Joulu on saatu taas kunnialla pakettiin ja 2016 kolkuttelee jo parin päivän päässä. Niinpä on tullut aika taas vähän summailla kulunutta vuotta kasaan ja katsastaa mitä käteen jäi. Tämä summailu tulee hyvään saumaan, koska olen ollut viimeiset pari viikkoa melko allapäin erinäisistä syistä johtuen. Tekee siis hyvää kurkata vielä kerran taakse, että mitä kaikkea sitä onkaan saanut tehdä ja muistaa kuinka onnekas sitä on saadessaan elää tätä elämää, jota minä tällä hetkellä elän.

Retkeilyn ja reissujen osalta niputin vuoden 2015 seikkailut pari päivää sitten jo Luontoilmiö-blogissani, joten sen yksityiskohtaisemmin en niihin nyt tässä palaa. Totean vain, että onpa ollut uskomatonta aikaa! Jotenkin vasta kun tuota koostetta väsäsi ja katsoi kokonaisuutena viimeistä kahtatoista kuukautta, sitä tajusi miten seikkailurikas vuosi minulla on ollut. Jos on seissyt Australian katolla, snorklannut kilpikonnien kanssa Indonesiassa ja viettänyt juhannuspäivän Ruotsin korkeimmalla vuorella, ei kai voi sanoa kuin että elämäni on ihmeellinen. Ja aina välillä sitä muistaa, että kaikki tämä on lopulta lähtöisin siitä yhdestä päätöksestä laittaa korkki kiinni. Siitä saa aika hyvin voimaa, kun miettii miten toisin asiat voisivat olla.

Monella tapaa vuoden 2015 suurin asia oli aloittaminen Eerikkilän urheiluopiston luonto- ja eräopaskoulutuksessa. Kävin haastattelussa tammikuussa ja sain saman tien tietää, että kurssille pääsen. Koko alkuvuosi meni oikeastaan tavalla sekä toisella koulun alkua odotellessa ja siihen valmistautuessa. En ihan tarkalleen tiennyt mitä edessä olisi mutta odotukset olivat korkealla. Nyt, kun syyslukukausi on takana, voin sanoa, että eräopaskurssi on vastannut kaikkiin odotuksiin suunnilleen potenssiin sata! Syksy on pitänyt sisällään niin paljon hienoja asioita, etten olisi koskaan voinut kuvitellakaan jonkun koulun tällaista antavan. Niistä ehdottomasti päällimmäisenä on ollut se yleinen fiilis, mikä meillä on Eerikkilässä koko syksyn vallinnut. Toki itse koulutus on jo mielenkiintoista ja vaiherikasta, mutta se on ollut se kahdenkymmenen ihmisen ryhmä, joka kaikesta on tehnyt vielä hitusen parempaa. En edelleenkään voi lakata ihmettelemästä, miten pari tusinaa täysin eri taustoista, paikoista ja ikähaarukasta tulevaa ihmistä voikaan puhaltaa yhteen hiileen niin kuin Luopas19-kurssimme tekee. Olen saanut monta uutta ystävää.

Koulu koitui syksyllä myös pelastuksekseni. Elämäni monella tavalla paras parisuhde päättyi täysin yllättäen syyskuussa ja pisti paletin päässäni aika lailla uusiksi. Enkä todellakaan tiedä miten olisin jaksanut ilman juuri niitä kahtakymmentä uutta ystävää ja metsässä ramppaamista. Kun on pystynyt keskittymään viikot siihen mitä rakastaa, se on pitänyt mielen järjissään. Se ja ne ihmiset. Siksi tämä kolmen viikon joulutauko ei ollut sellainen, mitä varsinaisesti voisin sanoa odottaneeni. Minä haluaisin jo takaisin Eerikkilään, siellä on helpompaa.

Erossa minua tällä hetkellä ärsyttää eritoten se, että tiedän omaavani kyllä kaikki henkiset aseet tästä ylipääsyyn, mutten ihan vielä ainakaan osaa niitä käyttää. Joulu ja etekin juuri sitä ennen tapahtunut muutto uuteen kotiin laukaisivat monta sellaista oloa, joita olen pitkin syksyä eron jälkeen pystynyt väistämään. Toisaalta lienee ihan hyvä, että ne surut nyt tulevat, jolloin ne tulee kohdattua ja myös käsiteltyä. Mutta ei se silti kivaa ole. Hamittaa myös, että muutto uuteen kotiin on alkanut aika huonoilla fiiliksillä, mieluumin haluaisin nauttia tästä uutena alkuna. Ehkä se fiilis kuitenkin tulee vielä.

Vanhasta kodista muuttamiseen päättyi yksi aikakausi, kun 40 vuoden jälkeen Suomiset lähtivät Engelinaukiolta. Lähtö oli haikea, mutta lopulta vähemmän raskas kuin oletin. Sinne kämppään jäi nimittäin aika monta masennuksen ja epätoivon hetkeä ja mm. viimeiset kuukauteni juoppona, joten teki hyvää laittaa se ovi kiinni. Tässä kodissa ei vielä muistoja ole ja on hienoa päästä niitä luomaan puhtaalta pöydältä.

