereissä. Tulin viime viikon lopulla lisätyksi vanhojen teinivuosien kaverien Memory Lane -Facebook-ryhmään, missä porukka jakaa vanhoja kuvia 90-luvun alusta. Niissä kuvissa kaikki ihmiset näyttävät juuri siltä millaisena heidät muistan ja jotenkin niitä katsellessa olen uponnut jo päiväkausiksi omaan nuoruuteeni.

Naapurustossani Etelä-Helsingissä oli muutama hassu koulu ja porukat jakaantuivat niiden välille melko vahvasti. Oli Tehtis, oli Snellu ja sitten oli Helsingin ranskalais-suomalainen koulu, jota itse kävin. Vaikka kulmilla pyöri porukkaa kaikista oppilaitoksista, jotenkin kaveripiirit jakautuivat aika vahvasti kouluittain. Paitsi lähimpien naapurien kesken. Meitä oli Engelinaukiolla viiden pojan ryhmä, jotka kävivät kolmea eri koulua. Itse olin vuoden kaikkia muita nuorempi. Yläasteen alkaessa itse olin ainoa, joka eli omaa koulupolkuaan ranskalaisessa koulussa, jossa käytännössä ollaan saman luokan kanssa aina viisivuotiaasta ylioppilaaksi asti. Muut ystäväni menivät Helsingin Normaalikouluun, eli Norssiin. Olin heille kateellinen, Norssin meininki kun tuntui jotenkin paljon maanläheisemmältä kuin meidän ”eliittikoulumme”, kuten rehtori Ranskista kutsui. Minä olisin halunnut olla kulman kundien kanssa norssilainen.

Norssissa oli myös kaikki kovat jätkät. Teini-iän kynnyksellä aletaan olemaan kovia jätkiä. Tai sitten ollaan niitä, jotka ihailevat kovia jätkiä ja haluaisivat olla samanlaisia. Minä olin sellainen. Kuulin päivittäin juttuja Norssin koviksista, jotka joivat kaljaa ja bommasivat seiniä. Pikkuhiljaa omaan naapurustoon alkoi ilmestyä PLM- ja WAB -tägejä ja tiesin, että ne ovat Norssin kovisten työtä. Kovikset värjäsivät hiuksiaan kaikkiin Tikkurilan värikartaston väreihin ja pyörivät kaduilla ja puistoissa yömyöhään. Minulla oli tarkat kotiintuloajat. Kerran tai pari ne yrittivät kuokkia johonkin meidän seiskaluokkalaisten illanistujaisiin ja meitä vähän pelotti.

Se oli syksyä 1993 kun lähdin ensimmäisiin rippikoulutapaamisiin, leiri kun odotteli edessä seuraavana kesänä. Niissä tapaamisissa oli mukana kaikki Norssin kovikset, osa isosina edelliskesänä jo leirin käyneenä ja osa oppilaina. Vai mitä ne nyt olivatkaan, konfirmoitavia tai jotain? Samaan aikaan kun vähän jännitti, olin innoissani. Pääsisin tutustumaan heihin. Yksi heistä halusi vetää minua turpaan koska olin ”pokannut hänen tyttöystävänsä”, eli siis pussaillut väärän koulun mimmiä edellisenä vappuna. Olin astunut hänen reviirilleen. Hänellä oli siniset hiukset. Siis sillä koviksella, ei sillä mimmillä.

Halusin niin kovasti olla osa sitä porukkaa. Halusin olla kovis. Ostin luokkakaveriltani maalitussin, jotta voisin töhriä naapurin porttiin jonkun puumerkin osoittaakseni, että kyllä minäkin uskallan. Ensimmäisenä päivänä se tussi vuoti puolet maaleista upouudelle New York Yankeesin paidalleni ja sain äidiltä huudot. Valehtelin, että väri oli tullut kuvaamataidon tunnilla maalista ja harmittelin, koska paita oli sinä päivänä ensimmäistä ja viimeistä kertaa päälläni. Se oli hieno, autenttinen, New Yorkin World Trade Centerista ostettu.

Seuraavan kevään mittaa, rippikoululeirin lähestyessä, tutustuin enemmän ja enemmän koviksiin. Ajattelin, että he alkavat hyväksyä minut pieneen piiriinsä ja rupesin leuhkimaan sillä omassa koulussani. Vanhat kaverukset naapurista alkoivat ottaa etäisyyttä. En välittänyt, minulle tärkeintä oli päästä juomaan kaljaa kovisten kanssa. Muistan kuinka join elämämme keskiöksi pikkuhiljaa muuttuneessa Sinebrychoffin puistossa kuusi kaljaa ja menin pitkin pusikoita. Kaikki nauroivat minulle mutta pitivät silti huolta. Tunsin olevani osa yhteisöä.

