Paluuni kotiin kolme viikkoa sitten alkoi surullisilla uutisilla. 30:n tunnin matkustamisen jälkeen koneen osuessa Helsinki-Vantaan kiitorataan puhelimeeni saapui viesti, joka kertoi, että yksi vanhoista parhaista ystävistäni oli kuollut. Tero oli nukkunut pois kotonaan Phoenixissa jouluaattona. Koska olin ollut pitkälti uutis- ja yhteyspimennossa viimeiset kolme viikkoa, en ollut saanut tietoa aiemmin. Itkin odottaessani matkalaukkujani kentällä.

Tutustuin Teroon keväällä 1994. Tiesin hänet kyllä jo ennestään, koska hän oli toisen kaverini luokalla Norssin yläasteella, mutta tapasimme vasta, kun hän tuli riparille isosekseni. Terolla oli pitkä tukka ja maihinnousutakki. Ei pilotti, vaan sellainen vihreä vähän pidempi kangastakki. Hän kuunteli Sepulturaa ja löysimme nopeasti yhteisen sävelen molempien todetessa Troops Of Doomin suosikiksemme. Riparin jälkeen notkuimme samassa kaveriporukassa läpi koko kesän lähinnä juoden kaljaa ja skeitaten Koffin puistossa ja sen kesän aikana ystävystyimme. Siitä on nyt 23 vuotta. Ihan uskomatonta.

Tuli syksy ja talvi, hengailimme paljon Teron luona Ruoholahdessa, koska Teron äiti antoi meidän polttaa röökiä parvekkeella. Ei tarvinnut nyhjätä jossain nurkan takana piilossa. Löysimme myös Primulan kahvilan Viiskulmassa, missä saatoimme istua tuntitolkulla korttia pelaten ja maailmaa teini-ikäisten silmien läpi ihmetellen. Kesällä palasimme taas Koffariin, missä tuttu kaava jatkui. Pyörimme pitkin purkutuomion saanutta Sinebrychoffin tehdasta, rullailimme pitkin Punavuoren katuja ja pelasimme korista Ruoholahden kentällä.

Jossain vaiheessa kaveriporukkamme alkoi hajoilla pienemmiksi yksiköiksi, kun osalla kalja muuttui enemmän ensin pilven poltteluksi ja eteni siitä ties mihin happoon ja essoihin. Meitä kiinnosti edelleen enemmän se kalja ja ajoittainen Troops Of Doomin kuuntelu, joten aloimme notkua enemmän omassaa pienessä ryhmässämme Teron, Heikin, Ponden ja Einon kanssa. Skedehommia harrastettiin enenevässä määrin ja Terokin keksi miten olla mukana: Hän alkoi valokuvaamaan. Koitin viime viikolla kaivaa hänestä vanhoja kuvia mutta löysin vain muutaman. Kaikki loput kuvat olivat Teron ottamia.

Päällimmäisin muistoni sijoittuu kesään ’96. Teron vanhemmat viettivät suurimman osan ajasta mökillään ja me valtasimme Teron kämpän. Käänsimme olohuoneen television niin, että sitä pystyi katsomaan parvekkeelta, missä istuimme päivät pitkät polttelemassa röökiä ja katsoen Frendejä. Muistan sen kesäfiiliksen kuin eilisen, olimme huolettomia, olimme nuoria ja maailma oli meille auki. Ja me käytimme kaiken aikamme Frendejen katsomiseen siinä parvekkeella. Osaan edelleen ensimmäisten tuotantokausien jokaisen repliikin ulkoa ja uskon, että niin osasi Terokin kuolinvuoteelleen asti. Kun suljen silmäni, näen meidät edelleen siinä parvekkeella istumassa ja nauramassa hysteerisesti naamat punaisina.

Vuodet ja kesät vierivät nuorena jotenkin paljon hitaammin kuin nykyään. Tuntuu, että silloin oli aikaa kaikkeen kun nykyään päivät hujahtavat silmissä. Jossain vaiheessa saatiin ajokortit ja päästiin baariin. Oli omat kämpät ja kaikki. Yhtäkkiä meistä tuli aikuisia. Tai siltä se silloin ainakin tuntui. Pidimme edelleen yhtä ja aktiviteetit olivat melko samoja vielä parikymppisinäkin. Ainakin kaikkena sinä vapaa-aikana, mitä töiltä ehdimme. Tero, kuten en minäkään, ei lähtenyt opiskelemaan vaan siirtyi suoraan työelämään. Hän oli yksi älykkäimpiä ihmisiä, jonka tiedän, mutta ei mikään koulunkävijä. Lukion sentään runnoi loppuun asti, mutta siihen se jäi. Muistan joskus miettineeni miten hukkaan hänen älykkyytensä menee duunarihommissa, kun miehen kuuluisi selkeästi tehdä jotain merkittävämpää. Luulen, että Tero ei vain löytänyt missään vaiheessa sitä oikeaa koulua itselleen, sellaista missä olisi päässyt intohimojaan toteuttamaan, joten oli parempi olla menemättä mihinkään. Sellainen Tero oli, jääräpää. Asioita pystyi tekemään vain täysillä tai sitten jättää ne tekemättä.