Yksi vuodelta 2015 eniten mieleen jääviä asioita on ystävyyteni ja yhteistyiöni Samuli Mansikan kanssa ja etenkin sen päättyminen aivan liian aikaisin. Samun menehtyminen Annapurnalla maaliskuussa pyörii mielessäni edelleen liki päivittäin ja suren, ettemme ehtineet tutustua enempää. Samulin ansiosta tutustuin kuitenkin hänen parhaaseen ystäväänsä Jereen, mistä olen kiitollinen. Sekä myös Aventuran matkatoimiston porukoihin, joiden kanssa odotan hyvää yhteistyötä vielä pitkälle tulevaisuuteen. Vaikka ystävyytemme Samulin kanssa jäi kesken, saan ehkä tutustua häneen onneksi lähipiirinsä kautta joka päivä vähän lisää. Samalla Samun kuolema jätti jonkunlaisen sisun kipinän sisääni ja luulen sen auttavan minua eteenpäin aina.

Seven Summits -vuoria piti tänä vuonna tulla kaksi, mutta eron myötä toinen tippui pois. Afrikkaan kuono vie muutoksen myötä siis vasta ensi vuonna, mutta Australia sentään tuli hoidettua. Se oli yksi onnellismpia hetkiä tänä vuonna kun Kosciuszkon laella seisoin. Vaikka vuori oli helppo kuin mikä, sen huiputtaminen tarkoitti sitä, että homma etenee ja olen tosissani. Se tuntui hyvältä. Onnen hetkiä koin lopulta monia muitakin aina Kebnekaisen huipulta Norjaan ja Monacon formulakisoista Turun saaristoon. Minulla on mielikuva vuoden parhaasta päivästä, kun istun telttani ulkopuolella Porkkalassa poikani ja naisen kanssa. Se oli sellainen täydellinen hetki. Surettaa tietää, ettei se enää sellaisena ikinä toistu.

Mutta poikani kanssa retkeilen vielä vastakin. Tänä kesänä pikkutyyppi tuntui innostuvan telttailusta ja retkihommista viimein kunnolla, joten hyviä päiviä on varmasti paljon edessä! Jotenkin olen nauttinut vanhemmuudesta tänä vuonna todella paljon. Ei niin kuin en aiemmin olisi, mutta tuntuu että olen ymmärtänyt siitä jotain oleellista lisää. Ehkä se on se, kun on koko syksyn ollut viikot poissa ja saa jätkän kotiin vain viikonlopuiksi, siinä on herännyt jonkinlainen uuden tyyppinen ikävä. Siis hyvällä tavalla. Vuoden kohokohta meille oli uuden Star Warsin ensi-ilta, jota odotettiin keväästä alkaen päiviä laskien.

Kaiken kaikkiaan, vaikka vähän miinuksella tuntuisi loppuvuoden fiilikset olevan, en voi sanoa kuin että vuosi 2015 on ollut yksi elämäni parhaista. Niin monella saralla on ollut niin monia onnistumisia ja onnen hetkiä, että kokonaisuus jää lopulta historiankirjoihin isolla plussalla merkittynä. Kun jaksaa päivittäin muistaa mistä on tulossa ja pitää innon siihen, minne on menossa, on ihmisellä hyvä olla. On eroja, on kriisejä, on vaikeita ihmissuhteita. On suruja, on epätoivon hetkiä ja pahoja ajatuksia, mutta silti se aurinko tuolta aina nousee. Jos nyt mietin kolmen vuoden taakse, jolloin vain toivoin ja odotin, että joskus koittaisi sellainen päivä, kun valo ottaisi vallan pimeydeltä, niin tässä sitä ollaan. Joskus tuntui siltä, että kaikki on synkkää ja mukana oli vain hetkellisiä valonpilkahduksia, mutta nykyään voin onnellisena sanoa että elämä on viimein toisin päin. Kokonaisuutena 2015 oli yksi iso aurinkoinen päivä, jota muutama pilvenhattara hetkellisesti viilensi.

Ensi vuotta odotan jo innolla! Kaikennäköistä on edessä ja pääsemme esimerkiksi viimein aloittamaan Partioaitan kanssa pitkään hierotun yhteistyömme. Buukkasin eilen myös reissun Mont Blancille. Ei paha alku.

Ennen vuodenvaihteen hulinoihin häviämistä haluan tähän loppuun vielä lausua järjettömän ison kiitoksen kaikille Soberismia- ja Luontoilmiö -blogien lukijoille, jotka ovat seuranneet matkassa mukana. Kirjoituksiani on luettu reilusti yli puoli miljoonaa kertaa ja niistä, ja matkastani, saama palaute ja viestit ovat olleet minulle tärkeämpia kuin kukaan voi uskoakaan. Toivottavasti pysytte mukana jatkossakin! Oikein hyvää uutta vuotta 2016 kaikille, älkää ryypätkö lasten nähden älkääkä ampuko raketteja silmiin tai koiriin. Ensi vuonna jatketaan!

Takaisin ylös