Kesäkuussa 1994 pääsimme ripille ja meillä oli elämämme kesä edessämme. Valtasimme Koffin purkutuomion saaneen tehtaan, teimme siitä oman nuorisotalomme. Varastimme kaljaa 30 litran tynnyreissä Kaivohuoneelta. Täytimme Koffarin puiston lastentarhan uima-altaan kesäiltoina sen jälkeen, kun siinä oli ensin skeitattu. Meillä oli tiukka sääntö siitä, että koska kyseessä oli lastentarhan alue, pulloja ei saanut rikkoa. Siihen aikaan ei juotu kaljaa tölkeistä. Jos rikkoi pullon, joutui juoksemaan puiston ympäri rangaistukseksi.

Ensimmäiset pilvenpolttokokeilut astuivat kuvoihin. Jotkut kovikset uskalsivat kokeilla kovempiakin aineita, mutta minä en. Pilvenpolttokin oli jo vähän liian pelottavaa mutta koska kaikki sitä tekivät, kuuluakseni joukkoon menin mukana. En oikeastaan koskaan saanut siitä minkäänlaista kiksiä, mielestäni känni oli aina parempi tila.

Iltaisin ja öisin maalasimme graffiteja ympäri kaupunkia. Minulla oli edelleen tiukat kotiintuloajat ja se oli mielestäni noloa, mutta karkasin aina huoneeni ikkunasta uudelleen lämpimään kesäyöhön käytyäni ensin tervehtimässä kuuliaisesti vanhempani ennen nukkumaanmenoa. Ne graffitit olivat hienoja. Ei mitään perustägejä vaan oikeasti kaunista ja taidokasta katutaidetta, joka koki valtavan buumin Helsingissä noihin aikoihin. Kaikki lukivat Subway Art -lehteä ja imivät sen maailmasta vaikutteita. Halusimme olla kuin New Yorkin kovimmat maalaajat. Osa porukasta olikin, he olivat kiistämättä Suomen parhaita graffitimaalareita ja tekivät itselleen nimeä alakulttuurin syövereissä. Tosin, ei sitä silloin miksikään kulttuuriksi mielletty, tärkeää oli ainoastaan tehdä nimeä. Minä en osannut maalata mutta olin ylpeä, että kuuluin siihen jengiin.

Syksyn ja sateiden tullessa siirryimme sisätiloihin katsomaan amerikkalaisia gangsta-leffoja ja osasimme Blood In, Blood Outin ulkoa. ”Vatos Locos” muutettiin muotoon Eira Locos, kaikki piirtelivät kuulakärkikynillä ExL -tatuointia vasemman kätensä peukalon viereen ja pitivät farkkupaidoissaan ainoastaan ylänappia kiinni.

Koko tämän ajan olin aivan valtavan epävarma itsestäni. Olin 15-vuotias, joten ei kai ihmekään. Olin kiirastulessa, jossa halusin olla niinku ihan kreisi Eira Loco, joka bommaa ja polttaa pilveä kuin mikäkin Quentinin kasvatti. Samalla kuitenkin kunnioitin vanhempiani valtavasti ja niitä kotioloja, jotka olivat 15 vuotta yrittäneet kasvattaa minua niin, etten näihin hommiin lähtisi. Elelin kaksoiselämää niin, että vanhempani eivät oikeastaan kunnolla tienneet mitä minä oikein puuhailen, koska kotona piti pitää fasadia pystyssä. Se onnistui niin pitkään, kunnes jäin kiinni raitiovaunun töhrimisestä Viiskulmassa jonain talvi-iltana. Olimme liikkeellä varmaan 20:n hengen ryhmällä, sotkimme jokaperjantaiseen tapaamme kolmosen sporan lattiasta kattoon niin, ettei ikkunasta väriloisteen läpi ulos nähnyt, kunnes joku kansalaispoliisi päätti pistää stopin toiminnallemme. Hämmennyksessä joku potki raitiovaunun takaoven rikki ja päästyämme kadulle minut taklattiin maahan. Otin luodin muiden puolesta kavereiden päästessä pakoon ja minut nouti poliisi. Muistan edelleen isäni silmittömän raivon poliisin soitettua kotiin ja siinä hetkessä minun viattomuuteni murskaantui vanhempieni silmissä. Oikeudessa kiistin tuntevani ketään porukasta, joka raitiovaunussa oli, sain sakkoa 2500 markkaa ja isäni vannoi, että tavalla tai toisella teen sen rahan työnä hänelle takaisin.