Tero oli perfektionisti. Kaikkeen mihin hän ryhtyi, hän ryhtyi palo silmissä. Jos hän jostain innostui, hän otti sen totaalisen haltuun, luki kaiken mitä käsiinsä sai ja rakensi siitä täydellisen kuvan mielessään. Tämän takia Teron kanssa väittely oli maailman ärsyttävintä. Sen lisäksi, että hän ei perääntynyt vaikka olisi aseella uhannut, hän tiesi asioista niin paljon, ettei omalla vajavaisella sivistykselläni auttanut yrittää väittää vastaan. Hän ihan oikeasti tiesi aina mistä puhui.

Kaiken sen lukemisen varjopuolena oli Teron innostuminen salaliittoteorioista, koska niihin hän uskoi melko surutta. Mutta koska hän perusteli näkemyksensä aina niin äärettömän tarkasti ja loppuun asti, häntä oli pakko arvostaa. Hänellä oli peruste uskoa asioihin, joita itse pidin usein huuhaana. Ne keskustelut olivat aina mielenkiintoisia.

Ehkä isoin oppi ja arvo, jonka Terolta sain, oli juuri se usko itseen ja omiin tekemisiin, ihan sama mitä kukaan muu sanoo. Teroa ei kiinnostanut ulkopuolisten mielipiteet. Hän kyllä arvosti niitä, keskusteli niistä mielellään, mutta ne eivät koskaan saaneet häntä horjumaan omassa suunnitelmassaan. Se oli kunnioitettavaa ja omassa epävarmassa nuoruudessani katsoin häntä aina hieman ihaillen. Tero uskalsi olla juuri sitä mitä oli. Ei yhtään enempää muttei taatusti yhtään vähempää.

Kahdeksan vuotta sitten Tero tapasi elämänsä naisen, Karelin. Karel oli kiertämässä Eurooppaa kun hän tuli Suomeen toisen kaverimme Filipin kanssa. Hän iski kuin salama Teroon ja kauaa ei siinä nokka tuhissut, kun Tero jo pakkasi kamansa, jätti Suomen loskasäät taakseen ja muutti Phoenixiin, Arizonaan. Naureskelimme yhdessä, että siellä pitää sitten kuunnella sitä vanhaa Sepulturaa kahta kovempaa, koska Phoenixissa Max Cavalerakin asuu. Luulen, että Jenkkeihin lähtö oli Terolle jonkinlainen vapautus kaikesta. Arizonassa hän saisi tavallaan aloittaa tyhjästä ilman paineita tai odotuksia. Sellaisia, joita Suomessakaan ei oikeasti ollut mutta joiden alla hän silti perfektionismissaan täällä eli. Nyt hän oli oikeasti vapaa tekemään mitä vain.

Tapasimme Amerikkaan lähdön jälkeen säännöllisen epäsäännöllisesti. Aluksi kului useampi vuosi, ennen kuin Tero tuli Suomessa käymään, ajattelin että hän tarvitsee sen etäisyyden. Näimme muutaman kerran New Yorkissa ja kun hän viimein palasi kotiin vierailulle, jatkoimme täällä. Hän vieraili Suomessa aina kesäisin ja jetlägeissään soitti aina joskus kuudelta aamulla, että lähdetäänkö ulos, kun tiesi, että minä olen kuitenkin siihen aikaan jo hereillä. Viimeksi joimme kahvit Caruselin terassilla puolitoista vuotta sitten. Se oli viimeinen kerta kun tapasimme.

Tero kuoli kotonaan jouluaattona perheensä ympäröivänä. Vatsasyöpä oli todettu jo viime talvena, mutta en ollut siitä tietoinen, vain perhe ja lähimmät ystävät olivat. Tero oli 38-vuotias.

Ei hänen älykkyytensä oikeasti koskaan mennyt hukkaan silloin nuorempana, niin kuin ajattelin. Se meni vasta nyt jouluaattona. Nyt se lähti aivan liian aikaisin, koska maailmassa oli vielä monta salaliittoteoriaa, joita Tero ei ehtinyt selvittää. Monta mielipidettä, joita hän ei ehtinyt kumota ja monta ihmistä, joiden elämään hän ei ehtinyt tehdä suurta vaikutusta. Onneksi minä en ole yksi heistä. Minä sain kunnian tuntea Teron koko nuoruuteni ja oppia häneltä etenkin mitä on vilpitön, rehellinen ystävyys.

Kiitos kaikesta Tero ja hyvää matkaa, olit yksi parhaista. Soikoon Troops Of Doom ikuisesti siellä, minne menet.

Takaisin ylös