Jossain vaiheessa koko Eira Locos -homma alkoi venymään ja paukkumaan liitoksistaan. Mukana kulki enemmän ja enemmän väkeä ja aina vain kovempaa jätkää ties mistä Pasilasta ja Kannelmäestä. Pilvi vaihtui essoihin, essot happoon ja happo piriin. Oma epävarmuuteni kalvoi sisältä ja jotenkin ne kovikset, joiden joukkoihin olin aina halunnut, tuntuivat taas pelottavilta. Ryhmä alkoi hajoilemaan ja jakautumaan pienempiin soluihin. Tai siltä se ainakin ulkopuolisesta tuntui. Koska sitähän minä olin koko ajan ollut, ulkopuolinen. Joku, joka halusi vain kovasti kuulua johonkin jengiin, jota aiemmin kauempaa salaa ihaili. Jengiin, joka pilkallisesti kutsui minua nimellä ”Porvari”.

Ehkä lopulta ymmärsin sen ulkopuolisuuden itsekin. Seuraava kesä ei enää ollut samanlainen kuin edellinen, sitä seurannut syksy oli harmaampi kuin vuotta aiemmin. Se varhaisteini-iän viattomuus alkoi olla tipotiessään. Yksi Koffin puiston porukoista löydettiin kuolleena metsästä Espoossa. Yksi kavereista ei avannut kotioveaan moneen kuukauteen kunnes selvisi, että hän on joutunut suljetulle osastolle psykoosissa. Hänen isänsä kuoli puoli vuotta myöhemmin sydänkohtaukseen. Aloin huomata, että asiat ovat menossa pelottavaan suuntaan. Lopulta meistä muodostui muista irtaantunut pienempi ryhmä, joka keskittyi lähinnä skeittaamaan, juomaan kaljaa ja kuuntelemaan heviä. Kovikset muuttuivat hyvänpäivän tutuiksi kadulla ja yhteyttä ei enää aktiivisesti pidetty.

Vuodet vierivät ja meistä tuli aikuisia. Joku meni kouluun, jostain tuli tv-mainosjulkkis. Kolmas seurasi isänsä jalanjälkiä talonmiehenä ja neljäs veti yliannostuksen. Osa porukasta käsittääkseni piti - ja pitää - edelleenkin yhteyttä, osa kaikkosi omille teilleen ja urilleen. Minä menin radioon ja aloin dokaamaan. Törmätessäni vanhaan tuttuun baaritiskillä sain paskaa niskaani, kun ystäväpiiristä yhden kuollessa yliannostukseen olin soittanut tämän kunniaksi radiossa ”Stairway to Heavenin” mutten tullut hautajaisiin. Sitä pidettiin kuulemma ”turhana brassailuna”.

Suurimman osan tunnistan edelleen kadulla vastaan kävellessä ja joidenkin kanssa vaihdan vielä kuulumisetkin. Moni asuu edelleen näillä samoilla kulmilla. Juuri viime viikolla koulun vanhempainillassa Snellussa huomasin, että poikani rinnakkaisluokkalaisen isä on yksi niistä koviksista. Hän ei tervehtinyt, tunnistikohan edes?

Memory Lane -ryhmä on vienyt minut nyt jo moneksi päiväksi noihin vuosiin. Koffin puistoon, Jummijammin kioskille viiskulmaan, töhrittyyn kolmosen sporaan. Ne päivät kestivät vain hetken mutta en usko, että mikään aika on vaikuttanut elämääni niin paljoa kuin vuodet 94-96 tekivät.

Paitsi viimeiset kaksi ja puoli vuotta selvin päin. Vasta nyt olen saanut karistettua sen epävarmuuden itsestäni pois, kaksikymmentä vuotta myöhemmin, ensimmäistä kertaa. Tänään en koe enää pakonomaista tarvetta kuulua johonkin ryhmään, vaan uskallan olla se mitä olen. Minä itse.

Mutta sen siemenet, mitä olen, kylvettiin tuolloin, kesällä 1994. Eira Locos forever, man!

Takaisin ylös